Esitys alkaa hämmentävän pompöösillä kuvaelmalla, josta ei puutu antiikin kuvastoa, naamiotansseja eikä teatteriefektejä. Onneksi pian paljastuu, että kyseessä on esitys esityksessä eli maistiainen teoksesta, jota itsetietoinen vanhan koulun ohjaajanero (Wanda Dubiel) valmistelee. Spektaakkelia ollaan viemässä Akropolille Suomen ja Kreikan välisiin velkajärjestelyihin liittyvällä rahoituksella. Sen lavastuksesta vastaa ohjaajan tytär (Annika Poijärvi) ja konkurssikypsän teatterin johtamisesta hänen poikansa (Pyry Nikkilä).
Pian käy ilmi sekin, että tämän Sofokleen Kuningas Oidipuksen uuden sovituksen tarkoitus on osoittaa kreikkalaisten pöllineen koko idean Kalevalevasta, jonka Kullervolla totta tosiaan on hiukan samanlaisia perheongelmia. Samaan aikaan isättömän taiteilijaperheen keskinäisissä jännitteissä kummittelevat vastaavat oidipaaliset jännitteet.
Tämä on alkuasetelma ohjaaja Juhana von Baghin ja kirjoittaja-dramaturgi Jussi Moilan johdolla Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle tehdyssä Jumalat-näytelmässä.
Kuningas Oidipus oli von Baghilla mukana jo vuonna 2020, kun hän sovitti Tampereen yliopiston näyttelijäopiskelijoiden kanssa näyttämölle Arto Salmisen Paskateorian. Ihmistä ajavia metafyysisiä voimia sivuttiin myös työparin yhdessä Liila Jokelinin kanssa tekemässä Rakastitko, Vesku? -kuunnelmassa.
Kaikki nyt lavalla nähtävä viestii paneutuneesta syventymisestä sen lukuisiin sisäkkäisiin aiheisiin. Jumalat on kuin Rubikin kuutio, jonka kaikilta sivuilta paljastuu eri teemoja, jotka kuutiota käännellessä sekoittuvat toisiinsa mitä kirjavimmilla tavoilla.
Siinä missä yhdellä kuution poskella pohditaan satiirisessa hengessä taiteen tekemisen taloudellisia edellytyksiä ja teosten kaupallistumista, toisella piruillaan eurooppalaiselle kulttuuripolitiikalle ja kolmannella kansalliselle kulttuurihybrikselle. Samaan aikaan tehdään myös tutkimusta tyylilajien törmäyttämisestä, pohditaan aidon tragedian hengessä, miten tärkeää ihmiselle on löytää elämälleen tarkoitus, sekä etsitään vastauksia sille, mikä lie arkisen elämämme suhde mahdollisiin korkeimpiin voimiin.
Vaikka vielä ensimmäisen näytöksen jälkeen materiaalin runsaus näyttäytyy hallitsemattomana kirjavuutena, toisella jaksolla väreihin alkaa tulla järjestystä. Finaalissa palikat alkavat olla jo koko lailla paikallaan.
Vaikka Jumalat tarjoaa visuaalisesti ja liikkeellisesti paljon kutsuvaa materiaalia, se ei pyri viettelemään katsojaa lumoihinsa eikä itseisarvoisesti viihdyttämään. Pikemminkin kyse on pyrkimyksestä vieraannuttaa katsoja ymmärtämään, että tässä on ajankohtainen ja yhteinen tosi kysymyksessä. Maailma palaa, ja taiteen tekeminen on janoa sen sammuttamiseen.
Perhetragedian tasolla esityksen tärkeä viesti näyttää olevan, että oidipaaliseen traumaan ei tarvita isänmurhaa eikä insestistä äitisuhdetta. Siihen riittää myös puuttuva ymmärrys omasta alkuperästä ja tyydyttämätön kaipaus edes toisen vanhemman hyväksynnästä.
Korkeimpien voimien osalta teoksen opetus tuntuu olevan, että kaitselmuksen sijaan jumalilla taitaa olla taipumus heitellä sielurievuistamme noppaa. Tosin meillä ihmisparoilla riittää tutkimatonta erämaata myös arkiseen perhehistoriaan ja psykologiaan liittyvien vaikuttimiemme selvittämisessä.
Jumalat sai Helsingin Sanomissa poikkeuksellisen kriittisen arvion, joka lehden painoarvon takia saattaa karkottaa yleisöä esityksen ääreltä. Se olisi sääli. Kriitikolla on oikeus näkemykseensä, mutta on Jumalien kaltaisia teoksia, jotka aukeavat erilaisista tulkintakehyksistä ja mieltymyksistä johtuen hyvin eri tavalla ammattikatsojillekin.
On arvokas panostus Kansallisteatterilta nostaa maan paraatinäyttämölle merkityksellisyyttä etsiviä ja omaehtoisesta estetiikasta runsaita esityksiä. Formaattimusikaaleillekin on sijansa ja yleisönsä, mutta Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä ei pidä pelata varman päälle. Tässä mielessä Jumalat vertautuu vaikkapa Juha Mustanojan viimevuotiseen Laulujoutseneen tai Minna Leinon ja Wauhaus-ryhmän muutaman vuoden takaiseen versioon Yuval Noah Hararin Sapiensista.
Tällaiset valinnat ovat kunniaksi maan päänäyttämölle.
Esitykset Kansallisteatterissa 28.4. asti
