Grimmin sanat
Günter Grass
☆☆☆☆☆
”Mitä lähemmäs haudan reunaa me käymme, sitä kauemmas kaikotkoon se kaikkinainen arkuus ja epäröinti, jonka vuoksi me aiemmin emme rohkeasti ryhtyneet puolustamaan oikeaa totuutta aina kun sen kohtasimme.”
Teksti on Jacob Grimmin, ja Günter Grass oli samaa mieltä. Viime vuonna kuolleen Grassin viimeiseksi kirjaksi jäi Grimmin sanat (Teos, 2015), mikä on kertomus Jacob ja Wilhelm Grimmin valtavasta tutkimus- ja kirjoitushankkeesta, saksan sanakirjan tekemisestä. ”Satusetäveljekset” saivat tehtävän kirjankustantamolta 1838, mutta eivät ehtineet sitä loppuun – eikä ihme, sillä 32-osaisen sanakirjajättiläisen viimeinen osa valmistui vasta 1960-luvulla. Grimmin veljekset olivat kuolleet 1850-luvun puolivälin jälkeen.
Günter Grassin kirja Grimmin veljesten kirjahankkeesta ja elämästä on rakkaudentunnustus saksan kielelle ja sanoille, joista se koostuu. Kun tiedetään Grassin oma rakkaus saksan kieleen, muodostuu tämä kirja todelliseksi aarreaitaksi suomalaisillekin pitkän saksan lukijoille. Monien sanojen etymologia avautuu nyt hienosti Grimmin veljesten ja Grassin välittäminä.
Kirja kuljettaa lukijaa myös pitkin Saksan historiaa, kuningas- ja ruhtinaskuntien ajoista demokratian ensi vaiheisiin. Sekä menneiden aikojen poliittisista taisteluista että arjen huolista Grass rakentaa siltoja omaan aikaansa. Grass kertoo myös toiminnastaan politiikassa ja julkisuudessa, esimerkiksi mukanaolostaan Willy Brandtin vaalikampanjoissa, joihin hänet houkutteli Brandtin läheinen poliitikkotoveri Egon Bahr.
DER, DIE, DAS,
AUS BEI MIT NACH ZEIT VON ZU
Sanojen kerääminen ja selittäminen oli veljeksille iso työ. Ei riittänyt, että lyhyesti kerrottiin sanojen merkitys, vaan sanojen synnyn, sitaattiesimerkkien ja muiden lähteiden takia monet sanat saivat sivutolkulla selvitystä. Esimerkiksi der die das -viidakkoa ja kaikkia niistä johdettuja pronomineja selitettiin 28 sivun verran. Osittain tällaiset laajuudet johtuivat siitä, että sanakirja oli samalla myös kielioppikirja.
Grimmien aikaan kiisteltiin vielä siitäkin, pitääkö kirjoittaa deutsch vai teutsch? Näin siksi, että t-alkuinen sana juontaa ennen ajanlaskun alkua eläneestä teutonien germaaniheimosta, kun taas d-alkuinen sana on peräisin muinaisyläsaksassa esiintyneestä sanasta diot.
Kurjuutta tarkoittava sana on elend. Grimmin sanakirjassa nimenomaan näin kirjoitettuna, sillä jostakin syystä veljekset päättivät, että myös substantiivit pannaan alkamaan pienellä kirjaimella. Grass ottaa tämän sanan esille, koska se on ajankohtainen: Grimmin sanakirjan mukaan elend ei ole mitä tahansa kurjuutta, vaan ”tämän kauniin, koti-ikävästä syntyneen sanan alkumerkitys on elää vierailla mailla, ulkomailla”. Tämän tukinnan tueksi sanakirjassa on sitaatteja Martti Lutherilta, Ulrich von Huttenilta ja Gotthold Lessingiltä.
Luther oli muutenkin tärkeä lähde. Grass kertoo esimerkin: ”Forz, josta pian tulikin furz, saa käyttöesimerkin Lutherin pöytäpuheista, kuinkas muuten, niissähän pierusta puhutaan usein, ja seuraava sana on fotze, vittu, josta Jacob toteaa, että se on ruma sana, mutta antaa kielentutkimukselle kumminkin paljon pohdittavaa.”
LÄÄPPIMISTÄ JO
GRIMMIN AIKANA
Suomessa on nyt ajankohtaiseksi noussut lääppijäkeskustelu. Fummeln tarkoittaa hypistelyä, sormeilua, ja Grimmien mukaan myös ”rivoa koskettelua”. Fummeltasche puolestaan on ”huolimaton naisihminen”. Lähellä näitä sanoja on myös ficken, nussia.
Otetaan sitten gauch, jonka selityksestä en nyt tiedä, paljonko tässä on Grimmiä ja paljonko Grassia: ”Gauch on miehen veltto tai vankka kalu, joka rakastavan naisen on syytä peitellä lämpimästi, etteivät kalunmunat jäädy.”
Grassin kirjan lukijaa helpottaa, että suomentaja Oili Suominen on lisännyt kirjan loppuun saksa-suomi-sanakirjan esillä olevista sanoista.
TRILOGIA VALMIS
Grimmin sanat on kolmas osa Grassin kaunokirjallisesta omaelämäkerrasta. Trilogian kaksi edellistä kirjaa ovat Sipulia kuoriessa (Tammi, 2009) ja Taikalaatikko (Tammi, 2009). Suomeksi on vielä ilmestymättä Saksassa 1990 julkaistu Unterwegs von Deutschland nach Deutschland. Tagebuch 1990.
Grassin käyttämästä aikamuodosta Oili Suominen sanoo, että se on ”menneisyysnykytulevaisuus”. Grass kirjoittaa joskus, että jotakin tapahtui vuonna neljäkymmentäviisi, mutta ei mainitse vuosisataa. Yhtäläisyyksiä löytyy, historia toistaa itseään, mutta opimmeko mitään? Saman kysymyksen voi asettaa, kun katsoo televisiosta Edgar Reitzin hienoa Heimat-sarjaa.
Frankfurtin kirjamessujen aikana 1997 Grass puhui Paavalinkirkossa: ”Täällä on koolla ihmisiä, jotka ajavat Kohlin ja Kinkelin hallituksen etua ja jotka hyvin tietävät, että Saksan liittotasavalta on jo vuosien ajan toimittanut aseita Turkin tasavallalle, joka käy tuhoisaa sotaa omaa kansaansa vastaan. Vuoden 1990 jälkeen, kun Saksojen yhdistyminen äkkiä kävi mahdolliseksi, on Turkkiin, sotaa käyvään maahan, jopa toimitettu panssarivaunuja ja -ajoneuvoja entisen DDR:n kansanarmeijan varastoista. Meistä tuli osallisia rikokseen, olemme yhä osallisia siihen. Minä häpeän omaa maatani, josta on tullut pelkkä taloustoimialue ja jonka hallitus sallii kaupanteon kuolemalla ja kieltäytyy myöntämästä turvapaikkaa vainotuille kurdeille.”
