Olen äänenne. Kootut runot 1904-1966

Suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö

☆☆☆☆☆

                       Nikolai Dronnikov 1972: Anna Ahmatovan muotokuva

.

Istumme Taidekeskus Ahjossa, runokirjan julkistamistilaisuudessa. Pitkällä pöydällä on hohtavan valkea liina ja tummanpunaisia ruusuja, ruusuja joista Anna Ahmatova niin paljon piti ja joista hän kirjoitti runoissaan. Anna itse lukee videolla runojaan, on kuin hän kävisi kanssamme samaan pöytään ja Anneli Heliö kehottaa meitä nostamaan maljan Annan terveydeksi, koska hän jatkaa elämäänsä meissä.

.

Anna Andrejevna Ahmatovan (23.6.1889–5.3.1966) kuolemasta tuli kuluneeksi maaliskuun alussa 50 vuotta. Selailen Anna Ahmatovan Koottujen Runojen laitosta.  Runojen suomentaja Anneli Heliö kertoo, että Ahmatova–runojen käännöstyö, Olen äänenne. Kootut runot 1904–1966, on vaatinut häneltä yli kaksikymmentä vuotta, mutta tulos puhuu puolestaan. Kirjokannen kustantama mammuttiteos on kulttuuriteko vailla vertaa. Olen äänenne on sellaista kulttuurihistoriaa, joka jää elämään.

.

                           Juri Annenkov 1922: Anna Ahmatovan muotokuva

.

Teoksen on toimittanut ja sen melkein tuhat runoa on suomentanut Ahmatova-tutkija ja taiteilija Anneli Heliö. Kirjassa on myös Heliön kirjoittama Ahmatovan elämäkerta ja laaja kuvaliite runoilijasta ja hänen läheisistään. Yli 800 –sivuisen kirjan on kustantanut joensuulainen Kirjokansi-kustantamo.

.

 Olen itse lukenut venäjänkielistä runoutta alkukielellä jo yli kymmenen vuotta –  ja mielestäni Heliö säilyttää suomennoksissaan todella hyvin alkuperäisrunojen poljennon, rytmin, soinnutuksen, riimityksen ja rakenteen sekä voimakkaan kurinalaisen tunnelatauksen, – Kurinalaisuus tunteiden ilmaisussa on Ahmatovalle luonteenomaista, hän ei revi tunnetta rikki huutamalla niitä julki. – jo siksikin tämä kaikki on tärkeää, koska Ahmatovan runot on tarkoitettu kuultaviksi. Ne ovat sananmukaisesti runoilijan ääntä, joka parhaiten tulee esiin ”resitoimisen” tai eräänlaisen meditatiivisen lukuhetken kautta.

.

”Ahmatovan runot ovat aina uudelleen onnistuneet järkyttämään sielun pohjia myöten, laittaneet seinää vasten, ettei ole ollut edes mahdollisuutta paeta. Sitä on suuri runous, taide, että se ottaa meistä niskalenkin. Muuttaa meitä ja ajatteluamme perusteellisesti”, Anneli Heliö kertoo Karjala-lehden haastattelussa.

.

 

Vuosien 1992–2015 välisenä aikana syntyneiden suomennosten lisäksi hän on heittäytynyt Ahmatovan maailmaan taiteilijana ja tutkijana, tehnyt hänen runojensa pohjalta erilaisia esityksiä, videoita ja performansseja, joilla hän on osallistunut myös näyttelyihin. Julkistamistilaisuudessa hän näytti meille yhden näistä vaikuttavista videoista, Kesäpuiston.

.

                          David Borovski 1986: Anna Ahmatovan muotokuva

.

Heliön mukaan Anna Ahmatovan runot ovat elämäkerrallisia. Suurin osa runoista on nyt suomennettu ensimmäistä kertaa ja niiden perusteella kuva runoilijasta laajenee ja herättää myös monia kysymyksiä: kuka oikein oli tämä taustaltaan sangen monikulttuurinen henkilö, joka syntyi Anna Gorenko nimisenä kesäkuun 11. (23.) päivänä 1889 Ukrainassa, Mustanmeren rannalla, Bolšoi Fontanissa, lähellä Odessaa, laivastoinsinöörin perheeseen? Hänen isänsä oli ukrainalainen, isänäitinsä kreikkalainen, äitinsä venäläinen ja isomummonsa tataariruhtinatar ja hänestä itsestään kasvoi kosmopoliitti ja venäläinen runoilija, ei runoilijatar – tar-pääte sai Ahmatovan raivostumaan, – ja miten juuri hän jäi henkiin toimiakseen julman aikakauden tapahtumien kirjaajana ja todistajana?

.

Useaan kertaan Heliö toistaa kysymyksen, mistä kasvoi se lujuus, minkä ansiosta Ahmatova kykeni kirjoittamaan yli 65 vuotta ja pysymään elossa siinä kun viina, itsemurhat, vankileirit, teloitukset sekä suoranainen nälkä ja kurjuus tekivät lopun monesta muusta taitelijasta? Heliö viittaa taiteilijan kykyyn vieraannuttaa, katsoa ajan tapahtumia kauempaa ja nähdä ne maailmanhistorian yhtenä traagisena vaiheena. Hän on vakuuttunut myös siitä, että Ahmatova koki velvollisuudekseen kuvata nämä julmat vuosikymmenet Venäjän kansan historiassa. Heliön mukaan Ahmatova tunsi edellisten vuosisatojen taiteilijat yhtä hyvin kuin läheiset ystävänsä ja niinpä hän keskusteli runoissaan heidän kanssaan. Hän ymmärsi oman tehtävänsä todistajana menneisyydestä käsin. Myös Ahmatovan ironinen elämänasenne, sysimusta nauru, auttoi häntä niinä vuosina, kun näytti siltä, että kaikki oli menetetty, vuosina, jolloin hänen poikansa oli vangittu ja hänet itsensäkin saatettiin vangita milloin tahansa.

.

 

     Kaikki tahtoisin nimeltä muistaa,

     mutta mistään en listaa, noiden onnettomain saa.

 .

     Mykät rukoukset heidän huulillaan,

     kiedoin verhoina heitä suojelemaan.

 .

     Heitä muistelen aina ja kaikkialla,

     unohda en hädän uudenkaan koittaessa,

 .

     ja jos kiusatun suuni joku vaientaa,

     sillä huutaa kansa, sata miljoonaa.

     1940

.

Hän jäi Venäjälle ja hänen osakseen lankesi toimia julman aikakauden tapahtumien kirjaajana ja todistajana ystävien ja läheisten paetessa maasta tai menehtyessä NKVD / KGB:n selleissä ja vankileireillä.

.

     Pyhän kieleni polkivat lokaan,

     jotta sairaanhoitajan kanssa

     vuonna kolmekymmentäseitsemän

     saippuoisin veren tahraamaa lattiaa.

 .

     Ne veivät ainoan poikani,

     vankikopeissa kidutettiin ystäviäni.

     Minut ympäröitiin näkymättömällä aidalla,

     ja vankkumatta

     olivat varjostajat kannoillani.

 .

     Ne palkitsivat minut vaikenemalla,

     yli maan piirin olin kirottu,

     ne myrkyttivät minut parjauksella

    ja pakottivat nauttimaan, juomaa tappavaa,

 .

     minut ajettiin hulluuden rajoille

     ja jostain syystä jätettiin sinne.

     Kuinka mieluista minulle, on mielipuolena harhailla,

     kuolleista kuolleimman kaupungin toreilla. (1959)

 .

Ahmatovasta tuli kuoleman tuttu jo nuorena, kun hänen vanhempi sisarensa kuoli tuberkuloosiin ja hän itsekin sairastui siihen. Runo vuodelta 1909 kuvannee nuoren Annan silloisia tuntemuksia.

.

     Hautaa minut tuuli, minut hautaa!

     Omaiseni eivät ole paikalla.

     Maa hengittää hiljaa

      ja ylläni on vaeltava ilta.

 .

     Kuten sinä, olin vapaa,

      mutta halusin liiaksi elää.

      Näetkö tuuli, kylmä on ruumiini?

      Ja kukaan ei risti käsiäni.

 .

      Peitä tämä musta haava,

      illan pimeyden käärinliinalla

      ja käske sinistä sumua,

      lukemaan ylläni psalmeja.

 .

     Tee minulle helpoksi lähteä,

      aivan yksin, viimeiseen uneeni,

.

Heliön mukaan kuoleman alati tiiviistä läsnäolosta kumpuavat hänen niin upeat ja samalla niin pessimistiset rakkausrunonsa, kiihkeästä halusta elää ja rakastaa. Rakkausrunojen kirjoittajasta kasvaa aikansa tapahtumien armoton kuvaaja, jonka ironia leikkaa kuin veitsi, hänestä kasvaa myös pelkäämätön vainottujen tukija. Hän oli venäläisen runouden Sapfo ja Kassandra, hän oli harvinaisen tarkkanäköinen – taiteilija lukee intuitiivisesti ajan merkeistä tulevat tapahtumat – ja hän sanoikin usein, että kaikki hänen kirjoittamansa toteutuu. Ja niin kuin sanomalehti Karjalaisessa Pentti Stranius kritiikissään kirjoittaa, ”Ahmatova ylittää ideologiat ja aikakaudet, ei agitoi, mutta kommentoi omintakeisella tyylillään kaukonäköisesti ajan merkkejä ja ilmiöitä. Runot tihkuvat kärsimystä, mutta puolustavat aina ihmisyyttä ja rakkautta. Ahmatova suree muiden mukana, mutta pystyy tulkitsemaan, romahtamatta kokonaan perheensä kohtalosta huolimatta.” – Ja Anneli Heliö taas kirjoittaa Ahmatovan elämäkerrassa: –  ”… Kyky rakastua aina uudelleen ja ehdoitta, kyky haltioitua ja tuntea yhteenkuuluvuutta niin luomakunnan kuin kaikkeudenkin kanssa on myös hänen luovuutensa lähde.”

 .

Ahmatovan runous panoroi halki koko Venäjän historian ja hän sivaltelee viiltävällä ironiallaan neuvostoajan tyranniaa ja sen tukijoita.

 .

      Pilkkaruno

 .

     Täällä kauneimmat tytöt taistelevat

     kunniasta päästä teloittajien vaimoiksi.

     Täällä vanhurskaita yöllä kidutetaan,

     itsetunto nälällä murretaan.

     1928

 .

     Miksi te veden myrkytitte

     ja miksi saastaa leipääni sotkitte?

     Miksi jälkeen vapauden päivien

     luolaan muutitte?

     1935

.

Hänen elämänsä oli kuin vuoristorataa. Kirjan elämäkerrasta käy ilmi, että hän oli tietoinen omasta runoilijankutsumuksestaan jo sangen varhain. Hän kertoo kirjoittaneensa ensimmäisen runonsa 11-vuotiaana, jolloin hän aloitti myös muistelmiensa kirjoittamisen, kymmenluvulla hän oli jo tunnettu ja tunnustettu runoilija Pietarin avantgardistisissa taiteilijapiireissä ja jo tuolloin häntä kuvattiin lukuisissa runoissa, piirroksissa ja maalauksissa.

.

                        Anna Zelmanova 1913: Anna Ahmatovan muotokuva

.

Ensimmäinen vuonna 1910 solmittu avioliitto runoilija Nikolai Gumiljovin kanssa kariutui jo muutaman vuoden kuluttua. Gumiljov teloitettiin elokuussa 1921 syytettynä kuulumisesta vastavallankumoukselliseen, monarkistiseen salaliittoon. Teloituksen aiheuttamasta shokista Ahmatova ei selvinnyt koskaan, vaan hän omisti Nikolaille lukuisia runoja, runoja, joita sävyttää kiihkeä kaipuu jälleennäkemisestä.

.

     Loitsu

   . 

     Läpi tyrmän portin,

     takaa Ohtan soiden,

     umpeenkasvanutta polkua pitkin,

     yli villiintyneen niityn,

     läpi yön vartioketjun,

 .

     pääsiäiskellojen lupausta

     seuraten,

     kutsuttuna,

     ylösnousseena, –

     tule luokseni illalliselle.

         15. huhtikuuta 1936, Leningrad

.

Suhde Gumiljoviin kariutui jo 1910-luvulla. Avioliiton alusta lähtien Gumiljovilla oli muita suhteita ja myös Annalla oli useita rakastettuja – runoilijoita, kuvataiteilijoita, säveltäjiä – Kulkukoira-kapakan avantgardistisissa taiteilijapiireissä, missä hän myös itse lausui runojaan. Elämäkerran mukaan Ahmatova oli myös lausuntataiteilija.

.

                                             Maalauksessa Natan Altman    on kuvannut Ahmatovan kirjallisen hahmon Kulkukoira-kapakassa

.

Kulkukoira-kapakka keskellä Pietarin ydinkeskustaa oli avantgardistien kantakapakka ja Ahmatova on kuvannut sitä useissa runoissaan.

.

     Kulkukoirassa 1912

 .

     Juoppoja, lutkia, osamme olla,

     taakkamme piinata toisiamme!

     Kukat ja linnut seinillä

     riutuvat, janoten pilviä.

     …

     Voi, kuinka kaihoaa sydämeni!

     Odotanko, hetkeä kuolemani?

     Ja tanssijatar näiden ilveilyjen,

     olet pian tanssiva tulessa helvetin.

 .

                       Leonid Tkatshenko 1992. Anna Ahmatovan muotokuva

.

Ystävät emigroituivat 20-luvun alussa, mutta Ahmatova kieltäytyi lähtemästä verta vuotavalta Venäjältä, vaikka hänen silloinen rakastettunsa mosaiikkitaiteilija ja runoilija Boris Anrep pyysi häntä mukaansa emigroituessaan Englantiin.

.

Marxilaiset kriitikot hyökkäsivät 20-luvun alussa kiivaasti häntä vastaan kirjoittaen hänen turmelevan nuorisoa pornografisilla ja pessimististä mielialaa ruokkivilla runoillaan. Aineistoa näille hyökkäyksille antoi kriitikko Eichenbaum, hän teki Ahmatovan nuoruuden runoista kuuluisan analyysinsa, jota lainattiin hyökätessä Ahmatovaa vastaan: ”Me voimme nähdä runoissa sankarittaren paradoksaalisen ja ristiriitaisen kaksoismuotokuvan – puoleksi kiihkosta palavan lutkan, puoleksi kerjäävän nunnan rukoilemassa Jumalalta anteeksiantoa.” – ”nunna-lutka”-luonnehdinta tuli kiinteästi seuraamaan Ahmatovaa, jolla häntä sopivan tilaisuuden tullen lyötiin aina uudestaan.

.

Kritiikeissä häntä syytettiin siitäkin, ettei hän ollut älynnyt kuolla ajoissa ja niinpä kommunistinen puolue asetti hänet 1920-luvun alkupuolella salaiseen julkaisukieltoon.

.

Ahmatova kirjoittaa muistelmissaan, ”Moskovassa oli tehty keväällä 1924 minua koskeva päätös, joka laittoi pisteen kirjalliselle toiminnalleni. Runojani ei enää julkaistu lehdissä eikä almanakoissa eikä minua kutsuttu kirjallisuusiltoihin. Tapasin Marietta Shaginjanin Nevski Prospektilla. Hän sanoi: `Te olette niin tärkeä henkilö – että Keskuskomitea on hyväksynyt teitä koskevan päätöslauselman – Teitä ei vangita, mutta ei myöskään julkaista.`”

.

                         Anatoli Davidov 1991: Anna Ahmatovan muotokuva

.

Elämäkerran mukaan Ahmatova ei suinkaan vaiennut, vaikka hänen runojaan ei julkaistukaan, vaan hän ryhtyi tutkimaan Puškinia, runoilijaa, joka Ahmatovan mukaan ´voitti ajan ja tilan rajoitukset`. ”Puškin edusti hänelle sitä ydintä, mitä ilman luhistuu niin kauneus ja moraali kuin historiakin.” Ahmatovasta on sanottu, että vaikeina aikoina hän palasi Puškiniin, samaistui, sai voimaa hänen runoilijankohtalostaan ja piti häntä myös savuverhonaan, sillä puhuessaan jostain Puškinin runosta, hän saattoi tarkoittaa omaa kiellettyä runoaan.

.

Ahmatova ryhtyi myös käännöstyöhön, hän auttoi silloista miestään,  taidehistorioitsija Nikolai Puninia, Venäläisen museon johtajaa, kääntämällä taiteilijamonografioita Puninin esitelmiä varten ja tekemällä myös hänen esitelmiensä luonnokset.  

.

Hänen omia runojaan ei julkaistu, mutta se ei suinkaan tarkoittanut sitä, ettei hän olisi kirjoittanut niitä. Hän otti erittäin voimakkaasti kantaa ajan kulttuuripolitiikan muutoksiin 20-luvun lopulla ja 30-luvun terroriin, jolloin valta keskittyi Stalinin käsiin, mutta silloin kirjoitetut runot oli piilotettava jopa poltettava, syntyi `muistin kirjallisuus`.  Alla olevan runon hän omisti runoilija-ystävälleen, Osip Mandelštamille.

 .

     Ei! Sokean lauman kanssa,

     Kremlin taluttajan perässä,

     emme vaeltaneet kohti syntejä,

     pitkin Leninin tietä.

     Tietenkin, sinä ja minä,

     kuljemme Tagantsevin, Jeseninin

     ja suuren Majakovskin tietä pitkin…

 .

Vuodesta 1926 lähtien hän asui Nikolai Puninin kanssa Fontankan taloksi kutsutussa Šeremetjevin palatsin siipirakennuksessa, keskellä Pietarin ydinkeskustaa, Ahmatovan runoudessa Šeremetjevin palatsi ja huone missä hän itse asui saivat erittäin tärkeän roolin. Hän asui Fontankan talossa vuosina 1918–1920, 1926–1941 ja 1945–1952, muutettuaan sinne ensimmäisen kerran jo vuonna 1918 ja poistuttuaan talosta lopullisesti 1952. – Yhteiselämä Puninin kanssa ei ollut helppoa.

.

     Sinulta olen sydämeni kätkenyt,

     ikään kuin olisin sen Nevaan heittänyt…

     Kesytettynä ja siivettömänä,

     elän sinun talossasi.

 .

     Vain. öisin kuulen narahduksia.

     Mitä siellä – tuntemattomissa pimeyksissä?

     Šeremetjevin lehmukset…

     Nimenhuuto talon aaveiden…

 .

     Se hiipii varoen, kuin veden solinaa,

     musta kuiske, onnettomuuden,

     saa korvani kuumottamaan –

     ja se mutisee, ikään kuin sen asiana

     olisi kaiken yötä täällä puuhata:

 .

     ”Sinä kaipasit kodikkuutta,

     tiedätkö, missä on – kotisi?”

                     30. lokakuuta 1936, Leningrad. Yö

 .

Ahmatova ja Punin eivät koskaan rekisteröineet suhdettaan eikä Punin eronnut virallisesti entisestä vaimostaan Anna Arensista, joka jäi asumaan heidän pienen tyttärensä, Irinan kanssa samaan yhteisasuntoon. Yhteiset vuodet Puninin kanssa olivat Ahmatovalle erittäin painostavia, ne uhkasivat myös hänen luovuuttaan, kykyä kirjoittaa runoja ja vuonna 1938 hän sai vihdoin voimaa jättää Puninin, mutta jäi kuitenkin asumaan samaan yhteisasuntoon. Tuolloin 30-luvun lopulla heidän välinsä olivat erittäin huonot, mutta sota, jolloin sekä Ahmatova että Puninin perhe evakuoitiin Leningradista lähensi heitä ja sodan jälkeen Punin pyysi Ahmatovaa takaisin samaan yhteisasuntoon, Fontankan taloon. Nikolai Punin oli varmasti Ahmatovan pisin miessuhde ja kun Punin kuoli vankileirillä, Vorkutassa elokuussa 1953, Ahmatova omisti hänelle runon.

.

     Ja sydän tuo ei enää vastaa

     ääneeni, ilossa ja surussa, kuten ennen,

     kaikki on lopussa… Lauluni katoaa

     lohduttomaan yöhön – missä se Sinua

     ei enää tavoita. (1953)

.

Punin oli Venäläisen museon johtaja ja johtava avantgarden tutkija, Vladimir Tatlinin ja Kazimir Malevitšin ystävä. Hän oli perehtynyt myös Bysantin taiteeseen ja vanhoihin venäläisiin ikoneihin ja kirjoitti tutkielman ikonimaalari Andrei Rublevista.

.

                  Lev Britanishski 1960-luku: Anna Ahmatovan muotokuva

.

Ei riittänyt, että Ahmatova koki yhteiselämän Nikolai Puninin kanssa loputtoman painostavana, sillä vielä suuremmaksi painajaiseksi Ahmatovalle muodostui hänen poikansa toistuvat vangitsemiset, odotus ja pelko tämän kuolemantuomiosta. Syntyi Requiem-runoelma, runoelma, omakohtaisesti eletystä tuskasta, kärsimyksestä ja kidutuksesta.

.

     Seitsemäntoista kuuta

     jälkeesi huudan,

     rukoilen sinua kotiin,

     teloittajan jalkoihin olen heittäytynyt,

     sinä poikani ja minun kauhuni.

     Kaikki on sotkeentunut ikiajoiksi,

     ja minulle ei ole enää selvää,

     kuka on nyt peto, kuka ihminen,

     ja kauanko vielä pitää teloitusta odottaa. (1939)

 .

 Suuren terrorin vuosina, 30-luvulla, kuka tahansa saattoi olla ilmiantaja, jopa oma perheenjäsen. Heliö kertoo, kuinka aikalaisten kuvauksissa Anna Ahmatova vaikutti tuohon aikaan mielipuoliselta kerjäläisnaiselta, joten tuskan ja ahdistuksen tuottaman murtuman hänen henkisessä ja ulkoisessa olemuksessaan on täytynyt olla valtavan, koko olemuksen perusjuuria järkyttäneen.

.

Ja jälleen Anneli Heliö pohtii, miten Ahmatova kesti rautaisen todellisuuden tietäessään hyvin, että hänet itsensäkin saatettaisiin vangita ja teloittaa kansanvihollisena milloin tahansa. – Vuonna 1935 Leningradin tšekistit aikoivat vangita myös Ahmatovan, Genrih Jagoda, NKVD:n päällikkö ei kuitenkaan allekirjoittanut vangitsemismääräystä.

.

 Vuonna 1932 Kommunistisen puolueen käskystä perustettiin Neuvostoliiton kirjailijaliitto, jonka ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nimitettiin Maksim Gorki. Samassa yhteydessä kaikki olemassa olevat kirjalliset ryhmittymät kiellettiin. Ahmatova – Kassandra – näki, mihin kulttuuripolitiikan kiristäminen tulisi johtamaan – taiteilijoiden vainoon ja tuhoamiseen. – Kaikki muut liitot ja suuntaukset kiellettiin formalistisina ja Neuvostoliitolle vihamielisinä. Ahmatova ei halunnut olla missään tekemisissä Maksim Gorkin johtaman uuden liiton kanssa ja ei sen vuoksi myöskään liittynyt siihen, tästä johtuen NKVD alkoi seurata häntä ja kerätä hänestä tietoja.

.

Vuosina 1935–1941 Neuvostoliitossa vallitsi Stalinin pahimman terrorin ajanjakso. Ratkaiseva kimmoke vainojen käynnistymiselle oli Leningradin puoluesihteeri Sergei Kirovin murha joulukuussa 1934, josta seurasi joukkovangitsemisia. Sanoista teloitus ja teloittaa oli tullut niin tavallisia ja jokapäiväisiä, että niiden merkitys oli kadonnut. Kolmas osa Leningradin asukkaista, pääasiassa aatelistoa ja älymystöä, osoittautui silloin ”kansanvihollisiksi”. ”Kaikki nämä pidätykset ja karkotukset olivat selittämättömiä, kuin jokin luonnononnettomuus. Kukaan ei ollut turvassa. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa tein tarvittavat järjestelyt pidätyksen varalta. Olemme kaikki syyllisiä – ilman syytä. Voit kiittää vain onnellista sattumaa, jos sinua ei ammuta eikä karkoteta.” Mutta jatkuvassa pelossa ja kärsimyksessä Ahmatova myös terästyi, niin että hänellä oli lopulta voimaa haastaa aikansa.

.

     Uhmaan sitä tosiasiaa,

     että kuolema minua

     suoraan silmiin tuijottaa –

     sanojesi vuoksi vannon:

 .

     saa ovi tulla oveksi,

     lukko jälleen lukoksi,

     rinnassani, äreäksi pedoksi,

     muuttui sydämeni. Mutta niin on asia,

 .

     että meidän kaikkien kohtalona oli oppia,

     mitä tarkoittaa, olla nukkumatta,

     kolmeen vuoteen, mitä tarkoittaa,

     että aamulla, on pelastunut, niiden joukosta,

     jotka yöllä vietiin.

                         20. toukokuuta 1940

 .

                              Eddi Mosijev 1973: Anna Ahmatovan muotokuva

.

Vuonna 1938 Ahmatova tutustui kirjailija Lidija Tšukovskajaan, josta tuli hänen uskottuna ja sihteerinsä. Tšukovskaja painoi mieleensä ne runot, joita Ahmatova ei uskaltanut säilyttää paperilla ja olojen vapauduttua Stalinin kuoleman jälkeen hän auttoi Ahmatovaa hakemaan runot `muistin kellarista`. Päiväkirjoissaan Tšukovskaja on kuvannut tätä kaunista ja katkeraa kirjoitusrituaalia, ”Ahmatova kirjoitti runon, paperilapulle, antoi sen minulle luettavaksi, ja sen jälkeen poltti runon tuhkakupissa.” Näitä muistissa säilytettäviä runoja oli paljon.

.

Heliön mukaan Tšukovskajan päiväkirjoista saa erittäin arvokasta tietoa sekä Ahmatovasta henkilönä kuin hänen runoistaankin, koska hän kirjasi ylös heidän keskustelunsa. Lidija Tšukovskaja on muun muassa kirjoittanut, ”Ahmatova tunsi koko maailman tuskan”. Se selittää sen, ettei Ahmatovalla ollut koskaan minkäänlaisia maantieteellisiä rajoja, vaan sodan alettua hän otti kantaa niin Pariisiin miehitykseen, Lontoon pommituksiin kuin Suomen talvisotaankin. Hän oli kosmopoliitti nuoruudestaan lähtien. Myös nämä ”poliittiset” runot piti kätkeä.

.

Ahmatova oli jatkuvasti kirjoittanut myös Stalinia ja järjestelmää kritisoivia runoja. Kerran Ahmatova oli keskustellut Lidija Tšukovskajan kanssa Stalin-runoistaan. – ”Aika oli kammottava, siksi piti runojenkin olla kammottavia”, – sanoi Ahmatova.

.

 

              Tatjana Tolstaja 1989: Anna Ahmatova Talvella Komarovossa

.

Toinen maailmansota syttyi; kahdeskymmenestoinen kesäkuuta 1941 Hitlerin armeijat hyökkäsivät Neuvostoliittoon. Elokuun 30. päivänä Leningrad oli saarrettu ja tuomittu paitsi jatkuviin pommituksiin ja tulituksiin myös nälkäkuolemaan. Ahmatova kirjoittaa patrioottiset Sodan tuuli ja Leningrad –runosarjat.

.

     Vala

.

     Ja nainen, joka tänään hyvästelee rakkaimpansa, –

     muuttakoon voimaksi oman tuskansa.

     Me vannomme lapsillemme, me vannomme haudoillemme,

     kukaan ei meitä orjuuta! (1941)

.

Leningradilaiset ja moskovalaiset kirjailijat, taiteilijat, muusikot ja elokuvantekijät evakuoitiin Keski-Aasiaan. Ahmatova asui Taškentissa, Uzbekistanissa toukokuulle 1944 saakka.

.

Elämäkerran mukaan Ahmatova oli kokenut eurooppalaisen kulttuurin eri vuosisadat omana aikanaan ja niiden kirjailijat aikalaisinaan, joiden kanssa hän kävi runoissaan dialogia, yhtä lailla hän nyt koki Aasian kotinaan. Ahmatova oli aina samaistunut voimakkaasti läheisiksi kokemiinsa ihmisiin ja hän tunsi sekä hallitsi mitä erilaisimpien aikakausien tapahtumat. Matka Aasiaan oli matka oman suvun muinaiseen alkukotiin. Vielä vanhanakin hän sanoi ylpeänä olevansa Tšingisin sukua, koska sukulegendan mukaan hänen isomummonsa, tataariruhtinatar Ahmatova polveutui Iivana Julman hovissa vaikuttaneesta Ahmat-kaanista, joka taas polveutui Tšingis-kaanista.

.

     Seitsemänsataa vuotta olin muualla,

      mutta täällä, en koe mitään muutosta.

     Pyörryttävistä korkeuksista

     virtaa jumalten rakkautta.

     Kupoli musta taivaiden,

     kuoro vetten ja tähtien,

     samat kuin ennenkin

      siementä samaa tuuli kantaa,

      äiti muinaista laulua laulaa…. (1945)

.

Vuonna 1940 alkanut voimallinen luomiskausi jatkui Taškentissa. Todennäköisesti siellä syntyneiden runojen haltioituneeseen ilmeeseen vaikutti näyttelijä Faina Ranjevskajan hellyydenosoitukset Ahmatovaa kohtaan. Rakkaus oli aina ollut elävä lähde Ahmatovan luomistyössä ja nyt hän oli myös keskellä kirjallisia keskusteluja, jotka olivat hänelle yhtä välttämättömiä kuin leipä ja vesi, hän ei ollut enää yksin kuten Leningradissa, jossa jokaista vierasta täytyi varoa mahdollisena ilmiantajana. Niin kuin edellä on mainittu, Ahmatova kirjoitti patrioottiset Sodan tuuli ja Leningrad runosarjat.

.

      in memoriam

 .

     Ystäväni! Te jotka viimeisinä kutsuttiin!

     Minut jätettiin, teitä suremaan.

     Muistoanne kuin huurteinen paju, en ryhdy itkemään.

     Nimenne tulen huutamaan, kaikkeen maailmaan.

 .

     Väliäkö nimistä! Merkinnöistä kirjojen!

     Teitä muistan polvistuen! Valo hohtavaa purppuraa.

 .

     Ja Leningrad muistaa eläviä, kuolleitaan,

     jotka sumun halki kulkueina vaeltaa –

     Jumala ei tunne kuolemaa.

                                Elokuu 1942 Djurmen

.

Ensimmäinen kesäkuuta 1944 Ahmatova palasi Leningradiin. Näky jonka hän kaupungissa kohtasi, oli varmasti kauheampi, kuin mitä hän oli saattanut Taškentissa, Uralin takana, kuvitella. Ahmatova muisteli vuonna 1965, miten ´kaupunkia esittänyt hirveä aave` oli hätkähdyttänyt häntä. ”Kaupungin tekemä vaikutus oli hirveä, kammottava. Kaikki nämä talot, nämä kaksi miljoonaa haamua, jotka leijuivat ylläni, kaikkien nälkään menehtyneiden varjot.

.

     Itkuvirsi

.

     Tuhoa Leningradin

      en sure käsilläni,

      en huuhdo kyynelilläni,

      en maahan kätke.

      …

     Kukkivalla kedolla

      maahan asti kumarran

      Leningradin tuhoa… (1944)

.

                     Anna Shervinskaja 1968: Anna Ahmatovan muotokuva

.

Sodan jälkeen vallitsi lyhyt ”suojasään aika”, sivistyneistön keskuudessa virisi uuden vapaamman ajan odotuksia ja Ahmatova kuten kaikki muutkin uskoivat poliittisen valvonnan hellittäneen. Hän saattoi edes hetkeksi unohtaa ainaisen pelon, jotka tukahdutti häntä 30-luvulla, silloin jokainen uusi ihminen oli ollut mahdollinen vakooja tai ilmiantaja. Ahmatovalla oli vuosina 1945–1946 runoiltoja enemmän kuin edellisten kahdenkymmenen vuoden aikana yhteensä ja nyt sekä uudet että vanhat ihailijat juhlivat häntä kuin kuningatarta. Ennen sotaa hän oli elänyt hyvin eristäytyneenä, tosin omaksi onnekseen syrjässä kaikista kirjallisista taisteluista, jotka johtivat leireille ja teloituksiin, nyt hän itsekin halusi runoilleen kuulijoita. Hän kärsi yksinäisyydestään, koska hän ei ollut vetäytynyt syrjään omasta halustaan vaan se oli ollut olosuhteista johtuvaa. Hänen runojaan ei ollut julkaistu vuoden 1924 jälkeen ja 1930-luvulla hän ei ollut uskaltanut kirjoittaa niitä edes ylös, vuosien 1940 ja 1943 kustantajien toimittamat kokoelmat (Ahmatovalla itsellään ei ollut sananvaltaa siihen, mitä runoja kokoelmiin valittiin) eivät antaneet lukijalle oikeaa käsitystä hänen tuotannostaan. Ahmatova pelkäsi, että käsitys hänestä oli jähmettynyt varhaiseen rakkauslyriikkaan 1910-luvulle. Hän halusi todistaa lukijoilleen, että hänellä oli ajankohtaista ja syvällisempää sanottavaa.

.

Eräs aikalainen muistelee, ”Kaksi Blokin muistoksi pidettyä iltaa – Kirjallisuusinstituutissa ja Gorki-teatterissa. Ahmatovaa tuodaan sisään kuin Iverskin luostarin Jumalanäidin ikonia. .. hän sairastelee, sydän reistailee, mutta hän juo vodkaa kuin husaari… Hänet otetaan vastaan myrskyisin suosionosoituksin, yleisö, pääasiassa nuoria miehiä, nousee ylös, taputtaa käsiään, riehuu ja huutaa kuin aikoinaan Šaljapinin esiintyessä.”

.

Kenelle tahansa taitelijalle tällainen suosio olisi ollut huumaavaa, mutta Ahmatova muisti missä maassa hän eli ja alkoi pelätä seurauksia ja hänen vaistonsa tai terve järkensä osui oikeaan. Erityisen kohtalokkaaksi koitui esiintyminen huhtikuussa 1946 Ammattiliittojen Pylvässalissa Moskovassa, missä Ahmatova ja Pasternak lausuivat runojaan, tätä lausuntailtaa Ahmatova piti koko lopun ikänsä kohtalokkaana. – Ahmatova kertoi, miten kauhea aavistus kylmäsi häntä, kun suosionosoitukset alkoivat… Seisaalleen nousten nuori yleisö puhkesi valtaviin suosionosoituksiin tervehtiäkseen runoilijoita. Tämä tervehtimistapa oli varattu puolueen johtajille ja sen vuoksi sitä pidettiin kirjailijoiden poliittisena mielenosoituksena. Hän luki kiireesti runonsa ja poistui sivuilleen katsomatta.” – Ahmatova pelkäsi poliittisia seurauksia. Stalinin, jolle oli raportoitu tapahtumasta, on kerrottu kysyneen ”kuka organisoi kapinan?” Ahmatovalle itselleen jäi tilanteesta pahoja aavistuksia.

.

Anna Ahmatovan elämään tuli vielä hänen viimeinen suuri rakkautensa, kulttuurihistorioitsija Sir Isaiah Berlin, jolle Ahmatova kirjoitti viimeisen kahdenkymmenen elinvuotensa aikana useita runosarjoja. Ironista kyllä heidän tapaamisensa loppuvuodesta 1945 oli järjestänyt NKVD, joka halusi selvittää, mitä Ahmatova todella ajatteli ja joka uskoi Ahmatovan puhuvan avomielisesti ulkomaalaiselle. Berlin lankesi hänelle viritettyyn ansaan ja tapaaminen tuotti Ahmatovalle suuria vaikeuksia.

.

Berlin toimi tuohon aikaan Iso-Britannian diplomaattina Moskovan lähetystössä. Palattuaan Britanniaan Berlin kirjoitti raportin toiminnastaan Neuvostoliitossa, raportissaan hän kertoo myös Ahmatovasta ja heidän yön yli kestäneestä keskustelustaan Fontankan talossa. Englannissa Kim Philby niminen henkilö toimi yli 30 vuotta NKVD / KGP:n vakoojana välittäen tietoja Neuvostoliitolle. Hänet värvättiin 1930-luvulla Cambridgen yliopiston radikaalien opiskelijoiden joukosta ja jo silloin hän alkoi rakentaa itselleen kaksoisroolia – Hän toimi Neuvostoliiton vakoilijana Englannin turvallisuuspalvelussa ja CIA:ssa. Vuonna 1944 hänestä tuli Englannin turvallisuuspalvelun Venäjän-osaston päällikkö. Philby informoi Berlinin raportin sisällöstä välittömästi NKVD:tä, jolloin myös Stalin sai tietoonsa, mistä Ahmatova oli puhunut. Berlin ei osannut aavistaa, miten häntä käytettiin hyväksi.

.

Stalin piti ulkomaisten lähetystöjen henkilökuntaa vakoojina ja antoi siksi seurata heitä. Sir Isaiah Berlin kirjoitti heidän tapaamisensa merkityksestä ja sen seurauksista Ahmatovalle: ”Ahmatova itse kertoi minulle Stalinin kiihtyneen siitä, että hänenlaisensa epäpoliittinen kirjailija, jonka teoksia ei paljonkaan julkaistu ja joka sai kiittää turvallisesta olostaan ennen muuta tosiasiaa, että oli onnistunut elämään suhteellisen huomaamattomasti vallankumouksen ensi vuosina ennen vankileireille ja teloituksiin johtaneiden kulttuuritaistelujen puhkeamista, että hän oli uskaltanut tehdä hirvittävän rikoksen, tavannut ilman asianomaista lupaa ulkomaalaisen, joka sitä paitsi ei ollut kuka tahansa ulkomaalainen, vaan kapitalistisen valtion palveluksessa oleva virkamies. ´Nunnamme näyttää ottavan vastaan ulkomaisia vakoilijoita`, oli Stalin huutanut. Ahmatova kertoi minulle tästä Oxfordissa vuonna 1965 ja lisäsi, että hänen käsityksensä mukaan me, siis hän ja minä, saatoimme tapaamisellamme vahingossa alulle kylmän sodan ja muutimme näin ihmiskunnan historian kulkua. Hän oli aivan tosissaan.”

.

Vuodenvaihteessa 1945–46 he tapasivat kaksi kertaa, tapaamiset koskettivat Ahmatovaa syvästi, hän omisti Berlinille yksittäisten runojen lisäksi monia runosarjoja – Villiruusu kukkii, Keskiyön runoja ja Cinque. Runoja joissa hän kirjoittaa ei-tapaamisista, heidän kohtaamisensa mahdottomuudesta.

.

       Cinque. Toinen runo

.

     Äänet hajosivat tuhkaksi eetterissä,

     aamunkoitto tummui yönpimeydeksi.

     Vaikeni maailma iäksi,

     enää kaksi ääntä: minun ja sinun.

     Mutta kuuletko kellojen soiton,

     tuulen kantaman, Laatokan

     näkymättömiltä järviltä.

 .

     Tuuli tarttuu yölliseen keskusteluumme

     muuntaen sanat ja katso

     kaksi ristikäistä sateenkaarta

     hohtaa haurasta valoa.

                           20. joulukuuta 1945

 .

Anna Andrejevnalle olisi totta totisesti suonut onnea henkilökohtaiseen elämään, mutta kurinpalautus tuli melko pian: – Leningradin alueen puoluejohtaja ja kommunistisen puolueen keskuskomitean sihteeri Andrei Ždanov piti 14. elokuuta 1946 puolueen keskuskomitealle puheen, jossa hän tuomitsi Zvezda ja Leningrad –kirjallisuuslehdet Ahmatovan runojen ja satiirikko Mihail Zoštšenkon tekstien julkaisemisesta. Sitten Zvezda ja Leningrad -lehdissä ilmestyi Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen Leningradin aluejärjestön ”päätös”, jossa Anna Ahmatovaa ja Mihail Zoštšenkoa syytettiin formalismista ja kosmopolitismista. Päätöksen mukaan Ahmatovan luova työ oli vieraan ideologian uskollista julistamista. – Keskuskomitean kokouksen jälkeen pidettiin Neuvostokirjailijoiden Leningradin osaston yleinen kokous 16. elokuuta 1946 Smolnan instituutissa, jossa Ždanov piti monta tuntia kestäneen puheensa, missä hän hyökkäsi voimakkaasti Anna Ahmatovan kirjallista toimintaa vastaan. Kokous ”hyväksyi yksimielisesti” keskuskomitean linjan suhteessa vieraisiin elementteihin, joita edustivat Ahmatova, Zoštšenko ja heidän kaltaisensa. Seurauksena edellisistä tapahtumista Neuvostoliiton kirjailijaliiton hallituksen puhemiehistö huomioi ”lukuisten kirjailijoiden sitkeät pyynnöt” erottamalla Ahmatovan ja Zoštšenkon 4. syyskuuta 1946 Neuvostokirjailijoiden liitosta lakkauttaen samalla heidän eläkkeensä ja takavarikoiden heidän elintarvikekorttinsa. – Ahmatovaan kohdistetut syytökset olivat samoja kuin marxilaisessa lehdistössä 1920-luvulla. Otteita Andrei Ždanovin monituntisesta puheesta, jonka hän piti kommunistisen puolueen keskuskomitealle 14. elokuuta 1946.

.

”Otan nyt käsiteltäväksi Anna Ahmatovan ´luovan` kirjailijantoimen. Aikoinaan Gorkilla oli tapana sanoa, että vuosikymmentä 1907–1917 ei aiheetta kutsuta lahjattomimmaksi ja halveksittavimmaksi vuosikymmeneksi venäläisen intelligentsijan historiassa, kun 1905 vallankumouksen jälkeen suuri osa intelligentsijasta kavahti vallankumousta ja syöksyi taantumuksellisen mystiikan ja pornografian suohon,…

.

 Anna Ahmatova oli yksi tämän taantumuksellisen, kirjallisen suon edustajista. Hän kuuluu niin kutsuttuun akmeistien kirjalliseen ryhmään, joka tuli esiin symbolistien riveistä, ja on yksi ajatuksettoman, aristokraattisen, salonkirunouden lipunkantajista, aatteeton, ja täydellisesti vieraantunut neuvostokirjallisuudesta. Akmeistit edustivat yksinomaan individualistista tyylisuuntaa taiteessa. He saarnasivat teoriaa ´taidetta taiteen vuoksi`, ´kauneutta kauneuden vuoksi`, he eivät halunneet tietää mitään kansasta, heidän tarpeistaan ja viehtymyksistään, eivät myöskään mitään yhteiskunnallisista olosuhteista. Yhteiskunnalliselta alkuperältään tämä oli porvarillis-aatelinen kirjallinen tyylisuuntaus, aikana jolloin porvariston ja aateliston valta oli päättymäisillään, jolloin hallitsevien luokkien runoilijat ja ideologit yrittivät paeta todellisuuden epämiellyttävyyttä pilvien korkeuksiin ja uskonnollisen mystiikan sumuihin, yksityisten tunnetilojensa ahtauteen, syventymällä merkityksettömiin pikku sieluihinsa. Akmeistit yhtä hyvin kuin symbolistit, dekadentit, ja muut porvarillis-aatelisen ideologian edustajat, julistavat pessimismiä ja uskoa vain toiseen maailmaan.

.

 Ahmatovan runouden sisällöt ovat läpikotaisin henkilökohtaisia. Hänen lyriikkansa alue on rajoittunut ja köyhä: se on budoaarin ja kappelin väliä viilettävän vimmaisen hienostorouvan runoutta. Kaiken perustana hänellä on eroottiset rakkausaiheet, joihin kietoutuu murheen, ikävän, kuoleman, mystiikan ja tuomion teemoja. Tuomion tunne on varsin ymmärrettävä pois kuihtuvan ryhmän sosiaalisessa tietoisuudessa – toivottomuuden synkät sävyt ennen kuolemaa, mystiset kokemukset erotiikkaan sotkeutuneina – siinä Ahmatovan henkinen maailma, joka on jäänne peruuttamattomasti menneisyyteen kadonneesta aateliskulttuurista, ´vanhoista, hyvistä Katariinan ajoista`. Puoliksi nunna, puoliksi lutka, tai paremminkin nunna ja lutka, joka sekoittaa yhteen huoraamisen ja rukoilemisen.

.

Mutta minä vannon sinulle enkelten puutarhan kautta,

 vannon sinulle ihmeitä tekevän ikonin kautta

 ja intohimoisesti palavien öittemme kautta

 .

Tällaista on Ahmatovan runous, hänen merkityksetöntä kapeaa henkilökohtaista elämäänsä, merkityksettömiä tunteita ja uskonnollista erotiikkaa. Ahmatovan runous on etäällä kansasta.

.

Mikä on syynä Ahmatovan runouden äkilliseen suosioon? Mitä yhteistä hänellä on meidän kanssamme, neuvostokansan kanssa? Mikä on syynä tarjota kirjallista puhujalavaa kaikille noille dekadenteille ja syvästi muukalaisille kirjallisuuden virtauksille? Venäjän kirjallisuuden historiasta me tiedämme, että aina tilaisuuden tullen taantumukselliset kirjalliset liikkeet, kuten sellaiset mihin symbolistit ja akmeistit kuuluvat, ovat yrittäneet aloittaa sotaretken Venäjän kirjallisuuden suuria, venäläisiä, vallankumouksellisia, demokraattisia perinteitä ja sen edistyksellisiä edustajia vastaan; he yrittivät riistää kirjallisuudelta sen korkean ideologisen ja yhteiskunnallisen tarkoituksen, ja upottaa sen ideologisen ajatuksettomuuden ja tyhjänpäiväisyyden suohon …

.

Lokakuussa 1917 pyyhkäistiin roskatynnyriin niin hallitsevat luokat kuin niiden ideologiat ja laulujen laulajat. Ja sitten, yhtäkkiä, kahdenkymmenenyhdeksän vuoden jälkeen sosialistisesta vallankumouksesta, jotkut museaaliset harvinaisuudet varjojen maailmasta ilmestyivät näyttämölle ja alkoivat opettaa nuorisollemme, kuinka heidän tulisi elää. Leningrad -lehti avaa ovet selälleen Ahmatovalle ja hänelle on jätetty vapaus myrkyttää nuorisomme mielet runoutensa turmeltuneella hengellä.

.

Mitä yhteistä on tällaisen runouden ja meidän kansalaistemme ja valtiomme kiinnostuksen välillä? Ei kerta kaikkiaan mitään. Ahmatovan työ kuuluu kaukaiseen, unohdettuun menneisyyteen; se on täysin vierasta neuvostokansalaisten nykyiselle elämälle eikä sitä voi suvaita lehtiemme sivuilla. Meidän kirjallisuutemme ei ole yksityisyritteliäisyyttä, joka haluaa miellyttää erilaisia makuja kirjallisuusmarkkinoilla. Meidän ei tarvitse antaa kirjallisuudessamme tilaa mauille ja mieltymyksille, joilla ei ole mitään yhteistä neuvostoihmisten moraalin ja luonteenominaisuuksien kanssa. Mitä Ahmatovan teokset voivat opettaa nuorisollemme? Eivät mitään, ne voivat vain vahingoittaa. Nuo teokset kylvävät vain masennusta, henkistä lamaa, pessimismiä, halua paeta sosiaalisen elämän ja toiminnan olennaisia ongelmia yksilöllisten kokemusten pikku maailmaan. Miten hänen käsiinsä voisi antaa nuorison kasvattamisen!? Ahmatovaa julkaistiin kuitenkin kärkkäästi sekä Zvezda– että Leningrad -lehdissä ja jopa hänen runokokoelmiaan on ilmestynyt. Tämä on poliittinen virhe.

.

Syytösten mukaan Ahmatovan runous oli siis pessimististä ja näköalatonta, hän oli degeneroitunut aateliskulttuurin edustaja, joka ei ollut ymmärtänyt kuolla ajoissa, nuorison turmelija, jolla ei ollut mitään annettavaa uudelle sosialistiselle ihmiselle ja joka ei osallistunut sosialistiseen rakennustyöhön. Stalin oli henkilökohtaisesti kehottanut Ždanovia lyömään Anna Ahmatovaa avoimesti ja julkisesti. Puheen teksti julkaistiin maan tärkeimmissä lehdissä ja luettiin Leningradissa kahteen otteeseen puoluejohdolle ja kirjailijoille. Sanastosta päätellen päätöstekstin laatija oli generalissimus itse. Puolueen päätös vain vahvisti vanhan idean poliittisen vallan määräävästä suhteesta kirjallisuuteen ja taiteeseen.

.

Vuodesta 1932 lähtien kirjallisuuden oli ollut lähes säännönmukaisesti kuvattava ´unelman oikeudenmukaisuutta` ja ´luomistyön paatosta`, ´nähtävä tulevaisuuteen emotionaalisella ylevyydellä` sekä ´nostettava ideaaleiksi luokkamme edustajat, jotka kävivät sankarillista taistelua ihmiskunnan paremman tulevaisuuden puolesta`. Ahmatovan runoista puuttuivat vaadittavat ominaisuudet, mikä johti hengenvaaralliseen formulointiin: ´vihamielinen suuntaus` Se ei oikeastaan sanonut hänestä mitään uutta vaan ainoastaan palautti muistiin vanhat 1920-luvun arvostelut Ahmatovan runoista. Kriitikko Pertsov oli jo vuonna 1925 kirjoittanut: ´vallankumouksen edetessä tuo ahmatovalainen yhteiskuntatyyppi oli vähenevä` ja ´Ahmatova ei ollut ehtinyt kuolla ajoissa`.  Sen jälkeen syytökset Ahmatovaa vastaan julkaistiin sanomalehdissä ympäri Neuvostoliittoa. Hänen silloista elämäntilannettaan kuvaavat seuraavat säkeet vuodelta 1946.

.

     Kapakan jonossa,

      juoppojen lailla, katuojassa,

      vankikolonnassa,

      kuormurin lavalla,

 .

      Moskovanjoella

      hyisessä sumussa,

      atamaanin kyljessä,

     silmukka kaulassa.

 .

      Olin kaikkialla,

      kaikkien kanssa,

      nyt jäin yksin

     itseni kanssa.

 .

Kävi kuten 1920-luvulla, kaksi Ahmatovan painovalmista runokokoelmaa tuhottiin. Kommunistisen puolueen keskuskomitean, Ždanovin nimeä kantanut päätöslauselma, joka oli suunnattu Ahmatovaa ja Zoštšenkoa vastaan, kumottiin vasta 1988, eli 42 vuotta sen jälkeen, kun se oli annettu.

.

                                               Tyshler: Anna Ahmatova 1943

.

Ždanovin ajojahdin seurauksena Ahmatova erotettiin Neuvostokirjailijoiden liitosta ja siinä samassa yhteydessä häneltä takavarikoitiin myös elintarvikekortit, Anneli Heliö uskoo, että elintarvikekorttien takavarikolla hänet jätettiin kylmäverisesti nääntymään nälkään. Kun Ahmatova oli kuitenkin kansainvälisesti melko tunnettu nimi, oli ehkä kaavailtu, että näin hänestä päästäisiin huomaamattomasti eroon. Silloin hänen ystävänsä runoilija Olga Berggolts auttoi häntä, muun muassa tuomalla päivittäin Ahmatovalle lämpimän aterian. – Auttaja vaaransi oman vapautensa ja turvallisuutensa, olemalla tekemisissä ”kansanvihollisen” kanssa. Ystävät perustivat myös salaisen rahaston auttaakseen Ahmatovaa. Noina vuosina Ahmatova sai apua myös Moskovasta, näyttelijä Nina Olševskajalta, joka keräsi avustusta ja lähetti hänelle paketteja Leningradiin. Kun Anna Andrejevna tuli asumaan Olševskajan luo Moskovaan, Bolšaja Ordynkalle, tämä huolehti hänestä kaikin tavoin. Nuo kaksi naista, Olga Berggolts ja Nina Olševskaja, kenties pelastivat silloin Ahmatovan hengen. Seuraavat kymmenen vuotta Ahmatova tuli elämään jatkuvan vangitsemisuhan alla, häntä seurattiin, varjostettiin ja salakuunneltiin.

.

Hänen poikansa Lev Gumiljov vangittiin neljännen kerran 6. marraskuuta 1949, hän sai kymmenen vuoden tuomion. Levin vangitsemisen jälkeen Ahmatova poltti koko arkistonsa ja kaikki uudet runonsa.

.

     Kiihkeän väittelijän työ päättyi

      Jenisein lakeuksille…

     Teille hän on maankiertäjä, salaliittolainen, vakooja,

      minulle – ainoa poika.

.

Ahmatova kysyi Aleksandr Fadejevilta, kirjailijaliiton sihteeriltä, miten hän voisi toimia Levin vapauttamiseksi leiriltä. Fadejev neuvoi kirjoittamaan runoja Stalinin 70-vuotispäivän kunniaksi. Ahmatova noudatti Fadejevin neuvoa pelastaakseen poikansa ja kirjoitti Stalinin kunniaksi Rauhan ylistys nimisen runosarjan, sarjan sosialistisen realismin metodin mukaan laadittuja yksinkertaisia säkeitä, jotka ylistivät synnyinmaata ja Stalinia. Ahmatovan uhraus oli turha, sillä Leviä ei vapautettu. Koottuihin teoksiinsa Ahmatova ei missään tapauksessa halunnut ottaa mukaan näitä ´aseenpiippu ohimolla` kirjoitettuja tekstejä, niin kuin hän asian ilmaisi.

.

     Ja Johtaja kuulee

     kiitollisen kansan puhuvan:

      ”Olemme täällä

      julkituomassa –

      Missä Stalin on, siellä on vapaus

     rauha ja maan komeus!”

 .

Samoihin aikoihin NKVD:n päällikkö Viktor Abakunov kirjoitti Stalinille: ”Anna Ahmatova on neuvostovallan aktiivinen vihollinen. Pyydän teiltä luvan panna toimeen Anna Ahmatovan vangitsemisen.” Heliö olettaa, että Ahmatova on saattanut pelastaa Rauhan ylistys –runosarjalla oman henkensä ja vapautensa, koska hän eli noina vuosina jatkuvan vangitsemisuhan alla, sillä Stalin ei antanut lupaa vangita häntä, mutta myöskään hänen poikaansa ei vapautettu. Lev Gumiljov vapautui vasta 1956, Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen, 20. puoluekokouksen jälkeen. Ja silloin myös Ahmatova vapautui kuin valtavan paineen alta ja hänellä alkaa taas voimallinen luomiskausi.

.

Levin ollessa vankileirillä Ahmatovan aika ja voimat olivat menneet käännöstöihin, hänen piti hankkia rahaa voidakseen lähettää pojalleen paketteja leirille ja kirjeisiin, joita hän lähetteli vaikutusvaltaisille henkilöille, vedoten heihin, että he toimisivat Levin vapautumisen hyväksi.

.

 Taas Anneli Heliö kysyy, miten Ahmatova kesti nämä kymmenen vuotta ”elämää aseenpiippu ohimolla”, niin kuin hän itse asian ilmaisi? Ja Heliö vastaa omaan kysymykseensä, ”Ei hän kestänytkään, sillä hänen sydämensä alkoi reistailla, ensimmäisen sydänkohtauksensa hän sai jo 50-luvun alussa.” Mutta joka tapauksessa pitkästä aikaa hänen oli helpompi hengittää ja elämä näytti taas hymyilevät kasvonsa, Stalin oli kuollut maaliskuussa 1953 ja Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen, 20. puoluekokouksessa 1956 Nikita Hruštšov oli pitänyt puheen, jossa hän tuomitsi Stalinin rikokset. Lopun elämäänsä Ahmatova sanoi olevansa hruštšovilainen ja Stalinin kuolinpäivää hän juhli vuosittain.

.

Maaliskuun 4. päivänä 1956 Stalinin kuolinpäivän aattona keskustellessaan Lidija Tšukovskajan kanssa Stalinista Ahmatova totesi: ”Nyt vangitut palaavat, ja kaksi Venäjää katsoo toisiaan silmästä silmään: se joka pani vankilaan ja se, joka vangittiin. Alkaa uusi aikakausi. Te ja minä elimme siihen asti. – Meitä kaikkia uhkasi vankila ja kidutus. Joka ikistä! – Kukaan ei ole kirjoittanut siitä missään. Shakespearen näytelmät ovat lasten leikkiä, mielikuvituksellisia tapahtumia verrattuna meidän elämäämme. Kaikki nuo hirveät julmuudet, intohimot ja kaksintaistelut ovat pikkujuttuja. En uskalla edes sanoa ääneen sitä, mitä tuomitut ovat joutuneet vankileireillä kokemaan, siihen ei ole sanoja. Meillä Venäjällä onnellinenkin elämäntarina on tuhat Shakespearen draamaa. Äänettömiä eroja, mykkiä verisiä viestejä joka perheessä. Äitien ja vaimojen näkymättömät suruhunnut...”

.

                                      Huivipäinen Anna Ahmatova 1988

.

Runot purkautuvat jälleen kuin valtavan paineen alta ja 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun monissa runoissa hän tilittää, mitä hänelle itselleen ja hänen ystävilleen on viimeisten vuosikymmenien aikana tapahtunut. Hän eli voimakasta luomisen kautta aina kuolemaansa saakka.

.

Nyt hän saattoi Lidija Tšukovskajan muistiin tukeutuen kaivaa `muistin kellareista` esiin runot, jotka hän oli 30- ja 40-luvuilla polttanut kotietsinnän pelossa. Ja hänellä oli myös aikaa kirjoittaa uusia runoja, jotka olivat odottaneet syntymistään. Hän kirjoitti runosarjan, Seppele vainajille, aikalaiskirjailijoidensa traagisista kohtaloista, tässä sarjassa hän omisti runot opettajalleen Innokenti Annenskille ja ystävilleen Mihail Bulgakoville, Boris Pilnjakille, Osip Mandelštamille, Marina Tsvetajevalle, Boris Pasternakille, Nikolai Puninille ja Nikolai Gumiljoville. Heliön mukaan Ahmatova omisti erittäin paljon runoja niin oman aikansa kuin menneiden vuosisatojenkin kirjailijoille ja taiteilijoille, erityisesti Heliö korostaa sitä, että Ahmatova eli ja sai voimansa kirjallisuudesta ja kulttuurista.

.

Hän sai myös valmiiksi upean runoelmansa Pohjoiset elegiat, jonka yksittäiset seitsemän runoa tiivistävät säkeisiinsä lähes sata vuotta niin Venäjän kuin hänen yksityistäkin historiaansa, alkaen 1870-luvulta Dostojevskin Venäjältä ja Pietarista ja päättyen 1960-luvulle ”suojasään” aikaan.

.

Ja mikä tärkeintä hän sai 1962 valmiiksi teoksen, jonka kirjoittamisen hän aloitti 1940. Pietarin kulttuurin luojat saavat äänen ja heräävät henkiin hänen kauttaan. Maaginen kuoro, joka saneli Ahmatovalle hänen pääteoksensa, Pietarin kulttuurin käsikirjan, 250 vuoden ajalta, Runoelman ilman sankaria.

.

Ahmatovalle niin tyypillistä, että vainajat jatkavat elämäänsä hänen runoissaan. – Hänellähän ei ollut ajallisia eikä tilallisia rajoja. Ahmatova ylittää näkymättömän rajan varjojen maahan, missä hän keskustelee kuolleiden kanssa. Runoelmassa ilman sankaria kauan sitten kuolleet, naamioituneet vieraat taiteilijakapakka Kulkukoirasta vuodelta 1913 tulevat odotetun vieraan sijasta juhlistamaan hänen Uuden vuoden aattoaan vuonna 1940

.

     . . Seinät väistyvät heidän tieltään,

      valo leimahtaa, sireenit ulvovat,

      kupoliksi katto kohottautukoon,

      naamiot pudotkoon! En pelkää…

      en kavahda Hamletin hulluutta,

      en Salomen tanssin hurjuutta,

      en Rautanaamion tuloakaan,

      olen ainesta kiveäkin kovempaa…

      Jonkun muun on määrä säikähtää,

      kavahtaa, luovuttaa,

      syntejä vanhoja, anteeksi anella.

      Kenen…

      Kenen luo he siis uskovat tulleensa?

      Heille en ole kattanut illallista,

      meille ei ole tietä samaa.

.

Maaginen, monikerroksinen ja moni-ilmeinen teos, jonka luomasta vaikutuspiiristä on tavattoman vaikea irrottautua, moneen päivään lumous ei päästä otteestaan.

.

Anneli Heliö on tavoittanut loistavasti alkuperäisen, venäjänkielisen, runoelman soinnun, poljennon ja kurinalaisen tunnelatauksen. Myöhemmin haastatellessani Heliötä hän sanoo, ”Ahmatovan runot kuten venäläinen runous ylipäätään on kirjoitettu ääneen luettavaksi ja Ahmatovan alkuperäiset runot ovat kuin nuottikirjoitusta, niistä voi suoraan lukea, kuulla ja nähdä rytmin, melodian ja soinnun.”

.

Anneli Heliö kertoo myös Ahmatovan uskonnollisista runoista, joita tämä kirjoitti läpi elämänsä ja jotka vaikeina aikoina auttoivat häntä selviämään. ”Vain uskonto luo taidetta”, sanoi Ahmatova vielä vanhoilla päivillään. Ahmatova oli harras ortodoksi, mutta tämän puolen ovat hänen vanhemmat ihailijansa ainakin Suomessa sivuuttaneet sopimattomana piirteenä maailmankuulun runoilijan henkilökuvassa.

.

                                  Sergei Denisenko 1995: Uusi vuosi 1940

.

Ja Anneli Heliö kertoo, että vihdoinkin asiat myös Ahmatovan henkilökohtaisessa elämässä kääntyivät parempaan suuntaan. Hän oli vuosikymmeniä joutunut elämään toisten nurkissa, mutta toukokuussa 1955 Neuvostoliiton kirjailijaliiton Leningradin osasto antoi hänen käyttöönsä datšan, kesämökin, Komarovon kirjailijayhdyskunnasta entiseltä Kellomäeltä, Terijoelta. Tätä omaa kotiaan Ahmatova kutsui ”kopiksi” (budkaksi). Ja omassa kopissaan Ahmatova asui usein jopa talvellakin, ellei hän ollut ystäviensä luona Moskovassa, viimeisinä vuosinaan hän vietti vähemmän aikaa enää Leningradissa.

.

Elämäkerran mukaan 1960-luvulla runoudesta tuli nuorille vapauden symboli ja Ahmatova seurasi tarkasti uutta runoutta. Ja mikä jokaiselle taiteilijalle tärkeää, hän sai taas arvostusta, nuoret pietarilaiset runoilijat vierailivat usein hänen datšallaan, ja pitivät häntä esikuvanaan, 1900-luvun alun kirjallisuuden hopeakauden ja 1910-luvun avantgarden edustajana, ja mikä tärkeintä he arvostivat hänen tapaansa kirjoittaa, koska se poikkesi täysin virallisesta sosialistisesta realismista. Ikänsä puolesta nämä nuoret taiteilijat olisivat saattaneet olla Ahmatovan lapsenlapsia, mutta henkisesti he olivat hänen aikalaisiaan.

.

 Ahmatova sai myös kansainvälistä tunnustusta, joulukuun 1. päivänä 1964 Ahmatova matkusti Italiaan vastaanottaakseen kansainvälisen Etna Taormina -kirjallisuuspalkinnon. Roomassa oli joulukuun 7. päivänä juhlava vastaanotto ja joulukuun 12. päivänä palkinnon luovutus Anna Andrejevna Ahmatovalle 50-vuotisesta toiminnasta runoilijana, Ursinon linnassa, sisilialaisessa Catanian kaupungissa. Samassa yhteydessä Italiassa ilmestyi kokoelma hänen valituista teoksistaan.

.

Toukokuun 31. päivänä Ahmatova matkusti Lontooseen. Kesäkuun 5. päivänä hänet promovoitiin Oxfordin yliopiston kunniatohtoriksi (Doctor honoris causa). Paluumatkan hän teki Pariisin kautta, missä hän oli viimeksi käynyt kaksi kertaa yli 50 vuotta aiemmin, samoin kuin Italiassa. Vuonna 1965 häneltä ilmestyi myös vähiten sensuroitu runokokoelma, Ajan kulku.

.

Asiat olivat paremmin kuin ehkä vuosikymmeniin, mutta läheisin ihmissuhde, suhde omaan poikaan, oli erittäin huonolla tolalla. Kaikesta kokemastaan Lev Gumiljovista oli tullut katkera ja vankileirillä olostaan hän syytti äitinsä saamattomuutta ja välinpitämättömyyttä. Monien katkerien syytösten ja raivokkaiden riitojen jälkeen, – kerran Ahmatova sai sydänkohtauksen heidän riidellessään – Lev muutti erilleen. Viimeisinä vuosina he tapasivat hyvin harvoin. Kerran Lev Gumiljov sanoi, ”Ainut vikani oli se, että minulla oli nuo kaksi sukunimeä: Gumiljov ja Ahmatova”.

.

 Elämässään Anna Ahmatova osoitti monta kertaa hämmästyttävän suurta rohkeutta, toimilla joiden vuoksi hänetkin olisi voitu vangita. – Villi tyttö, jolla oli pakanallinen lapsuus meren rannalla. – Hän oli paikalla silloin kun hänen hyvä ystävänsä, runoilija Osip Mandelštam pidätettiin toukokuussa 1934 Stalinista kirjoitetun satiirisen runon vuoksi. Mandelštamin tuomio oli alkujaan kovempi, mutta Ahmatovan ja Pasternakin ponnistelujen ansiosta hänen tuomiotaan lievennettiin karkotukseksi Voronežin kaupunkiin, jossa Ahmatova kävi tapaamassa häntä vuonna 1936. Vierailu karkotetun luona oli uhkarohkea teko, koska siinä vaaransi oman vapautensa jopa henkensä. Ja kun vuoden 1963 lopulla Joseph Brodskya alettiin syyttää irtolaisuudesta Ahmatova teki kaikkensa auttaakseen Brodskya, hän muun muassa vetosi säveltäjä Dmitri Šostakovitšiin, joka oli silloin Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton Korkeimman neuvoston jäsen.  Anna Ahmatova ja Lidija Tšukovskaja hankkivat myös nimiä Brodskya  puolustaviin kirjeisiin virallisesti tunnustetuilta kirjailijoilta ja muilta kulttuurihenkilöiltä – Ahmatova oli voittanut pelon, hän toimi!

.

1960-luvulla useita länsimaisia kirjallisuuden tutkijoita tuli Neuvostoliittoon tavatakseen Anna Ahmatovan. Runoilija Anatoli Naiman on kuvannut Ahmatovan tapaamista erään amerikkalaisen professorin kanssa: ”Länsimaiset slavistit, jotka vierailivat Neuvostoliitossa, yrittivät saada Ahmatovalta ratkaisua `venäläiseen sieluun`. Amerikkalainen professori oli sanonut Ahmatovalle tämän olevan ainoa ihminen, joka tietää, millainen on venäläinen sielu. Ahmatova oli vaihtanut keskustelunaihetta, mutta professori oli sinnikkäästi jatkanut kyselyään venäläisestä sielusta. Viimein Ahmatova oli ärtyneenä puuskahtanut, ´me emme tiedä, millainen on venäläinen sielu!`Professori oli vastannut, mutta ´Fjodor Dostojevski tiesi!` Johon Ahmatova oli vastannut, ´Dostojevski tiesi paljon, mutta ei suinkaan kaikkea. Hän esimerkiksi luuli, että jos tappaa ihmisen, muuttuu Raskolnikoviksi. Mutta meidän aikanamme tiedämme, että voi aivan hyvin tappaa viisikymmentä tai sata ihmistä – ja mennä illalla teatteriin.`”

.

Marraskuun 10. päivänä Ahmatova sai neljännen sydäninfarktinsa. Helmikuun 19. päivänä 1966 hän pääsi sairaalasta, mutta meni jo 3. maaliskuuta Moskovan lähellä olevaan sydäntautiparantolaan.

.

Aivan viimeiseen asti Ahmatova oli täynnä suunnitelmia, jotka koskivat hänen proosateostaan. Maaliskuun 5. päivän aamuna kuoli Anna Andrejevna Gorenko-Gumiljova-Ahmatova Domodedovon sydäntautiparantolassa, lähellä Moskovaa. Maaliskuun 9. päivänä oli muistotilaisuus Moskovassa. Maaliskuun 10. päivänä hänen sielunmessunsa pidettiin Pyhän Nikolain katedraalissa, Leningradissa, johon osallistui tuhansia ihmisiä. Sieltä ruumis kuljetettiin Kirjailijaliiton taloon kansalaismuistotilaisuuteen, missä runoilijat osoittivat hänelle kunnioitustaan lukemalla hänelle runojaan. – Mihail Aleksejev puhui: “Harvinaisen voimakas runoilija on poistunut keskuudestamme, hän toi mainetta Venäjän runoudelle kaukana kotimaansa rajojen ulkopuolella, sillä niin paahtavassa Sisiliassa kuin sumuisessa Oxfordissakin arvostettiin hänen runollisen äänensä voimaa.”

.

Anna Ahmatova haudattiin Karjalan kannakselle, Komarovon hautausmaalle. Joseph Brodsky ja Mihail Ardov hankkivat hänelle hautapaikan Komarovosta (Kellomäeltä), koska KGB ei mielenilmausten pelossa sallinut Ahmatovan hautaamista Leningradiin.

.

     Ja ikuisuudesta kutsuu ääni,

     jota ei voi vastustaa,

     ja heleää hopeaa, kuu valaa

     kirsikkapuuhuni kukkivaan.

     Smaragdinvihreässä tiheikössä,

     polku hohtava, houkuttava,

     kuinka keveää on lähteä…

.

                     Jefim Harabet: Ahmatovan muistomerkki 1980-1990

.

     Dokumentti Anna Ahmatovan hautajaisista –   https://www.youtube.com/watch?v=P4fsKbuaW_c

.

     Dokumentti Ahmatovasta (englanninkielinen tekstitys) – https://www.youtube.com/watch?v=y_fsxbVrkSU

.

     Ahmatova lausuu runonsa Muusa – https://www.youtube.com/watch?v=8ZW8SRiVPA4

.