Aamukuudelta astuin ulos teltasta. Kylmä ilma häilyi syksyn ja talven välillä. Olin menossa ystäväni Aboodin kanssa ostamaan pussillisen leipää – äitini oli sairas, ja halusin hänen lepäävän. Yritin soittaa Aboodille ennen lähtöä, mutta hänen puhelimensa oli kiinni. Kävelin hänen teltalleen ja kutsuin häntä. Abood tuli ulos väsyneesti hymyillen:
”Eikö leiri saa nukkua? Olen ollut hereillä aamunkoitosta.”
Kävelimme leipomolle ja näimme uskomattoman pitkän jonon. Abood huokaisi: ”Sota on ohi… mutta koska tämä jonottaminen loppuu?”
Odotimme yhdeksään. Kun edessämme oli enää viisitoista ihmistä, leipuri huusi: ”Leipä loppui!”
Aamun tappio oli pieni, mutta katkera. Palasimme tyhjin käsin.
Pikkusiskoni Malak ja minä vaivasimme taikinan itse, ja vein leivät paistettavaksi. Noin puoli yhdentoista aikaan, kun vesirekat yleensä saapuvat, kuulin rekkojen torven, mutta en voinut mennä – leipomo oli liian kaukana. Kun palasin, veljeni Mohammad oli jo täyttänyt vesikanisterit.
Vaikka maailma ei kuule näistä pienistä päivittäisistä uroteoista, niistä syntyy selviytyjien hiljainen voima.
Leirin arki ei ole muuttunut tulitauon jälkeen. Jopa yksinkertaisimmat asiat – leipä, vesi, jopa puhelimen lataaminen – vaativat loputonta jonottamista.
Raskaan aamun jälkeen lähdin kohti merenrantaa, mutta näinkin ystäväni leirin portilla juttelemassa tulitauon jälkeisistä suunnitelmistaan. He puhuivat yliopistojen pääaineopinnoista, joita jatkaisivat, mikäli kampukset avautuisivat. Yksi haaveili omasta kaupasta, toinen kotiinpaluusta, kolmas matkustamisesta.
Minulla oli mielessäni vain yksi kysymys: Pääsisinkö Suomeen jatkamaan opintojani?
Olin kuullut mahdollisuudesta suomalaiselta ystävältäni Heidiltä. Hänen uskonsa minuun oli valo, joka johdatti minut hakemaan paikkaa kaiken mahdottomalta tuntuvan keskellä.
Istuin ystävieni kanssa tovin, mutta ajatukseni harhailivat. Ajattelin opintojani, jotka ovat keskeytyneet jo yli vuodeksi sen jälkeen, kun yliopistoni tuhottiin. Jatkan neljättä vuottani verkko-opinnoilla. Sähkökatkoista, heikosta netistä ja ympäröivästä kaaoksesta huolimatta yritän selviytyä tehtävistä ja luennoista.
Se ei ole sankaruutta – vain yritys jatkaa elämää hajonneessa maailmassa.
Sain hyväksymiskirjeen Helsingin yliopistoon lokakuussa 2025 koko tammikuussa 2026 alkavaksi lukukaudeksi. Sähköposti oli kuin raolleen avattu ovi pitkässä muurissa. Sen kautta pystyin näkemään sellaisen itseni, jota sota ei ollut näivettänyt.
Siitä lähtien olen pohtinut joka aamu voisinko ylittää rajan. Voisinko lähteä matkaan, opiskella ja muuttaa tulevaisuuttani?
Kun ystäväni puhuivat pääaineistaan ja suunnitelmistaan, minä ajattelin lentokonetta, leimaa passissa, yliopistoa – reittiä, joka voisi katketa yhdessä hetkessä tarkastuspisteellä.
Sota on päättynyt, mutta elämäni on jumissa Gazan ja Suomen välillä.
Gazan tulevaisuus on epävarma ja hauras. Leirin arki ei ole muuttunut tulitauon jälkeen. Jopa yksinkertaisimmat asiat – leipä, vesi, jopa puhelimen lataaminen – vaativat loputonta jonottamista.
Samaan aikaan miehittäjä pitää rajanylityspaikan suljettuna opiskelijoilta ja potilailta, eikä muutosta ole näkyvissä. Talvi on tulossa, ja me olemme jumissa repeytyneiden telttojen ja asumiskelvottomien talojemme välissä, aivan kuin tulitauko olisi pelkkä paperi tämän kaikkialle ulottuvan katastrofin keskellä.
Joka päivä herään toivoon, että tämä välitila päättyisi ja saisin uuden alun. En toivo väliaikaista helpotusta, vaan että voisin taas alkaa elää.
Kirjoittaja on gazalainen kääntäjä ja kirjoittaja, jonka tekstejä voi lukea Substackista: @hassan7erzallah. Tekstin on suomentanut englannista Emilia Miettinen.
