Metsäsuhteeni on animistinen. Kuulen, kuinka kivet puhuvat ja kasvit hengittävät. Istuttaessani mökille pensasmustikoita ja kivikkokasveja annan niille omat nimet. Saatan nimetä juhannusruusun Tapsaksi ja kutsua sitä kyseisellä nimellä koko loppuikäni. Keskustelen puiden ja kasvien kanssa. Muistan, kuinka puhuttelin lapsena keloa: ”Tämä puu ei puhu enää, se on kuollut.” Nostinkin viime vuonna julkaistussa romaanissani Amerikka metsän yhdeksi henkilöhahmoista, omaksi ruumiikseen, johon päähenkilö Kaarlo-poika sulautuu.
Isänpuoleinen sukuni on kotoisin Turun saaristossa sijaitsevasta Rymättylästä, ja siellä on myös mökkini. Olen lapsuudesta saakka elänyt tiiviissä yhteydessä saaristoluontoon. Pidän saariston karuudesta, jylhyydestä ja vaihtelevuudesta. Saaressa kävellessä saattaa kohdata suon, vanhan korpimetsän, lehtimetsän ja päätyä lopulta kalliolle. Jotta puut voivat kasvaa saaristossa, niiden on oltava sitkeitä. Sama sitkeys on luonnehtinut myös saaristossa eläviä ihmisiä.
Saaret ovat meren ympäröimiä, ja aurinko leikkii niiden metsissä valoilla ja varjoilla. Koen meren vapauttavaksi elementiksi: horisontissa ei ole yksittäisiä laivoja lukuun ottamatta lainkaan ihmisen rakentamaa ja hallitsemaa luontoa. Meri voi auttaa ihmistä määrittelemään itse itsensä, sillä se on avara eivätkä yhteisöjen ahtaat rajat sitä rajoita.
Turun saaristoon liittyy loputtomasti tarinoita kadonneista ihmisistä ja laivoista ja haaksirikoista. Rymättylässä poltettiin kieltolain aikaan jumalattomasti viinaa, ja saaristo tarjosi rikollisille hyviä piilopaikkoja. Kirjoitan Amerikassa Omenaisten saaresta, jossa on puita, kallioita ja helvetisti käärmeitä. Korppoolaiset, nauvolaiset ja rymättyläläiset hautasivat sinne vuosisatojen ajan epäpyhät vainajansa: murhamiehet, ryövärit, prostituoidut ja itsemurhan tehneet. Väitetään, että saarella kummittelee edelleen.
Saariston lisäksi tunnen vahvaa yhteyttä Lapin luontoon, josta äidinpuoleinen sukuni on kotoisin. Asun osan vuodesta Lapissa, yleensä pimeimpään ja kylmimpään aikaan. Viime talvena vietin viitisen viikkoa yksin erämaassa. Ruokin kuukkeleita, ja kuuntelin mäntyjä ja kuusia. Lapin satumetsämäinen hiljaisuus ja tykkylumi kiehtovat minua.
Viihdyn kaupungeissa ja kulttuuriympäristöissä, enkä kykenisi sosiaalisena erakkona elämään pysyvästi luonnon keskellä ja erossa ihmisistä. Mielestäni jokaisen luontoihmisen tulisi kerran vuodessa käydä häpäisemässä itsensä Mummotunnelissa. Koen silti usein voimakasta tarvetta vetäytyä metsän hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Ajatukseni ovat luonnon keskellä selkeämpiä ja kirkkaampia, ja käytän mökillä ollessani runsaasti aikaa kirjoittamiseen.
Ihminen on orjuuttanut luonnon ruumiin. Läntinen kehitysusko on saanut aikaan paljon hyvääkin, mutta sen hintana on ollut luonnon riisto ja sen teknologinen alistaminen. Näin on tapahtunut Suomessakin. Impivaaralaisuus, siis väite suomalaisten erityisestä luontosuhteesta, on pitkälti valhe ja myytti. Kehitysusko on ajanut täälläkin ihmisiä pois luonnosta ja kohti helpompaa elämää. Ekologisen kriisin ratkaiseminen vaatisi suuria rakenteellisia ja systeemisiä muutoksia, mutta ne tuntuvat nykyisessä länsimaisessa talousjärjestyksessä lähes mahdottomilta.
Kun yhteisön rajat tulevat vastaan, luonto voi osoittautua pelastavaksi voimaksi. Luonto on nomadien maa. Se ei tuomitse ulkopuolisuutta ja muukalaisuutta vaan hyväksyy myös luopiot ja kurjat. Tämän havaitsee myös Amerikan Kaarlo. Vapautuakseen ikeistä ja kynsistä ja kourista, jotka alistavat ihmisiä tiettyyn muottiin, hänen on muututtava luonnon kaltaiseksi.
Artikkelin kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
