Lemminkäinen
Juha Hurme
Rosvoperhe. Lemminkäinen (Marja Salo) pärjää hyvin kädenväännössä Tieralle (Antti Pääkkönen) ja veljelleen Fleming-Lemminkäiselle (Tomi Alatalo). Kuvaaja Tommi Mattila
Juha Hurmeen Finlandia-palkittu Niemi-romaani nivoo yhteen historiaa, myyttejä ja tekijänsä villiä mielikuvitusta. Hurmeen 1000-luvun viikinkiajalle sijoittuva Lemminkäinen-näytelmä nojaa enemmän Niemeen kuin Elias Lönnrotin kokoamaan Kalevalaan.
Asetelmaa tukee täydellisesti Petra Poutanen-Hurmeen musiikki, joka yhdistelee erilaisia kansanmusiikin kerrostumia nykymusiikillisiin jekkuihin.
Nimihenkilönsä Hurme jakaa kahteen persoonaan. Ensin on legendojen kuvaama huikentelevainen seikkailija Fleming-Lemminkäinen (Tomi Alatalo), joka paljastuu enemmän onneen kuin kykyihinsä nojaavaksi opportunistiksi. Oikea Lemminkäinen taas on edellisen unohdettu sisar (Marja Salo), joka lyhyemmästä varrestaan huolimatta on veljeään fyysisesti ja moraalisesti vahvempi.
Tarinassa Lemminkäisten äidin (Kristiina Halttu) johtama rosvoperhe salakuljettaa sekundamiekkoja kotimaisille markkinoille ja ryöstää lystikseen kyliä pitkin Suomen rannikkoa. Tällä tiellä joukkio päätyy kilpailemaan markkinoista Louhivuoren (Cécile Orblin) johtaman klaanin kanssa ja päätyy harkitsemattomalle sotaretkelle.
Ansioistaan huolimatta esityksestä jää uupumaan Hurmeelle tyypillinen tarinankerronnan ylimmäinen hillittömyys. Toisaalta kohtauksesta toiseen hiukan kömpelösti hypähtelevä draama tuntuu tavan takaa jäävän historiallisten yksityiskohtien ja viittausten jalkoihin.
Silti Lemminkäinen osoittaa sattuvasti, miten ihmiskunnan historia on ihmisten intohimojen, pyrkimysten ja sattumien kerrostuva sarja ilman sen ylevämpää tarkoitusta. Myyttien tehtävä lie juuri sellaisen luominen jälkeenpäin.
Esitykset Kansallisteatterissa 27.10. asti
