Ash, horizon, riding a house -esityksessä Netti Nüganen soittaa banjoa "väärin", Pire Sova maalaa nopeasti katoavia maalauksia ja äänisuunnittelija Michaela Kisling pitää "likaisen dramaturgian" sallimaa taukoa.
Fitness-studioksi rakennetulle näyttämölle astuu treenattu nainen yllään vain korkokengät ja rusketusmaalia. Ylväästi liikkuen hän ryystää proteiinijuomia ja huhkii käsipainoillaan saaden myöhemmin bulimiakohtauksen, jonka päätteeksi oksentaa lavalla olevaan betonimyllyyn. Sisyfoksen myytti nostaa päätään, kun korkoineen näennäisen holtittomasti kaatuileva hahmo ryhtyy vinssien avulla pinoamaan lumiukkoa muistuttavaa kivikasaa.
Üüve-Lydia Toomperen FLEX moukaroi vääristynyttä kehokuvaa ja naisen ruumiseen kohdistuvia esineellistäviä katseita. Tarton Draamafestivaaleilla syyskuussa esitetty teos kuuluu myös Viron teatteriagentuurin ulkomaisille kuraattoreile ja muille teatteriammattilaisille tarjoamaan Estonian Contemporary Performing Arts Showcase 2025:een.
Sen ohjelmistossa painottuu muutenkin rajoja rikkova kehollisuus.
”Tavoitteena ei ole antaa yleiskatsausta viime vuoden 285:stä tuotannosta, vaan esitellä niistä kahdeksan valikoitua, joilla on mielestäni kansainvälistä potentiaalia. Pyrin myös yllättämään paljon teatteria ympäri maailmaa näkeviä ammattilaisia”, perustelee kuraattori Liisi Aibel.
Kuvaavia valintoja ovat myös Tallinnan Von Krahl -teatterissa esitetyt Elle Viieksen Enigma sekä Eero Epnerin kirjoittama ja Mart Kangron johdolla toteutettu Pantheon.
Edellisessä kaksi hypnoottisen tarkasti liikkuvaa tanssijaa avaavat kehollisen symboliikan keinoin verhojen takana lymyävää arvoitusta. Jälkimmäisessäkin mennään koreografia edellä, vaikka sen loputtomissa puheissa keritään auki suunnilleen koko planetaarinen historia. Esityksen avainelementiksi nousevat pyörälliset seinäkkeet, jotka antavat vihjeen siitä, miten todellisuus paljastuu meille vain rajallinen näkymä kerrallaan.
Likaista dramaturgiaa
Esitystaiteen hardcoren suuntaan edetään Kanuti Gildi Saalin SAAL-festivaaleilta ohjelmistoon päätyneen Netti Nügasen Ash, horizon, riding a house -teoksen myötä. Sen alussa näyttämölle tuodaan sulavia jäälevyjä ja ihmiskehon palasia muistuttavia jääkimpaleita. Nüganen itse ahtautuu leikkimökkiin kuin olisi kasvanut kivuliaan suureksi lähtömaailmansa odotuksiin nähden.
”Olen yrittänyt tavoitella tässä henkilökohtaista yhteyttä esimerkiksi ilmastokriisiin ja pelottavaan pakkomielteeseen laajentua ja ottaa yhä enemmän tilaa. Jotenkin ratkaisevalta tuntuu myös ajatus, että jos haluaa eteenpäin, jotain on jätettävä taakse”, selittää Nüganen.
Toinen teoksen esiintyjä Pire Sova maalaa sulaville jäälevyille nopeasti katoavia kuvia ja lopulta tuntuu itsekin valuvan osaksi kamaraa peittävää liejua. Selväksi käy, että taide on katoavaista niin kuin sen tekijäkin. Nügasen mukaan katoavasta jää silti aina viittausten jälkiä ja vähintään ”todiste siitä, että tuhka ei ole ´tyhjyyttä´, ja että jään jälkeen tulee vesi.”
Nykyään Wienissä asuva Nügeanen kuuluu myös radikaalifeministisistä spektaakkeleistaan tunnetun itävaltalaisen Florentina Holzingerin ryhmään. Kummankin töistä voi löytää mieltymystä sellaiseen ”likaiseen dramaturgiaan”, jossa näytetään keskisormea aristotelisille teatteri-ideaaleille ja tehdään asioita tarkoituksella ”väärin” esimerkiksi rikkomalla rytmiä tai tyylilajien rajoja.
”Pidän tätä kohteliaisuutena. Mielestäni teatterissa ollaan liian tottuneita tiettyyn logiikkaan, miten jotkut asiat ´toimivat´ tai ´eivät toimi´. Se saa minut voimaan pahoin. Pidän aina hyödyllisenä, arvokkaana ja jopa ratkaisevana etsiä myös uutta kertomisen muotoa.”
Mallia Suomelle
Lähemmäs nykydraamaa päästään alun perin Tarton viime vuoden kulttuuripääkaupunkihanketta varten tuotetussa Viron kansallisteatterin Rahamaassa, jota esitetään nyt myös Tallinnassa. Mehis Pihlan kirjoittamassa ja Hendrik Toompere jr:n ohjaamassa näytelmässä käsitellään live-elokuvaa tekevän kuvausryhmän ja Maria Faustin jazz-bändin tuella 2000-luvun Viron kautta toteutettua kansainvälistä rahanpesuskandaalia. Esitys todella ansaitsisi tulla kutsutuksi myös Suomeen, mutta valitettavasti siihen mahdollisuuksia lie vain suurimmilla festivaaleillamme eikä niilläkään ilman lisärahoitusta.
Neljän päivän katselmuksen finaalina nähdään Viron kansallisteatterin Eneseabiõpik (Itseapuopas). Eero Epnerin kirjoittamassa ja Tiit Ojasoon ohjaamassa näytelmässä hyökätään rakkauteen liittyvien intohimojen ja pettymysten pariin Platonin Pitoihin ja fyysiseen teatteriin tukeutuen. Kun sen ensimmäisessä näytöksessä suorastaan jälkiturkkalaisessa hengessä täristään himoista, heittäydytään hysteerisiksi (naiset) ja turvaudutaan väkivaltaan (miehet), toisessa näytöksessä hypätään rohkeasti täysin eri rekisteriin ja hiuksia nostattavan paatoksen pariin.
Päätöskaronkassa kansainväliset Showcase-vieraat vakuuttavat tyytyväisyyttään. Monet portinvartijoista kertovat osallistuvansa myös loka- ja marraskuussa järjestettäviin Liettuan ja Latvian vastaaviin katselmuksiin. Suomalaisten joukossa taas murehditaan, miksei meillä ole tarjota oman teatterimme tueksi mitään vastaavaa.
Kuraattori Aibel korostaa kansainvälisen yhteistyön merkitystä ensisijassa avoimuuden ja omien rajojen koettelun ja uuden etsimisen näkökulmasta. Silti idealismin rinnalla kannattaa miettiä samalla oman maan teatterin taloudellisia näkymiä.
”Tällainen yhteistyö on tärkeää myös siksi, että se luo teattereille ja teatterintekijöille mahdollisuuden ansaita lisätuloja ulkomailta.”
Viron nykyteatteria käsittelevässä juttusarjassa on aiemmin haasteteltu Viron kansallisteatterin Rahamaa-näytelmän kirjoittaja Mehis Pihlaa (5/2024), Kanuti Gildi Saalin Sytyttäjät-näytelmän tekijää Sveta Grigorjevaa (8/2024) , Von Krahl- teatterin taiteellista johtajaa Juhan Ulfsakia (4–5/2025) ja Vabaduse-festivaalien Märt Meosia (6/2024).
