Muutaman kansainvälisen elokuvafestivaalin kohdalla uutisoidaan usein siitä, kuinka pitkät aplodit mikäkin elokuva on saanut. Kun Hind Rajabin ääni esitettiin Venetsian elokuvajuhlilla, mediat kertoivat yleisön seisseen käsiä taputtaen 23 minuutin ajan.
Se on pitkä aika. Itse elokuva kestää vain 89 minuuttia.
Hind Rajabin ääni sijoittuu Palestiinan Länsirannalla sijaitsevaan Punaisen Puolikuun hälytyskeskukseen, jossa langan toisessa päässä on ensin Omar ja sitten joukko muitakin keskuksen työntekijöitä. Langan toisessa päässä puhuu viisivuotias palestiinalaistyttö Hind Rajab.
Tyttö pyytää apua. Tulisiko joku hakemaan hänet pois? Vieressä on tankki, joka liikkuu kohti.
Hind Rajabin tapaus on aito. Tyttö puhui hätäkeskuksen henkilökunnan kanssa 29. tammikuuta vuonna 2024. Hän oli ainoa eloonjäänyt henkilöautossa, jossa kuusihenkinen perhe makasi ammuttuna. Gazan pohjoisosassa sijaitsevaa autoa olivat tulittaneet israelilaiset sotilaat.
Elokuva on pitkä dramatisointi, jossa keskuksen henkilökuntaa esittävät näyttelijät. Kamera keskittyy lähikuviin heidän tuskaisista kasvoistaan. Välillä nähdään aitoja kännykkävideon pätkiä, jotka ikään kuin todistavat, että asiat tapahtuivat hätäkeskuksessa juuri näin.
Suurin todistusarvo on kuitenkin Hind Rajabin äänellä. Elokuva käyttää tytön aitoja hätäpuheluita.
Tytön pieni ääni sekoittuu ylinäyteltyihin tunteisiin, kun hätäkeskuksen työntekijät yrittävät saada paikalle ambulanssin. Kännyköitä heitellään, konflikteja syntyy ja kyyneleet valuvat.
Tilanne kestää tunteja. Tytön pelastaminen vaatii koordinointia erilaisten tahojen, myös Israelin armeijan kanssa. Elokuva muistuttaa asenteeltaan melodraamaa ja rakenteeltaan jännäriä, jossa taistellaan aikaa vastaan.
Välillä tytön ääni hiljenee. Kamera keskittyy näyttelijöiden peilaamaan tuskaan, ja vaikutus on vieraannuttava.
Tunisialainen Kaouther Ben Hania sai Hind Rajabin ääni -elokuvastaan Oscar-ehdokkuuden. Se tuli parhaan vieraskielisen elokuvan kategoriassa. Saman ehdokkuuden sai hänen aiempi fiktioelokuvansa The Man Who Sold his Skin (2020). Ben Hanian dokumentti Neljä tytärtä (2023) puolestaan kisasi pystistä dokumenttien kategoriassa ja voitti parhaan dokumentin palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla.
Neljä tytärtä -elokuvassaan Ben Hania asetti tosielämän siskokset ja äidin rinnakkain kahta muuta siskoa ja äitiä näyttelevien näyttelijöiden kanssa. Faktan ja fiktion raja eli koko ajan katsojan silmien edessä.
Hänen tuoreimmassa elokuvassaan rajaviiva ei liiku. Se on asetettu pienen äänen ja isojen, näkyvien tunteenilmaisujen välille. Rinnastus tuntuu falskilta, kun akuutti hätä on aitoa, mutta hädän todistajien näytellyt tunteet vyöryvät sen yli.
Epäsuhta jää häiritsemään ehkä myös siksi, että asetelmasta tunnistaa jotain. Mitä muuta sitä on kuin todistaja, kun Instagramin tai uutissivustojen äärellä kyyneltyy katsoessaan kuvia palestiinalaislapsista, suuttuu epäoikeudenmukaisuudesta ja halveksuu impotenttia diplomatiaa. Tunteet kauhun edessä ovat aitoja, mutta raja on yhtä kaikki selkeä: hätä on tuolla, minä reagoin siihen täällä kaukana.
Elokuvansa lopussa Ben Hania hylkää fiktion ja päästää kameran todellisten kauhujen äärelle. Siinä vaiheessa pientä ääntä ei enää kuulu.
