Denis Villeneuven Dyyni-elokuvaa on odotettu lähes 40 vuotta ja se täyttää odotukset verrattoman hyvin. Elokuvan pohjana toimii Frank Herbertin vuonna 1965 ilmestyneen saman nimisen kirjan ensimmäinen puolikas. Dyyni käsittelee kamppailua resursseista, kolonialismia, uskontoa ja fundamentalismia, valtapolitiikkaa ja vallan tuottamaan korruptiota, aristokratian dekadenssia sekä ekologista jälleenrakennusta. Herbertin tarina sijoittuu tuhansien vuosien päähän, tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta (ja sen imperiumi) on levittäytynyt lukuisille planeetoille halki Linnunradan.
Kirjan ja myös sen jatko-osien teemat ovat ajankohtaisia edelleen. Tästä kertoo sekin, että Villeneuve on päätynyt seuraamaan kirjan tarinaa hyvinkin uskollisesti ja siltikään teos ei tunnu ikääntyneeltä. Maailma ja ihmiset eivät hirveästi ole muuttuneet sitten 1960-luvun, työkalut vain ovat kehittyneet.
Pitkä ja kivinen polku
Dyynin matka tähän pisteeseen on ollut pitkä ja täynnä pettymyksiä. 1970-luvulla chileläinen avantgardisti Alejandro Jodorowsky valmisteli filmatisointia, joka epäilemättä olisi ollut ainutlaatuinen.
Suureelliseen projektiin oli kiinnitetty muun muassa Salvador Dalí universumin keisarina. Dalí asetti yhdeksi osallistumisensa ehdoksi sen, että hänen ei tarvitse lukea käsikirjoitusta koska hän itse keksii kuitenkin parempaa sanottavaa. Orson Welles puolestaan lupautui sadistisen paroni Harkonnenin rooliin kun hänelle luvattiin että hänen lempikokkinsa palkataan ruokkimaan häntä läpi kuvausten. Elokuvan esteettistä ilmettä olivat mukana suunnittelemassa muun muassa sarjakuvanero Moebius sekä H.R Giger, joka jatkoi projektin kaaduttua yhdessä käsikirjoittaja Dan O´Bannonin kanssa Alien – kahdeksas matkustaja -elokuvan pariin. Ohjaaja itse halusi elokuvan muistuttavat LSD-trippiä.
Jodorowskyn Dyyniä on ihan perustellustikin kuvailtu kaikkien aikojen upeimmaksi valmistumatta jääneeksi elokuvaksi. Kenties maailma – tai ainakaan viihdeteollisuus – ei yksinkertaisesti ollut valmis näin huikeaa houretta varten. Epäonnistuessaankin Jodorowskyn projekti kuitenkin toimi hautomona usealle tulevalle klassikolle.
Jodorowskyn kariutunut Dyyni-filmatisointi on niin legendaarinen, että siitä on jopa tehty palkittu dokumenttielokuva.
Jodorowskyn projektin kaaduttua Dyyni jatkoi harhailuaan Hollywoodissa, kunnes se laskeutui nuoren David Lynchin työpöydälle. Lynch sai projektin maaliin, mutta lopputulos ei kaikkia tyydyttänyt – kenties vähiten ohjaajaa itseään. Lynch ilmoitti elokuvan valmistuttua, ettei enää suurten studioiden kanssa työskentele ja tuo päätös onkin pitänyt.
Vuonna 1984 ensi-iltaan tullut elokuva on – osittain studion sekaantumisen takia – omituinen sekasotku. Epäilemättä vapaasti toimimaan päästessäänkin Lynch olisi tuottanut omituisen filmatisoinnin, mutta kenties se ei olisi ollut sekasotku.
Lynchin elokuvan alkuosa seurailee Herbertin kirjaa, mutta jossain vaiheessa käsikirjoituksen työstämistä Lynch näemmä päätti heittää kirjalla vesilintua ja on lähtenyt omille teilleen. Itse tietenkin tervehdin ilolla tätä oman vision seuraamista, mutta syystä tai toisesta (joista ainakin osa on tiedossakin) Lynch ei koskaan päässyt lentoon tuon visionsa kanssa.
Vaikka Lynchin leffaa voisi kuvailla sekavaksi, oudoksi ja jopa huonoksi, on sillä myös omat arvonsa. Erityisesti moraalisesti rappeutuneen, galaksin laajuisen feodaaliyhteiskunnan kuvaus on esteettisesti huikea. Jos katsoja jättää elokuvan juonen huomiotta, toimii teos mainiona visualisointina Herbertin kirjalle. Mutta ei tämä tietenkään teoksesta hyvää elokuvaa tee.
Toiveiden täyttymys ja sen jälkeinen tyhjyys
Uuden filmatisoinnin oli määrä korjata kaikki koetut pettymykset. Oli kuin kohtalo olisi puuttunut peliin, kun elokuvan ensi-ilta lykkääntyi koronapandemian takia vuodella. Nyt elokuva kuitenkin on yleisölle esitelty ja siis totta. Jotta tämä Dyyniin liittyvä epävarmuuksien ja pettymysten jatkumo olisi täydellinen, ei meillä ole vielä varmuutta siitä, saako Villeneuve filmatisoida Herbertin Dyyni-kirjan jälkimmäistä puoliskoa. Jatko-osan kohtalo lepää maksavan yleisön harteilla ja kamerat pääsevät pyörimään, mikäli tuotantoyhtiön kassakone laulaa hoosiannaa. Koronapandemia ei tietenkään helpota tätäkään asetelmaa.
Jatko-osan kuvatuksi tulemisen mahdollisuutta nostaa tosin se, että WarnerMedia omistaa sekä Dyynin takana oleva Warner Bros. -tuotantoyhtiön sekä HBO-palvelun, jossa työstetään parhaillaan Dyyniin liittyvää niin sanottua spinoff-sarjaa. Eli mahdollinen optimisuoritusta heikompi tulos lippuluukuilla ei välttämättä tuhoa jatko-osan mahdollisuuksia.
Vaikka tämä ohjaaja-käsikirjoittajan päätös filmatisoida aluksi vain kirjan ensimmäinen puolikas synnytti riskin tarinan jäämisestä kesken, oli päätös taiteellisesti perusteltu. Herbertin maailman kuvaaminen vaatii aikansa ja Villeneuven kamera malttaa kuvata ympäristöä rauhassa. Tämä on ehdottoman oikea ratkaisu, sillä ekologisen tuhon ja jälleenrakennuksen ympärille kietoutuvassa tarinassa ympäristö näyttelee kenties rooleista keskeisintä.
Luontoa kuvatessaan Villeneuve myös muistuttaa olevansa eittämättä jylhintä ja majesteetillisinta elokuvaestetiikkaa tänä päivänä tuottava ohjaaja: Norjan vuonoilla, Jordaniassa ja Abu Dhabissa kuvatuissa ulkokohtauksissa maisema toistuvasti nielaisee ihmiset ja muistuttaa meitä pienuudestamme. Luonnon pakahduttavan kauneuden vastapainona rakennettu ympäristö koostuu toistuvasti hyvinkin brutalistisesta (tämä kaikella rakkaudella) betoniestetiikasta.
Kirjansa lukenut katsoja tunnistaa tästä trailerista jokaisen kohtauksen.
Onnistumisensa ohella Villeneuven elokuva poikkeaa edellisistä Dyyni-projekteista myös siinä, että käsikirjoittaja-ohjaaja keskittyy olennaiseen, eli Herbertin tarinan kertomiseen. Tätä uskollisuutta alkuperäiselle teokselle voi ehdottomasti pitää mainiona asiana. Tarina kestää aikaa ja tarkastelua verrattoman hyvin. Toisaalta, kyyneleet silmissä tätä yltäkylläisen ylitsepursuavaa visuaalista oopperaa katsoessani huomasin kysyväni itseltäni, että miksi tämä elokuva on tehty. Frank Herbert kertoi tämän tarinan jo vuonna 1965, mitä uutta Villeneuve antaa meille? Kauniita kuvia?
On tietenkin totta, että kaikki eivät Herbertin kirjaa ole lukeneet ja elokuva voi tuoda mainion tarinan heidän ulottuville. Eikä elokuvassa itsessään ole moitittavaa, se on kertakaikkisen upea ja hyvä. Mutta olisko Villeneuven silti pitänyt sanoa jotain omaakin? Vai riittääkö se, että elokuvan käsikirjoittaja-ohjaaja on kirjailijan sanansaattaja?
Denis Villeneuve: Dyyni
Elokuvateattereissa
★★★★
