Huhtikuisessa metsässä sieraimet täyttyvät tunnistettavasta aistimuksesta. Kevätauringon pehmittämät hanget vapauttavat kananmunan hajua, lauhan talven jäljiltä tuoksu on voimakkaampi kuin paukkupakkasten jälkeen. Kyse on maa-aineksen hajoamisprosessista: lumien sulamisvedet ovat täyttäneet ilmarakoset maan tasalla ja hapeton hajoaminen eli mätäneminen synnyttää haisevia yhdisteitä. Metsä kuolee ja herää eloon samanaikaisesti.
Hajoaminen ja uuden kasvu ovat syklisiä ilmiöitä. Vuodenajat ja eliöstö ovat alati kuoleman ja uudestisyntymän kiertokulussa. Materia vaihtaa paikkaansa ja vaikuttaa häviävän. Luonnontilaisessa metsässä nämä vaiheet ovat riippuvaisia toisistaan. Horrostaminen, maatuminen ja painuminen osaksi maaperää edeltävät itämistä ja päinvastoin.
Lahoaminen on metsän elinehto, ilman sitä kiertokulku ei toimi ja elonkirjo kapenee. Kun bakteerit ja sienet hajottavat kuollutta ainesta hapellisissa olosuhteissa, ne saattavat puun ravinteita uuteen kiertoon. Lahoaminen on metsien eliölajien kiehtova koreografia, jossa yhden lajin olemassaolo riippuu toisen lahottajista. Lajit kaarnakuoriaisista lahopuuhun erikoistuneisiin hyönteisiin ja siihen pesänsä rakentaviin lintulajeihin, kuten valkoselkätikkaan, pidentävät puun elinkaarta. Näennäisesti kuollut lahopuu kuhisee elämää: se suo kasvualustan hajottajasienelle, jota muut sienet ja hyönteiset käyttävät edelleen omaksi ravinnokseen. Sen aines muuttuu hiljalleen osaksi maaperälajistoa, uusiksi puiksi.
Talousmetsä ympäristönä tarjoaa yhä harvenevissa määrin edellytyksiä tällaiselle lajiston kiertokululle. Eri lajisten ja ikäisten puiden puuttuminen, metsätyyppien yksipuolistuminen ja sitä myötä lajikadon kiihtyminen ovat seurausta lyhytnäköisestä metsätaloudesta ja osa laajaa ekokriisiä.
Kielitoimiston sanakirja määrittelee metsän ”puiden muodostamaksi kasviyhdyskunnaksi; puita suhteellisen tiheässä kasvavaksi alueeksi”. Ovatko paljaiksi päätehakkuualueiksi päätyvät ja vientitalouden resursseiksi valjastetut talousmetsät tämän määritelmän valossa itse asiassa metsiä lainkaan? Monimuotoinen, hiilidioksidia sitova kasviyhdyskunta ei romahduta toisia lajeja uusiutuessaan. Avohakkuualueet ovat lähempänä metsäsuomalaisen sielunmaisemaa kuin vaikkapa korvet tai lehdot.
Lahoaminen on siis välttämätön osa elonkiertoa. Se horjuttaa rajanvetoa elämisen ja kuolleisuuden tilan välillä. Voisimme vaalia tällaista suhdetta omaan elonkiertoomme, jonka osa kuolema on.
Miksi kuolema on meille niin tavattoman vieras tapahtuma? Asia ei ole ollut nykyisellä tolallaan kovinkaan pitkään, mutta ihmisen muisti on lyhyt. Etäinen kuolemasuhde on historiallisesti katsoen tuore ilmiö: suomalaisessa yhteiskunnassa murros tapahtui vasta 1900-luvun taitteessa. Silloin kuolema muuttui yhteisön arkipäiväisesta asiasta yksityiseksi. Taustalla vaikuttivat teollistuminen, modernin projekti ja monet muut laajat elämäntavan muutokset.
Kuolemaa ympäröivät toimet, kuten ruumiin käsittely ja hautaaminen, ovat niin ikään erkaantuneet arkielämästä ja siirtyneet erilaisten ammattiryhmien käsiin. Uudenlainen ammatillinen suhde vainajiin määrittää pitkälti suhdettamme kuolleisiin. Kuoleman kohtaaminen on ulkoistettu ammattilaisille.
Heti kun silmä välttää, taas yksi metsä hakataan ja keitetään selluksi. Ajallisten kerrosten häivyttäminen tehometsätaloudessa sopii hyvin kiihtyneeseen elämäntapaamme. Elämäkeskeinen, eteenpäin katsova maailmankatsomus onkin korvannut kuoleman luontevan sijan.
Tulostavoitteisuus ja kasvun eetos välittyvät myös metsiimme. Samoin kuin vainajan näkeminen on yhä harvinaisempaa, voi hoitamaton metsä olla monelle vieras maisema. Pyrimme siivoamaan kuoleman kiireisistä elämistämme, puupelloistamme. Elämäkeskeisyyden monokulttuuri köyhdyttää luonnon lisäksi ihmiskokemuksen kirjoa.
Metsä on kansanperinteessä näyttäytynyt usein kuoleman sijana. Metsäluonto on agraariyhteiskunnassa mielletty luonteeltaan animistiseksi. Peijaiset, uhrilehdot ja monet muut metsän ja kuoleman rajapinnoilla operoivat käsitteet kielivätkin samanaikasesti pelosta ja kunnioituksesta – eihän elollista, pyhää olentoa käy vahingoittaminen. Nykyisellä hakkuutahdilla Suomen metsissä ei liene huolta, että joutuisi metsänpeittoon, salaperäiseen tilaan metsän siimeksessä.
On silti harhaa ajatella, että ”luonnollinen” tai ”autenttinen” menneisyys ja elämäntapa olisi kadotettu ja korvautunut hengettömällä nykyisyydellä. Dystooppisten tulevaisuudennäkymien maalailun sijaan – jota kaivosyhtiön vartijat suojelualueilla ja metsäyhtiöiden valehtelu lapsille kirvoittavat – voimavarat tulisi keskittää metsien suojeluun. Ulkoparlamentaariset keinot, kuten suora toiminta, ovat välttämättömiä.
Vaihtoehtoja on: jatkuva kasvatus, ennallistaminen, luonnontilaisten ja luonnontilankaltaisten metsien suojeleminen, hakkuumäärien rajoittaminen, metsäyhtiöille asetetut pakotteet, luonnonsuojelun määrärahojen turvaaminen ja yleisesti ekokriisin tunnustava ja sen torjumiseen pyrkivä poliittinen päätöksenteko.
Päättäjien pitää toimia. Metsäteollisuus tarvitsee radikaalin reformin. Meidän olisi aika alkaa sietämään metsän omaa rytmiä.
Kirjoittaja on kulttuurin monitoimija, vapaa toimittaja ja kuolemankulttuuriin perehtynyt taidehistorioitsija.
Artikkelin kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.
