Kuvassa Simsim.
Kun näin kuvan Helsingin yliopiston aulasta, jossa nuori opiskelija odottaa muita ”International students” -kyltin kanssa, minut valtasi outo tunne, jota en heti osannut nimetä. Se oli sekoitus vaille jäämistä ja vihaa. Opiskelutoverini aloittelivat ensimmäistä viikkoaan Helsingin yliopistossa, ja minun olisi pitänyt olla heidän kanssaan – ei tutustumassa yliopistoon valokuvien kautta kangasteltassa istuen.
Vuoden alusta lähtien olen seurannut uutisia päivittäin sen toivossa, että rajat aukeaisivat. Alati toiveikkaana yritin vakuuttaa itselleni, ettei asiaa kannattaisi ajatella, mutta se oli vaikeaa. Rajanylityspaikkojen avaaminen oli ainoa toivoni.
En ole yksin. Monet gazalaiset opiskelijat on hyväksytty yliopistoihin ympäri maailmaa, ja me kaikki elämme tässä samassa odotuksessa, samassa unelmassa, joka odottaa toteutumistaan. Jaamme uutisia rajanylityspaikoista, aprikoimme, koska ne avautuvat ja tuemme toisiamme, silti rajat erottavat meidät mahdollisuuksistamme Gazan ulkopuolella.
Uudenvuodenyönä 2026 olin yksin lintuni Simsimin kanssa ja valmistin minttuteetä kello yhdeltätoista illalla. Luonani ei ollut ystäviä ottamassa vastaan vuodenvaihdetta, eikä leirissäni ollut yhtään valoja. Vain Simsim, puhelimeni himmeä valo ja kuu. En tuntenut surua enkä iloa; tunsin, että voisin matkustaa minä hetkenä hyvänsä, kasvattaa siivet ja lentää Helsinkiin. Tunsin ansaitsevani sen kaiken kokemani jälkeen.
Saatuani hyväksymiskirjeen olin alkanut lukea elämästä ja kulttuurista Helsingissä. Puhuin päivittäin Suomessa olevien ystävieni kanssa, kyselin paikoista, nimistä ja kielestä ymmärtääkseni heitä paremmin ja päästäkseni lähemmäs – erityisesti ystäväni Heidi kertoi minulle lumesta ja kuinka paljon nauttisin siinä leikkimisestä. Päivät kuluivat, ja tunnista toiseen odotin puhelua tai sähköpostia. Ajattelin rajojen merkitystä. Ne voivat pysäyttää kehomme, mutta eivät unelmiamme tai tahtoamme oppia ja kasvaa.
Tammikuun 7. päivän aamuna – silloin, kun minunkin olisi pitänyt olla Helsingissä – näin uusia viestejä kansainvälisten vaihto-opiskelijoiden ryhmässämme. Näin kuvan, jossa he toivottivat opiskelijat tervetulleiksi kyltin kanssa. Näin muiden vastaavan, puhuvan tapaamispaikasta, salien nimistä ja paikoista, joissa he kävisivät.
Tuolla hetkellä, vaikka en ollut ylittänyt yhtäkään rajaa, rajat ylittivät minut. Vaille jäämisen tunne täytti minut, eikä se ollut ensimmäinen kerta, kun tunsin näin; olin menettänyt paljon viimeisten kahden vuoden aikana, ja menetys jatkuu aina vain.
Kivuliainta on nähdä, kuinka kuka tahansa opiskelija mistä tahansa maasta voi mennä, vaikka minä olen jumissa täällä, kuten niin monet muutkin gazalaiset opiskelijat.
Vielä nytkin, tätä kolumnia kirjoittaessani, unelmoin hetkestä, jona pääsen opiskelemaan Helsingin saleihin. Nämä rajat eivät estä vain kehoja matkustamasta – ne estävät kokonaisen sukupolven unelmat.
Kirjoittaja on gazalainen kääntäjä ja kirjoittaja, jonka tekstejä voi lukea Substackista: @hassan7erzallah. Tekstin on suomentanut englannista Emilia Miettinen.
