Ruoan tarve on yksi niistä harvoista asioista, jotka yhdistävät meitä kaikkia. Se on veden ja asuinpaikan lisäksi pienin yhteinen eläimellinen nimittäjä, perusvaatimus, jota ilman olemassaolon reunaehdot tulevat vastaan ja nopeasti. Ruoka elää kulttuurin ja talouden mukana, yhteiskunnat ja kulttuurit ovat rakentuneet ruuan tuotantomuotojen ympärille.

Metsästäjä-keräilijöiden yhteiskuntia määrittelee tieto ja taito etsiä ravintoa ympäröivästä maailmasta, paimentolainen kiinnittyy maailmaan laumansa mukana liikkuessaan, ja monet maatalousyhteiskunnan riitit ja uskomukset ovat vuosisataisesti rakentuneet viljelysvuoden kierron mukaisesti. Myös antroposeenin, eli ihmisen aiheuttamien planetaaristen muutosten  aikakaudella  katseemme kääntyvät kohti ruokaa: Tutkimukset osoittavat, että energia- ja tilaintensiivinen peltoviljely köyhdyttää biodiversiteettiä ja ajaa puolivillin luonnon ahtaalle, ja eläinmaatalous tuottaa laskentatavasta riippuen 11–19 prosenttia ihmiskunnan hiilidioksidipäästöistä.

Ruoan tuotantojärjestelmät ovat tikittäviä aikapommeja, joiden purkaminen siten, että jokaiselle riittää ruokaa, on poikkeuksellisen monisyinen ja globaalisti monimutkainen ongelma. 

Jos katse suunnataan Suomeen vuonna 2023, nykyihminen löytää itsensä pikemminkin ledivalaistusta ruokakaupasta houkuttelevien muovipakkausten ympäröimänä kuin ruuan alkutuotannon parista.  Nykyään ainakin suurempien kauppojen hyllyt notkuvat vaihtoehtoja, joista valita, mutta ruokaan liittyvät työprosessit ja niihin liittyvät ongelmat eivät silti ole kadonneet mihinkään. 

Jos otetaan esimerkiksi epätäydellinen mutta taloudellisesti mitattava luomutuotanto, käy nopeasti selväksi, että luomun ja tavanomaisen ruoan suhde toisiinsa on edelleen ekologisesti nurinkurinen.

Luomutuotannossa on omat ongelmansa, mutta esimerkiksi luomuviljelmän lajirikkaus on tutkitusti korkeampi kuin teollisen viljelmän. Luomutuotanto kattoi vuonna 2022 luomuruuan etujärjestö Pro Luomun mukaan vain 15 prosenttia kotimaisesta tuotantopinta-alasta ja on Venäjän hyökkäyssodan ja siitä kehkeytyneen talouskriisin seurauksena ainakin väliaikaisesti vähentymään päin.

Pro Luomun tekemän tutkimuksen mukaan noin 70 prosenttia kuluttajista raportoi talouskriisin vaikuttaneen kuluttajavalintoihin siten, että taloudellinen mahdollisuus hankkia luomua on olennaisesti heikentynyt talouskriisin sivuvaikutuksena.

Antaa siis numeroiden puhua puolestaan: sodan ja taloudellisen epävakauden sivuvaikutukset ovat kenties vakavampia kuin voimme kuvitella – peruselintarvikkeiden tuottamat ympäristöhaitat kiihdyttävät salakavalasti eksistentiaalista uhkaa. 

Ekologinen tuotanto on rakenteellisesti ahtaalla

Tunnen asiaa konkreettisesti, sillä olen työskennellyt suurimman osan aikuisuudestani pienessä luomutehtaassa. Olen työssäni tuotekehittäjänä huomannut, miten ekologisesti kestävien raaka-aineiden käyttäminen teollisuudessa vaikuttaa yllättävän paljon kaupan hyllyyn päätyvän tuotteen hintaan.

Yksinkertaistettuna tuotannon näkökulmasta logiikka toimii seuraavasti: tuotteet, joita voidaan tehdä kerralla suuria eriä, kestävät esimerkiksi luomutuotannon lisäkulut paremmin, sillä suhteellinen työn hinta laskee massatuotannon seurauksena. Sen sijaan pienet tuotteet, joiden tekeminen on työintensiivistä, tuppaavat olemaan suhteessa kohtuuttoman kalliita.

Tuotannollisesta näkökulmasta herää myös kysymys siitä, onko luomu lopulta riittävä ratkaisu, sillä luomuna voi tuottaa myös perustavanlaatuisesti kestämättömiä tuotteita kuten lihaa tai maitoa, joiden tuotanto on pelkästään rehuun menneen peltopinta-alan ja eläimen elinkaaresta syntyneiden päästöjen vuoksi kestämätöntä. Vaikka se on parempi vaihtoehto, se ei osallistu ympäristöliikkeen keskeiseen kamppailuun siitä, mihin tilaa ja resursseja pitäisi käyttää. Keskeisiä ruoan ympäristövaikutuksia ovat kuitenkin lopulta peltopinta-alan käyttö ja eläinmaatalouteen liittyvät päästöt, jotka eivät ratkea yksinomaan luomulla. 

Voidaankin hyvällä syyllä kysyä: Onko mitään tehtävissä? Joudummeko taantumaan routivasta maasta nostetun jäätyneen nauriin järsimiseen ja nälkäkausiin normaalina osana yhteiskuntaa? Tuotannon näkökulmasta en usko, että se on välttämätöntä.

Jotta ruoka olisi polttoainetta katastrofin sijasta ihmisruumiille, tarvitaan uusia ruokaan liittyviä tunteita ja muistoja.

Esimerkiksi energiatehokkaiden ja biodiversiteettiä vaalivien villiraaka-aineiden laajempi teollinen käyttö ja ihmisruuan priorisointi eläinrehun sijaan viljelypinta-alan käytössä voisivat muuttaa ruokateollisuuden merkitystä ilmastokatastrofin kestämisessä merkittävällä tavalla, esimerkiksi siten, että peltopinta-alan määrää voitaisiin laskea, mutta ruokaa riittäisi silti kaikille.

Ongelmaksi muodostuvat kuitenkin muun muassa villiraaka-aineiden korkea hinta, joka johtuu vähäisistä valtionavustuksista ja olemattoman pienestä hankintainfrastruktuurista. Käytännössä infrastruktuurin puute tarkoittaa sitä, että esimerkiksi villivihanneksia kerätään teollisuuden tarpeisiin niin vähän, että niiden hinta on korkea ja saatavuus heikko. 

Tämä näyttää sen, kuinka suomalainen maatalous ja tuotanto rakentuvat noin 1.8 miljardin euron suuruisten tukien varaan. Ekologisesta näkökulmasta tuet suuntautuvat erikoisesti energiaintensiivisen ruoan tekohengittämiseen, karrikoiden siihen, että maitoa ja jauhelihaa olisi halpaa ja kannattavaa tuottaa. Maataloustukien uudelleenohjaaminen pois ilmastolle raskaasta eläinmaataloudesta nostaisi muun muassa lehmänlihan ja maidon hintaa noin neljänneksellä nykyisestä. 

Luokkapolitiikkaa ruokakauppojen hyllyillä

Korkean kuluttajahinnan tuottava rakenne tuo yhteiskuntaluokat kaupan hyllyille: valinnanvaraa näennäisesti on, mutta kotitalouksissa, joissa raha on jo valmiiksi tiukilla, ekologisesti kestävämpi valinta on ymmärrettävästi vaikea tehdä. Jos ekologinen siirtymä ja jälleenrakennus ovat yhteisen planeetan elinkelpoisuudesta käytävää viivytystaistelua, johon jokaisen tulisi osallistua, voiko sen sisällä olla luokkajakoja? 

Kulutukseen on naiivia suhtautua yksilön arvovalintoina. Niin kauan kun puhe kuluttajavalinnoista dominoi keskustelua siitä, miten syömme, järjestelmänlaajuinen kokonaiskuva pysyy sumeana.

Jos tilannetta tarkastelee uusliberaalin toimijuuden näkökulmasta, paljastuu suhteemme kulutushyödykkeisiin moraalista subjektiutta ja identiteettiä tuottavaksi – hyvät ihmiset ostavat luomua, käyttävät kierrätysvaatteita, ajavat sähköautolla ja lomailevat junalla. Kuluttaminen eriyttää subjektin yleisestä massasta osaksi oikein toimivien joukkoa, joka mielletään autuaaksi ja ratkaisukeskeiseksi.

Ja autuasta se onkin, hieman kuin opium tai Opamox, sillä pahimmillaan yksilökeskeisestä kulutusajattelusta tulee poliittisen apatian lähde: kaikki on hyvin, kunhan valitsen oikein. Ympäristökatastrofi kerrannaisvaikutuksineen muuttuu asiaksi, joka ei enää affektiivisesti kosketa niitä, jotka pystyvät toimimaan mikrotasolla oikein, ja rakenteelliset viat jäävät pahimmillaan kokonaan huomiotta.

Jos yhteiskunnallinen keskustelu keskittyy kulutusvalintoihin poliittisen toiminnan sijaan, siirtyy vaikuttaminen pois köyhyydessä elävien ulottuvilta ja kokonaisvaltainen muutos jää tekemättä. Tarvitaan aktivismia, joka purkaa valintadiskursseja ja normalisoi ekologisesti kestävän toiminnan massatasolla. Tarvitaan liikehdintää, joka vääntää poliittisesti valtiojärjestelmän kättä siitä, mitkä asiat yhteiskunnassa priorisoidaan.

Ruoka on myös tunteita

Mikä tekee valintadiskurssista niin houkuttelevan nimenomaan ruoasta puhuttaessa? Kenties vastaus löytyy ruoan monista merkityksistä. Ruoka on elinehdon lisäksi myös ihmisen identiteettiin syvällisesti vaikuttava tekijä. Tunnistamme puhetavan, jossa esimerkiksi jäätelö ja mansikat maistuvat lapsuuden kesiltä, tai arkipäiväisen huomion siitä, miten maut avaavat mieleemme villien affektien ja muistojen sekamelskan, jossa elämänvaiheet ja tapahtumat vuotavat aistihavainnon siivittämänä nykypäivään.

Tästä näkökulmasta onkin helppo hahmottaa, miksi liharuokaa nimitetään usein kotiruoaksi, epäekologista ruokaa perustellaan makuasioilla, ja ihmiset ovat alttiita tällaisille argumenteille. Samalla ekologinen syöminen herkästi leimataan pahanmakuiseksi, vieraaksi ja kalliiksi.  

Epäekologisten ruokien, kuten lihan ja maitotuotteiden, mielikuvat, joihin liittyvät esimerkiksi  tuttu ja turvallinen, kuvitteellinen menneisyys, nykyhetki ja haavekuva tulevaisuudesta materialisoituvat kulutustuotteissa, joihin kiinnittymällä ahdistus maailman kaoottisuudesta ja kiihtyvästä kriisistä vähenee.

Jotta ruoka olisi polttoainetta katastrofin sijasta ihmisruumiille, tarvitaan uusia ruokaan liittyviä tunteita ja muistoja. On poliittinen valinta rakentaa tuotantojärjestelmiä, joiden materiaaliset puitteet tärvelevät ympäristön ja asettavat ekologisen ruuan marginaaliseen asemaan. 

Kulttuurinen muutos vaatii poliittista tahtotilaa. Ekologisen ruuan rakenteellinen keskittäminen valtavirtaiseksi osaksi kotimaista ruokakulttuuria on välttämätöntä, jos tarkoituksena on kasvattaa sukupolvia, joille lapsuuden kesät maistuvat muultakin kuin helleaalloilta ja romahtaneilta biotoopeilta.