Dyyni – Osa kaksi

Denis Villeneuve

★★★★

Denis Villeneuven käsikirjoittama ja ohjaama Dyyni – Osa kaksi saattaa päätökseen Frank Herbertin klassikkoteoksen filmatisoinnin. Villeneuve on vakiinnuttanut asemansa yhtenä markkinoiden upeimpia ja jylhimpiä leffoja tekevänä ohjaajana, ja jylhää upeutta totisesti tarvitaan, kun käsittelyssä on Herbertin kutoma suureellinen tarina. Villeneuven visuaalinen tulkinta Arrakis-planeetasta ja tunnetun universumin valtataisteluista on hieno, mutta kenties hänellä ei ole juurikaan omaa sanottavaa.

Herbertin vuonna 1965 ilmestynyt Dyyni on yksi scifikirjallisuuden merkittävimmistä klassikoista ja sitä on pidetty jos ei mahdottomana, niin ainakin vaikeana filmatisoitavana. Kirjoitin myös aikaisemmista filmatisointiyrityksistä Dyyni – Osa yhden ilmestyessä. Vaikka ensimmäisen ja toisen osan yhteiskesto on yli viisi tuntia, ovat käsikirjoittajat silti joutuneet virtaviivaistamaan Herbertin tarinaa melko kovakouraisesti. Tarinan muokkaaminen filmatisoimisen yhteydessä on tietenkin odotettua.

Villeneuve on ottanut aikaa runsaasti erityisesti aavikolla viipyilevälle kameralle ja tämä näkyy tietenkin siinä, miten muulle asialle jää tilaa. Viisituntisesta kestostaan huolimatta, tarinan loppuosa ravataan läpi vauhdilla, joka ei oikein jätä dramaattisille käänteille aikaa upota katsojan mieleen. Kaiken suuren rinnalla, lopun nopeat käänteet tapahtuvat myös fyysisesti ahtaissa tiloissa, jotka vievät pohjaa niiden järisyttävyydeltä.

Estetiikka edellä

Ehkä olennaisin huomio Villeneuven Dyyni-tulkintoja katsoessa on se, että ohjaajalla on ensiluokkaista silmää rakentaa majesteetillisen upeita maisemia, arkkitehtuuria ja ympäristöä. Lähes mikä tahansa ruutu elokuvista kelpaisi sellaisenaan (suureksi) tauluksi seinälle. Parhaiten tämä tulee näkyväksi aavikon kuvauksissa. Elokuvien kuvasto viestii toistuvasti yksittäisen ihmisen pienuutta, ja tämä yksilön rajallisuus peilautuu hyvin siihen, että Dyynin maailmassa valtaa pitävät useiden planeettojen kokoisia valtakuntia tuhansien vuosien ajan hallinneet aatelissuvut. Kirjan (ja elokuvien) tarina on monin tavoin kuvaus käsittämättömän rikkaiden aatelisten dekadentista yltäkylläisyydestä, sen vaikutuksista ihmisiin ja siitä, mitä moisen vallan ylläpitäminen edellyttää.

Näiden turboahdettujen aurinkokuninkaiden kuvauksessa visuaalisuus onkin avainasemassa. David Lynchin Dyyni-filmatisoinnissa elokuvassa aatelisten ja hovin resurssien pohjattomuus näkyi arkkitehtuurissa ja vaatetuksessa monimutkaisuutena ja yltäkylläisyytenä. Meno oli suureellista ja liioittelevaa, avaruusaluksetkin näyttivät lentäviltä rokokoo-hevosvaunuilta tai muuten vaan omituisilta. Villeneuve puolestaan on tuottanut hyvin järkevää, kullekin suvulle omaleimaista estetiikkaa, joka pelkistyneisyydessään ja suoraviivaisuudessaan ei oikein viesti pohjattomien resurssien synnyttämästä dekandentista kulttuurista. Uudet Dyynit ovat niin upeita, että niiden pinnan tyhjyys jää helposti huomaamatta. Toisaalta, ne ovat niin upeita, että tuntuu omituiselta niitä moittia.

Työryhmä pistää parastaan

Ohjaajan ammattitaitoon sisältyy myös kyky valita oikeat näyttelijät oikeisiin rooleihin. Villeneuven Dyynien roolitusta voi kehua varauksetta ja näyttelijät suoriutuvat hyvin tehtävistään silloinkin, kun tilaa ja aikaa on hyvin rajallisesti. Rikas henkilögalleria tosin herätti haikailemaan lisää samaa tavaraa: esimerkiksi tunnetun maailmakaikkeuden Padishah-keisari Shadam II:n roolissa nähty Christopher Walken olisi todellakin ansainnut enemmän lääniä tykitellä ja nyt hän jää tarpeettoman vaisuksi. Keskeisistä näyttelijöistä etukäteen kenties eniten spekulaatiota herätti pääosaan kiinnitetty Timothée Chalamet, jonka laiha ja androgyyni habitus ei herättänyt kaikissa uskoa vallankumousjohtajan kanavoimisesta. Dyyni – Osa kahden myötä Chalamet kuitenkin pääsee revittelemään ja osoittaa roolituksen onnistuneen kohdallaan vallan mainiosti.

Näyttelijätyön ohella ohjaajan onnistumisesta on kiinni äänimaisema ja tämäkin kuuluu Villeneuven erityisosaamisalueisiin. Esimerkiksi satojen metrien mittaiset hiekkamadot kuulostavat elokuvateatterissa todellakin siltä, kun satojen metrien mittaiset jättiläiset syöksyisivät läpi aavikon ja katsoja olisi siinä vieressä moista ihmettä todistamassa. 

Musiikin suhteen Villeneuve on luottanut Hans Zimmeriin, joka on kerännyt kunniaa erityisesti toisen suuria elokuvia ohjaavan ohjaajan, Christopher Nolanin luottosäveltäjänä. Erityisen kekseliästä tai totaalisen omanlaistaan Zimmerin sävellystyö ei ole, mutta se kyllä leikkaa suoraan sydämeen. Säveltäjä huolehtii siitä, että katsoja ymmärtää oikealla hetkellä pakahtua aavikon kauneudesta ja surra tai ylevöityä silloin, kun sen aika on.

 Harmillisesti pois pudonneita

Frank Herbertin Dyynin tapahtumat sijoittuvat suurelta osin aavikoituneelle Arrakis-planeetalle, eli Dyynille, jolta löytyy mausteeksi kutsuttua päihdettä. Tämä ainoastaan Arrakikselta löytyvä mauste mahdollistaa muun muassa tähtienvälisen matkustamisen antamalla avaruusalusten lentäjille mahdollisuuden navigoida läpi tyhjyyden. Kyse on siis joitakin satoja valovuosia eri suuntiin kattavalle alueelle levittäytyvän imperiumin kannalta elintärkeästä resurssista. Tämä konfliktin ytimessä oleva seikka tosin jää filmatisoinneissa melko vähälle huomiolle.

Suureellisista valtapeleistä huolimatta Herbertin kirja on pohjimmiltaan syväekologinen tarina, jonka pinnalla kulkee kertomus kolonialismista, resurssien riistosta ja uskonnon roolista kansannousuissa. Sekä Lynchin että Villeneuven filmatisoinneissa tarinan ekologinen osuus jää harmillisesti (mutta ehkä blockbuster-logiikan kautta ymmärrettävästi) sivurooliin. Vaikka elokuvissa ekologinen ajatus lakaistaan sivuun, riittää kolonialismin sekä siihen liittyvän resurssien riiston ja vastarinnan kuvauksessa paljon ajankohtaista pureskeltavaa. 

Myös Herbertin kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuvan uskonnollisen fanatismin kuvaus on kiinnostava, ja osa siitä välittyy myös Villeneuven filmatisointiin. Dyynin tarina sijoittuu noin 20 000 vuoden päähän nykyhetkestä ja planeetta Maa on kauan sitten unohtunut historian hämärään. Meille tutut uskomukset kuitenkin elävät edelleen samalla tuttuina ja vieraina. Dyyni-planeetan alkuperäiset (ihmis)asukkaat, fremenit ovat matriarkan johtama zen-sunnilainen eli buddhalaisuutta ja islamia yhdistävä kansa. Elokuvassa sankarin roolin saaneet fremenit ovat lainanneet paljon beduiineilta ja lähtevät ilomielin jihadiin. Ihmisten yhteinen pyhä kirja on meidänkin tuntemia osasia yhdistelevä Orange Catholic Bible, eli “Oranssi katolinen raamattu”.

Harmillisesti nämä uskonnollisen cocktailit ja varsinkin termi ”jihad” on häivytetty filmatisoinneista. Vääräuskoisia vastaan käytävää pyhää sotaa tarkoittava jihad on 2000-luvulla muodostunut varsin latautuneeksi termiksi, mutta tätä ei pitäisi kavahtaa: fremenien pyhä sota on kauhistus ja Herbertin tarkoitus ei koskaan ollut kuvata sitä minään muuna kuin kauhistuksena. Olikin huikeaa, kuinka jo Villeneuven ensimmäisen Dyynin kohdalla monilta jäi huomaamatta, että he oikeastaan hurraavat länsimaista kulttuuria edustavaa siirtomaavaltaa vastaan taisteleville beduiineille, jotka käynnistelevät jihadiaan. Eivät fremenit väärässä tietenkään ole vastustaessaan kolonialistista sortokoneistoa.

Miksi tehdä filmatisaatio?

David Lynchin tarinaltaan epäonnistunutta Dyyniä voi perustellusti pitää kiinnostavana kuvituksena tarinalle, jonka voi lukea kirjasta. Kenties elokuva näin ajateltuna puolustaa paikkaansa, vaikka ilmankin olisi selvitty.

Villeneuven elokuvat ovat käsikirjoitukseltaan Lynchin yritystä onnistuneempia, mutta niiden jälkeen jää miettimään sitä, mitä uutta ne ovat tuoneet maailmaan. Riittääkö hyvään filmatisointiin se, että pikakelataan tuttu tarina ja kuvitetaan se? Koska kirja ja elokuva ovat tarinan kerronnan välineinä tyystin erilaisia, pitäisi filmatisointeja tehdessä pitää mielessä selkeä kuva siitä, mitä oikeasti halutaan sanoa. Koska alkuperäisen tarinan toisintaminen ei kuitenkaan onnistu juuri alkuperäisellä tavalla  –  sehän olisi muutenkin tarpeetonta – voisivat tekijät miettiä tarkasti, mitä omaa sanottavaa heillä on. Villeneuven Dyyni-elokuvien kohdalla en ole ihan varma, miksi tekstiin lopultakin on tartuttu.

Ja silti. Kaikesta kritiikistä ja jupinasta huolimatta Dyyni: Osa yksi ja Osa kaksi ovat upeaa scifi-oopperaa ja taatusti tulen ne katsomaan vielä moneen kertaan. Kenties ne kuitenkin toimivat parhaiten, jos ennen katsomista lukaisee Herbertin kirjan lävitse.

Dyyni – Osa kahden loppuun on mahdutettu myös siivu kirjasarjan seuraavasta, Dyynin messias -teoksesta. Näin Villeneuve vahvisti julkilausumaansa halua ohjata vielä kolmannen Dyyni-elokuvan. Kriittinenkin nörtti odottaa tuota filmatisointia malttamattomana.

Denis Villeneuve: Dyyni – Osa kaksi
Ensi-ilta 28.2.
Neljä tähteä