Lukuaika: 7 minuuttia

Muusikkolegenda Remu Aaltonen luottaa vaistoonsa ja uskoo kohtaloon

Kevättä lupailevat idänsinililjat ilahduttavat Remu Aaltosta. Kukat ovat puskeneet esiin Helsingin Vanhankaupunginkoskella Remun kodin pihamaalla. 

”Luonto potkii”, tuumaa hän ja jatkaa: ”Toihan ei muutu mikskään toi luonto. Eläimet menee samoja polkuja kun ne on menny aina. Ihminen vaan tuhoo kaiken. Ihmiset on ennen vanhaan arvostanu metsää. Nykyään ihminen on luonnon ensimmäinen vihollinen.” 

Vuolaasti ja omaäänisesti laulava muuttolintu on palannut. Remulla on tapana viettää talvet Puerto de la Cruzissa Teneriffalla, missä lämpö hellii ja ihmiset ovat ”auki”. 

”Täällä juntit on niin omissa syövereissä. Ne miettii niin paljon. Ne on sen näkösiäkin, että ne on mietteissä.”

Vuonna 1948 syntynyt Remu eli Henry Olavi Aaltonen tunnetaan suomalaisen rock’n’rollin dynaamisena kummisetänä. Suurelle osalle 1970-luvulla nuoruuttaan eläneistä suomalaisista Remun perustama Hurriganes on ollut järisyttävä, ikimuistoinen sukupolvikokemus. Hän on vaikuttanut valtavasti myös siihen, miten musiikkibisnestä Suomessa nykyisin tehdään. 

Muusikko ja näkijä

Remun lempinimi – ja taiteilijanimi – on seurannut mukana pikkuklopista saakka.

”Isommat jätkät keksi, kun me pelattiin futista. Mut en mä ikinä hirvee sählääjä ollu tai huutaja.”

Ei passannut olla. Äiti Eeva piti kotona kovaa kuria, kuten ajan tapa oli. 

”Kotikasvatus oli ennen vanhaan, et sä et voinu tehdä mitään. Meijänkin mutsi tuli päälle suurin piirtein, jos joku lähti menee väärään suuntaan.”

Noihin aikoihin lapset sai vielä piestä tottelevaisiksi. Nykyään onneksi ei. Mutta se ei tarkoita, että lasten pitäisi saada elää kuin pellossa. 

”Luottamus pitää saada tavalla tai toisella. Kun skidi pitää jotain rumbaa, jos sä et käskytä sitä, sä et rakasta sitä. Se on rakkautta se. Mutta se että toinen ymmärtää sen, se onkin eri asia taas.”

Isä Otto oli viinaan menevä, eikä hänestä ollut apua perheestä huolehtimisessa. Läpeensä köyhä romaniperhe eli junavaunussa Ruskeasannassa, kunnes sai kaupungin asunnon. Romanien asumisoloja alettiin kohentaa Suomessa toden teolla vasta 1970-luvulla. 

Ison katraan esikoisena Remu joutui kantamaan vastuuta jo varhain ja paljon. Onneksi horoskooppimerkiltään kauriit ovat kuitenkin kovia huolehtimaan, kuten Remu muistuttaa. 

Hän teki taloustöitä, kantoi vettä ja puita ja huolehti siinä samalla sisaruksistaan. Aloitti työnteonkin varhain.  

”Me pullotettiin mutsin kaa pirtua ja myytiin sitä.”

Remu joutui jo nuorena tekemisiin virkavallan kanssa ja joutui kaappiin eli vankilaan omaisuusrikoksista. 

Vaikka elämän lähtökohdat olivat rankat – tai ehkä juuri siksi – Remulla oli isoja unelmia. Hän tapasi sanoa viranomaisille ammatikseen aina muusikko, jo ennen uran urkenemista. Remun tuntien sen voi varmasti tulkita niin haaveeksi, intuitioksi kuin manifestoinniksikin. Ehkä hän aavisti tulevan, ehkä vain pani asiat tapahtumaan silkalla määrätietoisuudellaan. 

Runsas ortodoksinen estetiikka näkyy kaikkialla Remun kodissa. Keittiönpöydällä on pieni Jumaläidin matkaikoni. Vaikka hän uskoo isoon pomoon eli kristittyjen Jumalaan, asia ei ole sillä kuitattu. Hän puhuu magneettikentistä, planeetoista, syntymäajan numeropsykologiasta, karmasta ja ennakkoaavistuksista. 

”Ja nimi vaikuttaa sun elämään!”

Lukuisat arkistofilmit ja -haastattelut paljastavat, että näin on ollut aina. 

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Eeva yritti eläessään toppuutella pojan juttuja. ”Mutsi sano koko ikänsä mulle aina, että pidä turpas kiinni. Ihmiset ei ymmärrä.”

Uskoitko?

”En. Varsinkin nyt kun se on kuollu. Ymmärrän sen, että se ei ymmärtäny, mutta jos pitää aina turpansa kiinni, sit ei oo laiffiikaan.”

Intuition varassa

Remu oli jo nuoresta asti mieltynyt Yhdysvaltain puuvillapeltojen synkistä mullista nousseeseen bluesiin ja sen versoihin. Hänen virallinen musiikkikoulutuksensa rajoittui koulun laulutunteihin, joilla hän pärjäsi hyvin. Rumpujenkin soitto luonnistui. 

Vuoteen 1971 mennessä Remu ehti soittaa monissa kokoonpanoissa, myös Babitzinin veljesten Kirkan ja Sammyn kanssa. Kun Kalevalasta tuli potkut linnatuomion takia, hän perusti Hurriganesin basisti Cisse Häkkisen ja kitaristi Ile Kallion kanssa. Ilellä oli kuitenkin koulu pahasti kesken, jolloin tilalle tuli blueskitaristi Albert Järvinen

Remun mukaan Hurriganesin erityislaatuisuus johtuu juuri siitä, että hän ei osannut musiikin sääntöjä tai teoriaa. Siksi Hurriganes teki asiat omalla ainutlaatuisella tavallaan. Ja Remu oli bändin tinkimätön pomomies.

”Kauris vaatii sellasen oman jutun. Kyllä se on aika itsekäs tietenkin. Oman tien kulkija. Eikä ota hirveesti toisten juttuja huomioon. Ei niin että käyttäis toisia hyväksi, vaan niin että menee mieluummin semmosta polkua, mistä ei tiedä aina mitä siellä on.”

Hurriganes soitti musiikkia vimmalla ja rakkaudella, kuten moni muukin, mutta uutta oli, että Remu osasi paketoida eli nykytermein brändätä Hurriganesin kaupallisesti. Remulla oli vaistomainen tuntuma siitä, miten homma kannattaa hoitaa. 

”Mä toimin intuition mukaan, elän hetkessä. Jotenkin mä tiedän, kelaan että tässä on joku juttu. Mä oon semmonen, että otan kaikki jutut huomioon aina. Tän päivän ihminen on ulkona kun lumiukko, kun se ei kuuntele tätä sisäistä ääntä.” 

Pakettiin kuului näyttävä esiintyminen ja myös bändin ulkoisen olemuksen viilaus, mikä oli Suomessa uutta. Remulta se kävi luonnostaan.

”Mulla on sellanen vika, mä stailaan ihmisiä kun ne tulee ovesta sisään ja laittelen niiden päälle kaikkee. Mulla on sellanen tapa ollu aina.”

Bändin sponsoriksi – mikä oli sekin ennenkuulumatonta – Remu hankki vaatemerkki Beaversin, jonka farkuissa oli hyvä hikoilla lavalla. Kun suosiota alkoi kertyä, Hurriganes aloitti ensimmäisenä suomalaisenä bändinä fanituotteiden postimyynnin.

Yhden miehen ay-liike

Hurriganesissa 1970- ja 1980-luvuilla kitaraa soittanut Ile Kallio on sanonut Remun olevan suomalaisen itsetuntoisen ja itseisarvoisen rock’n’rollin perustaja.

Musiikkiala muistaa Remun yhden miehen ammattiyhdistysliikkeenä, joka pani uusiksi monia alan työehtoja. Remu alkoi vaatia keikoista sellaisia liksoja, joilla bändi tienasi ja pystyi pitämään leivässä Hurriganesin taustaorganisaation roudareita myöten. Tämä oli mahdollista tietysti Hurriganesin suosion mutta myös ahkeruuden ja ankaran työmoraalin takia. Keikkajärjestäjä ja yleisö saivat rahoilleen vastinetta. 

Ruotsissa oltiin asioissa edellä. Sielläkin keikkaillut Hurriganes toi tuliaisina Suomeen muun muassa keikkaraiderit. Remun myötävaikutuksesta keikkajärjestäjät alkoivat ymmärtää, että bändi ja mukana kulkevat roudarit tarvitsevat kunnolliset sosiaalitilat sekä syötävää ja virvokkeita, jotta jaksavat pitkän päivän loppuun saakka.

Remu ei ole koskaan turhia ujostellut vaan on aina uskaltanut vaatia ja pyytää. Ja hän on pitänyt huolta muistakin. Roudarit nukkuivat samoissa hotelleissa kuin bändi. Jos tapahtuman keikkajärjestäjä meinasi luistaa palkkionmaksusta, Remu huolehti luvatut rahat muillekin bändeille. 

Hänet tunnetaan hövelinä myös yksityiselämässään, miehenä, joka antaa vaikka housut jalastaan sille, joka niitä enemmän tarvitsee – tai jonka päällä ne näyttäisivät hyvältä.

”Kysymys on siitä, että jos mä annan lahjan jollekin toiselle, ja se on mielissään, niin vittu siit tulee kiksejä. Antamisen ilo!”

Kovan ulkokuoren ja rouheiden puheiden takana on paljon lämpöä. 

Vuonna 2007 ensi-iltansa saaneessa J. P. Siilin ohjaamassa Ganes-elokuvassa Remua esitti Eero Milonoff. Hän kuvaa Remua hetkessä ja vaistojensa varassa eläväksi vanhaksi sieluksi, jonka tekemisten takana on aina rakkaus. 

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Farkkurotsista merimieshattuun

Remun neljä ensimmäistä soololevyä olivat englanninkielistä rockmusiikkia, mutta viidennellään Remu pääsi yllättämään. Suomenkielinen Live at Cafe Metropol, arabialaisvaikutteinen jazz-iskelmälevy, ilmestyi vuonna 1985 Hurriganesin hajottua.

”Jotain uutta pitää keksiä. Se on elämän suola. Ei niin että pitää mitään pölypilviä olla. Sillä tavalla että tuntuu hyvältä täällä, että sä oot tehny jotain. Ja aina pitää ottaa joku ihme riski.”

Englanninkielisiä biisejä Remu ei kielitaidon puutteessa ollut sanoittanut mitenkään urakalla, mutta nyt hän tarttui myös biisien kirjoittamiseen.

”Noissa suomenkielisissä jutuissa oli aika kova haaste. Siinä ois voinu käydä huonostikin, kun ne meinaa, että mä oon rokkiukko. Ei ne tajuu sitä, että mä voin tehdä mitä musaa vaan. Mutta en mä ole minkään roolin vanki. En oo mikään metsästäjä. Enkä tiernapoika. Enkä partiopoika. Mä haluun tutkia eri maailmoja.” 

Kokonaisvaltaisella asenteella asiat tekevä Remu uudisti myös ulkoisen tyylinsä. Farkkurotsi vaihtui merimieshattuun ja viiksiin.

”Jos alkaa tekee toisenlaista musaa, pitää olla toisenlainen lookkikin. Ei sitä voi vetää mitkään Jamekset jalassa.”

Hän joutui 1980-luvulla taas pariin otteeseen istumaan, tällä kertaa huumausainerikoksista – viranomaisten tulkinnan mukaan. 

Remulle kyse on itsehoidosta: hänellä on ADHD, johon amfetamiinilla on rauhoittava vaikutus. Vangeilla ADHD:ta todetaan moninkertainen määrä koko väestöön verrattuna, ja Suomen vankiloissa istuu paljon väkeä, joilla on jokin hoitamaton tai aivan liian myöhään diagnosoitu neuropsykiatrinen häiriö.

Alkoholia Remu ei ole käyttänyt. Hänellä on tyypillinen ADHD:stä kärsivien vaiva.

”Jos mä otan vähänki kippoa, mua alkaa nukuttaa.”

Mutta on myös toinen syy.

”Meidän suvussa on kaikki kuollu viinaan. Lupasin äidille etten koske viinaan, ja kyllä mä sen verran mammanpoika olen, että olen sit pitäny sen lupauksen.”

Se oli hyvä lupaus pojalta, joka ryhtyi muusikoksi. Niissä piireissä monelle nimittäin maistuu. Sekä Cisse että Albert olivat alkoholisteja.  

”Suomalainen ihminen kautta aikojen, kun sillä on oikein saatanan hyvin kaikki, ja kaikki on niinku tossa, niin se ei kestä sitä. Se on kaiken kirous, ettei viihdy oman ittensä kanssa”, Remu tuumii.

Maantiekiitäjä ei pysähdy 

Kun vuonna 1987 julkaistun Remu and His All Stars -kokoonpanon Viittä vaille kaks -albumin nimibiisiin tarvittiin musiikkivideo Levyraatia varten, Jukka Virtanen saapui Katajanokan vankilaan kuvausryhmän kanssa. 

”Tuli ylivartija ja tää tuttu jätkä sinne, ja mä sanoin, että sano jätkille että tekee näin vaan, niin mä hoidan sen.”

Ja sitten hoidettiin, yhdellä otolla. Musavideo on kuvattu naisten osaston käytävällä. Kameraan intensiivisesti katsova Remu laulaa, tanssii ja soittaa ilmapianoa. Biisi ei ole Hurriganesin höyryveturin lailla jyräävää rock’n’rollia, mutta senkin svengaavat rytmit – pianon iskevät synkoopit – pakottavat liikkeelle. Saman levyn Paholaisen masurkassa Remu esittelee scat-laulutaitojaan.  

Remu on aina ollut ilmiömäisen hyvä improvisoimaan ja keksimään erilaisia ratkaisuja tiukoissa tilanteissa. Niin elämässä kuin musassa. Kumpaakin on kertynyt.  

Kolmisenkymmentä pitkäsoittoa, lisäksi livelevyt ja muut julkaisut kuten ep:t ja kokoelmat päälle. Vuosien varrella taltiointeja ja keikkoja on tehty suomeksi ja englanniksi, rokiksi ja tangoksi. Remu paukuttamassa kannuja, huolella valittu ja johdettu orkesteri ympärillä.

Kaiken kaikkiaan Remun arvioidaan soittaneen eri kokoonpanoissa noin 50-vuotisen uransa aikana suunnilleen 4500 keikkaa. Valtion taiteilijaeläke hänelle myönnettiin vasta 71-vuotiaana vuonna 2021 useiden bumerangina palautuneiden hakemusten jälkeen.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Mutta ei edes ansaittu, vaikkakin viivästynyt, eläke pysäytä liikettä.    

Kesäksi on kuulemma luvassa jotain uutta.

”Show must go on! Kun stadarit on puissa niin uusi biisi on postilaatikossa.”

Ja syksyllä Remu rekrytoi.

”Dumari on niin hyvä soittoniekka et palkkaan hänet asianajakseni. Oikeus ja kohtuus toteutukoon!” 

Tosi vanha vaari

Mikä on loputtoman energian salaisuus? 

”Mä en oo ikinä mihinkään tyytyväinen. Musassa tai jollain muulla tavalla. Sitten mä mietin, että miten ne ihmiset jämähtää paikalleen. Että ne ei keksi mitään uutta. Ellei oo kipinää, nii ei oo mitään. Ellei oo musaa, nii ei oo elämää!” 

Mutta elämää on kiistatta myös muualla.

MAINOS: Voima 4/2024 -numeron teema on IDENTITEETTI. Jos pidät lukemastasi, harkitsethan lehden vuositilausta (39€) tai irtonumeron ostamista (4,90€).

Remulla on jo monta lastenlasta.

”Ne on hurjia kyllä. Komeita ne on, ja pitkiä tulee. Ja viisaita, saatanan viisaita.” 

Remun mukaan lapsenlapset eivät ajattele, että vaari on iso stara. Vanha kyllä, mistä he muistuttavat vaaria usein, ja välillä pitää vähän neuvoakin. Remua se ei haittaa. Hän vain naureskelee ja toteaa sitten: “Niin se on tarkotettu, että pikkujätkä kattoo papan perään.”

Tyttärenpojan kirje vaarista kuuluu näin:

”Remu-vaari on ehkä 25 125 vuotta vanha. Hänen silmänsä ovat varmaan vihreät ja hiuksensa on kalju. Vaarini on fiksu, koska hän osaa laulaa. Vaari tulee iloiseksi, kun hän siivoaa. 

Pidän vaaristani erityisen paljon siitä, että hän leikkii ja kun hänellä on paljon naamioita.

Jos voisin antaa vaarille mitä tahansa, antaisin leluja, jotta voisimme leikkiä vaarin luona. Rakkaudella, Rudi.”

Vaikka yli 25 000 vuotta vanhan maantiekiitäjän tahti varmaan viimeistään 30 000 vuoden huitteilla alkaa hidastumaan, hän ei purnaa sitä ainakaan ääneen. Asiat – elämässä, maailmankaikkeudessa – menevät kuten on tarkoitettu, eikä tulevaa tarvitse murehtia. 

”Nää asiat on mietitty etukäteen. Niin mä ajattelen. Että ei tarvii kun soittaa vaan.”

Röökiä ja rokkia

Tila on sisustettu suurikuvioisilla ruskeilla verhoilla, sellaisilla, joita tupakan savun aiheuttamat tahrat eivät pilaa vaan patinoivat. Pöydän takana istuu rennosti kolme nuorta miestä. Nahkatakkinen Remu Aaltonen hörppää jaffaa, tiikerikuvioiseen takkiin pukeutunut, tukkansa rasvalla taakse kammannut Cisse Häkkinen jauhaa purkkaa ja Albert Järvinen näyttää torkkuvan blondin tukkapehkonsa ja isojen aurinkolasiensa suojissa. Rööki palaa.

Eletään joulun välipäiviä vuonna 1974, Hurriganesilla on Tavastialla keikka ja haastattelu sen yhteydessä. Bändiltä on juuri ilmestynyt Love Recordsin kustantamana toinen albumi Roadrunner, jota pidetään yhtenä Suomen kaikkien aikojen parhaista rocklevyistä, joidenkin mielestä jopa parhaana. 

”Jos nyt alettais etsii sitä sanomaa musiikista, sanotaan että Hector [Heikki Harma] arvostelee yhteiskuntaa, Isokynä [Dave Lindholm] arvostelee sovinnaisuutta, Juice [Leskinen] arvostelee ihmisten ahdasmielisyyttä. Onko teillä samanlaista sanomaa kuulijoille?”, Ylen Iltatähti-ohjelman haastattelija Mikko Alatalo kysyy.

”Ei oikein. Vai onko?”, kysyy Remu ja katsoo Cisseä.

Käy ilmi, että Hurriganes haluaa vain antaa jengille hyvän fiiliksen. 

”Ja teidän mielestänne se riittää?”, tiedustelee Alatalo.

Tunnelma on nihkeä. Alatalo kysyy, onko kolmikko kovia kundeja, voivatko he vielä jatkaa samalla musiikillisella linjalla ja päättää haastattelun jonnekin toteamuksen ja kysymyksen välille: “Te ette ole väsyneet rokkiin.” 

Remu ei vaivaudu vastaamaan. Albert lausahtaa vain “niin”, ja vilkaisee Cisseä, joka pudistaa päätään hieman. 

1970-luvun alun Suomi oli vielä vanhoillinen ja suomettunut kekkoslovakia, jossa vain varovasti kuikuiltiin kohti länttä. Uraauurtava vaihtoehtoiseen musiikkiin keskittynyt levy-yhtiö Love Records julkaisi noihin aikoihin suunnilleen kaiken vähänkään kiinnostavan ja epäkaupallisen, kuten kukoistustaan elävän vasemmistolaisen laululiikkeen musiikkia. Toimittaja Alatalolta itseltään oli vastikään ilmestynyt Juice Leskisen kanssa Juice Leskinen & Coitus int., jolla Juice avasi uransa suomeksi kirjoitetun rockmusiikin pioneerina. Tuohon saakka Suomessa esitetty rock oli ollut pääsääntöisesti suomeksi käännettyä.

Kaikkein viileimmät bändit kuten Wigwam soittivat musiikillisesti ja lyyrisesti kunnianhimoista progea. Love Records julkaisi monet senkin albumit.

Vuonna 1971 perustettu Hurriganes palasi rockmusiikin suoraviivaisille, 1950-luvun yhdysvaltalaisille juurille. Iso ja ruma soundi, kunnon rytmi ja räminä. Sanoituksia ja soittotaituruutta enemmän merkitsi musiikin luoma fiilis, joka kurkotti syvälle liskoaivoihin ja sai yleisön eli remunkielellä ryhmän väkisinkin joraamaan. 

Punaniskojen amerikkameininki, Cadillacit, rasvaletit ja Beaversin sponsoroimat farkkutakit oudoksuttivat muitakin kuin toimittaja Alataloa. Ajan nuorisomusiikin ihanne oli kantaaottavuus ja itseilmaisu, ei suinkaan kaupallisuus ja ”hyvä fiilis” musasta, jonka sanoja ei edes ymmärtänyt.

Roadrunner-albumin tuottajaksi ryhtyi Hurriganesin hurjan energian merkille pannut brittiläinen Richard Stanley, joka oli oppinut alalle Pete Townshendin ja The Whon kanssa työskennellessä. Ruotsissa äänitetty Roadrunner kaiverrettiin teknisesti niin, että desibelejä oli paljon enemmän kuin muissa sen ajan levyissä. Kun se pantiin radiossa soimaan, musa iskeytyi suoraan tajuntaan.

Hurriganesin vuoden 1973 esikoisalbumi Rock’n’Roll All Night Long ansaitsi talousvaikeuksissa rämpivälle levy-yhtiö Love Recordsille sen ensimmäisen kultalevyn eli yli 15 000 kappaleen myynnin. Kun Roadrunner ilmestyi loppuvuodesta 1974, se ylitti timanttilevyn 50 000 kappaleen rajan parissa kuukaudessa. Ruotsissakin bändi saavutti valtavan suosion.

Hurriganes menestyi suurelta osin silkalla ahkeruudella. Bändi oli kolmen vuoden aikana soittanut jo nelisensataa keikkaa. Remun ja sitä myöten Hurriganesin työetiikka, sotilaallinen säntillisyys ja lavalla kaikkensa antaminen loivat bändille hyvän maineen ja keikkoja.

Kokoonpano vaihteli vuosien varrella. Toimintavuosina 1971–1984 kitaristeja ehti bändissä olla useita pestiä säännöllisesti keskenään vaihtaneiden Albert Järvisen ja Ile Kallion lisäksi. Cisse pysyi basistina Hurriganesin 1984 hajoamiseen saakka ja soitti vielä vuoden 1988 lyhyeksi jääneellä paluukiertueella Albertin rinnalla. Kun bändi alkoi taas keikkailla nimellä Remu & Hurriganes vuonna 1998, he olivat jo siirtyneet näppäilemään taivaallisia kieliä, Cisse vuonna 1990 ja Albert vuonna 1991. 

Jäähyväiskeikkansa Remu & Hurriganes soitti vuonna 2018 Helsingin Jäähallissa.