Kaukainen ja tuntematon rautaesiripun takainen Neuvostoliiton alusmaa kiehtoi nuorta suomalaista Irja Halászia. ”Mongolia oli silloin suljettu maa. Ajattelin, että kyllä minun täytyy siellä päästä käymään”, hän kertoo Helsingissä.
Toimittaja, valokuvaaja Irja Halász on asunut Mongolian pääkaupungissa Ulaanbaatarissa vuodesta 1987. Hän rakastui maahan opiskeltuaan ensin mongolian kieltä Budapestin yliopistossa.
1980-luvun Mongoliassa oli sekä viljavia maita että karjankasvatusta, mutta paikallisille maataloustuotteista ei ollut juurikaan iloa.
”Kaikki hyvät elintarvikkeet vietiin Venäjälle”, Halász muistelee. ”Kaupoissa ruokaa jonotettiin, ja silti kaikki oli koko ajan loppu. Juureksia sai.”
Irja Halászin ottamia valokuvia ja hänen säilyttämiä mongolialaisia poliittisia julisteita oli esillä Kulttuurikeskus Sofiassa Helsingin Vuosaaressa elokuun loppuun saakka. Kuvat ovat kiinnostavia ja informatiivisia muillekin kuin mongolialaisille.
Näyttelyn pääasia on vuoden vuoden 1990 ihme: Mongolian veretön vallankumous. Valokuvien ihmiset ovat kokoontuneet suurille aukioille pitämään puheita ja kuuntelemaan toisiaan. Katsojan silmien edessä suljettu maa pikkuhiljaa avautuu.
Demokratiaa isoin kirjaimin karjuvat julisteet ovat kuin Puolan 1980-luvun solidaarisuusliikkeen käsikirjan mukaan tehtyjä – ja niinhän ne ovatkin. Vuonna 1990 Puolasta saapui Mongoliaan pari nuorta miestä opettamaan, miten kansaa kiihottavia julisteita suunnitellaan, painetaan ja levitetään.
Sankarilliset johtajat
Rauhanomainen muutos kohti demokratiaa oli alkanut nälkälakkoina ja mielenosoituksina Sükhbaatarin aukiolla maan pääkaupungissa Ulaanbaatarissa. Pian autoritaarinen kommunistihallinto erosi.
”Verettömyys” ei ollut itsestäänselvää. Edellisvuonna Mongolian naapurimaassa Kiinassa hallinto oli murskannut demokratian kannattajien protestit tankein ja tuliasein.
Liitoksistaan natiseva totalitaristinen Neuvostoliitto ei lähtenyt tuhoamaan demokratiaa haluavien mongolien haaveita väkivaltaisesti. Ehkä Kremlin politbyroolla oli liikaa kiireitä muualla. Vain vuosi Mongolian tapahtumien jälkeen Neuvostoliitto kuitenkin avasi tulen ja ajoi tankilla demokratian puolesta protestoivien liettualaisten yli Vilnan televisiotornilla. Kuolonuhreja oli 14 ja satoja loukkaantui.
Verettömän vallankumouksen aikaan Halász raportoi Mongoliasta ainoana länsimaalaisena uutistoimittajana. Oli ihme, etteivät protestit eskaloituneet mellakoiksi, joita olisi sitten aseellisesti tukahdutettu.
”Kummankaan puolen, demokratia-aktivistien tai kommunistihallinnon, johtajat eivät halunneet väkivaltaa. Se oli vahvoista yksilöistä kiinni.”
Porot ratsuina
Ympäri maailmaa Mongolian historiasta tunnetaan Tšingis-kaani, sotilasjohtaja ja valloittaja, joka teki valtakunnastaan pitkälle nykyisen Euroopan alueelle ulottuneen imperiumin.
”Nyt hänen perintöään kunnioitetaan erityisesti olutmerkkinä”, mongolialainen pankkiiri ja elokuvatuottaja Bolormaa Luvsandorj nauraa.
Luvsandorjia kiehtovat erityisesti Mongolian šamanistiset ja buddhalaiset perinteet. ”Synnyt alastomana, ilman mitään, ja samalla tavalla lähdet. Tämä buddhalainen ajatus sopii hyvin nomadeille.”
Luvsandorj vieraili Tampereen elokuvajuhlilla maaliskuussa 2025. Hän oli kuratoinut tapahtumaan mongolialaisten lyhytelokuvien sarjoja.
Dokumenttielokuvissa näkyy paimentolaisten eli nomadien kyky elää yhteydessä luontoon, vaikkei sivistystä sovi unohtaa: Jo imeväiset oppivat ratsastamaan poroilla. Nuoret pitävät lapsille koulua jurtassa, joita porot ja hevoset kantavat maan etäisiin kolkkiin. Mutta Gobin autiomaassa meno on mustaa ja silmin nähden haisevaa: hiiltä kuljettavat rekat ajavat pitkissä jonoissa Mongolian ja Kiinan väliä edestakaisin. Energiayhtiöiden uupuneet partnerit, rekkakuskit, elävät teollisen maailman wolttikuskeina nykyajan orjataloudessa.
Vakaasti buddhalaisen Luvsandorjin mielestä olisi hyvä elää niin, ettei ihmisestä jää vahinkoja maailmaan: ”kukin saa jättää vain pienen jalanjäljen”.
Kuitenkin Mongoliaan jätetään myös isoja jälkiä. Maan koillisosaan kaavaillaan valtavia uraanikaivoksia, ja uraania louhittiinkin Mongoliassa vuoteen 1995 asti.
Uraaniesiintymät lienevät rikkaita, sillä rajan takana Venäjällä on ydinenergiaministeriö Rosatomin hallinnoimat jättikaivokset Trans-Baikalin eli Taka-Baikalian alueella Priargunskissa. Sieltä on louhittu muun muassa Loviisan ydinvoimaloiden polttoainetta. Alueen avolouhokset ovat kuuluisia myös laajoista ympäristötuhoistaan.
Nomadien purkuinto
Irja Halász lähtee pian takaisin kotiinsa Ulaanbaatariin. Hänkin tunnistaa nomadikulttuurin vaikutukset hyvässä ja myös pahassa: Mongoleille tyypillistä on säilyttää asioita vain sen verran kuin kulloinkin tarvitsee. Nomadi ei voi kantaa mukanaan suuria määriä rompetta.
”Välillä mongolialaiset heittävät liiankin nopeasti asioita pois. Se näkyy myös Ulaanbaatarissa. Vanhoja hienoja rakennuksia puretaan koko ajan ja rakennetaan rumaa tilalle.”
Eikä aikoinaan Neuvostoliitosta riippuvainen kommunistihallinto arvostanut Mongolian kulttuuria ja kieltä.
”Historiaa pitäisi säilöä paremmin”, Halász sanoo painokkaasti. Onneksi hän on näyttänyt kokoelmillaan esimerkkiä.
Kirjoitus on Voiman Vlast!-sarjaa. Siinä julkaisemme Venäjää, entistä Neuvostoliittoa, Ukrainaa, Valko-Venäjää ja Keski-Aasiaa sekä alueiden sotaa, konflikteja ja ihmisoikeuksia käsitteleviä juttuja. Sarjaa on tukenut Alfred Kordelinin säätiö.
