Ambomaan kolonisaatiohaaveet
Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat saapuivat syrjäisen Ambomaan alueelle Namibian pohjoisosaan vuonna 1870. Namibia oli tuolloin Saksan siirtomaa. Paikallisia kieliä osanneet lähetyssaarnaajat olivat hyödyksi saksalaisille siirtomaaisännille, koska he kykenivät pitämään yhteyttä paikalliseen väestöön ja sen kuninkaisiin.
Kun Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan, joukko akateemikkoja kemisti Gustav Kompan johdolla ehdotti, että vastikään itsenäistyneen kansakunnan pitäisi vaatia itselleen siirtomaaksi Ambomaa, johon suomalaisilla oli jo valmiiksi tiiviit siteet. Hanke jäi kuitenkin toteutumatta muun muassa kalleutensa vuoksi.
Saamelaisten assimilaatio ja repressio
Ruotsin kruunun ja Venäjän vallan aikana saamelaisiin kohdistettiin laajamittaista sortopolitiikkaa, kuten assimilaatiota, maiden haltuunottoa ja elinkeinojen rajoittamista. Heti tasavallan alkumetreiltä saakka valtio halusi pakkosuomalaistaa saamelaiset ja hyötyä Saamenmaan luonnonvaroista. Perinteinen saamelainen yhteiskuntajärjestys jäi kansallisvaltion alle.
Läpi historian suomalaiset ovat anastaneet saamelaisille tärkeää esineistöä näytille museoihin. Antropologit avasivat hautoja ja keräsivät saamelaisten luita näytteiden ottamista varten jo 1800-luvulla ympäri saamelaisaluetta. Etenkin 1920-luvun ”tieteellisen rasismin” aikakaudella suoritettiin kallonmittauksia. Rotututkimuksin valtaväestö pyrki perustelemaan, että saamelaiset ovat vähempiarvoisia, jolloin heidän kulttuurinsa oli oikeutettua tukahduttaa. Valtaväestölle ei opetettu saamelaiskulttuuria kouluissa.
1940- ja 1950-luvuilla koululaitos pyrki pakkosuomalaistamaan saamelaislapsia. Pitkien välimatkojen vuoksi saamelaislapset koottiin koulukeskuksiin, joiden asuntoloissa he asuivat koko lukukauden. Kotona pääsi käymään harvoin, ja äidinkielen käyttö oli kielletty. Tämä johti kielten katoamiseen monista suvuista.
Toisessa maailmansodassa sekä Venäjän, Norjan että Suomen saamelaiset kutsuttiin aseisiin. Saamenmaan kansan piti taistella toisiaan vastaan kansallisvaltion nimissä. Sotien jälkeen alkoi jälleenrakennus. Sen myötä Lappiin tuli runsaasti uutta väestöä, ja saamelaisalue alkoi voimakkaasti suomalaistua.
Läpi historian Suomi on hyötynyt Saamenmaan rikkaista luonnonvaroista. Niiden vuoksi valtionhallinto ei ole tunnustanut saamelaisten perinteisiä vesi- ja maaoikeuksia. Perinteinen poroelinkeino ajettiin ahtaalle ja porolaitumia saamenkylineen hukutettiin Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden alle vuosina 1967 ja 1970. Metsääkin on hakattu saamelaisten poronhoitoalueelta surutta. 2010-luvulla Tenon kalastussopimus ja Jäämerenradan rakentamisen suunnitelmat sivuuttivat saamelaiset jälleen. Perinteinen Tenonjoen käyttöoikeus on kuulunut saamelaissiidoille eli kylille, jotka ovat itsenäisesti säädelleet kalakannan kestävyyttä, mutta Suomi halusi suojella lohia kieltämällä perinnekalastuksen.
Nykyaikaa kohti tultaessa Lapin turismi lisääntyi, ja matkailuesitteissä saamelaista kuvastoa hyödynnettiin surutta. Silti vielä 1980- ja 1990-luvuilla valtaväestö tunsi saamelaiskulttuuria lähinnä Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan rasististen sketsien kautta.
Vuonna 2017 itsenäisen Suomen satavuotista taivalta juhlistettiin muun muassa valaisemalla Saana-tunturi. Luminous Finland -teosta suunniteltaessa ei huomioitu sitä, että Saana-tunturi on saamelaisille pyhä paikka.
Saamelaisten ihmisoikeuksia on rikottu, mutta asian käsittely jumittaa erilaisissa toimielimissä vuosikymmenestä toiseen. Lukuisat maaoikeusselvitykset eivät johda mihinkään. Saamelaiskäräjälaki vesittyy aina uudelleen eivätkä saamelaiset saa itse päättää siitä, kuka on saamelainen ja siten oikeutettu Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon.
Suomi ei ole vieläkään halunnut ratifioida YK:n Kansainvälisen työjärjestön ILO 169 -sopimusta, joka vahvistaisi alkuperäiskansojen oikeuksia omaan kieleen, kulttuuriin ja elinympäristöön. Saamelaisten kulttuurikeskuksen avajaisissa vuonna 2012 presidentti Sauli Niinistö lausui: ”Jos olen oikein ymmärtänyt, ILO-sopimus on alun perin tarkoitettu siirtomaavaltojen aiheuttamien epäoikeudenmukaisuuksien korjaamiseen, ja siitä ei Suomessa ole kysymys.”
Petsamon liitos Suomeen
Itsenäinen Suomi mellasti itärajalla Suur-Suomi-haaveineen niin kutsuissa heimosodissa jokusen vuoden ajan, kunnes solmi Neuvosto-Venäjän kanssa Tarton rauhansopimuksen vuonna 1920. Suomi sai haltuunsa Petsamon alueen vastineeksi eteläisemmistä Repolan ja Porajärven alueista. Petsamon mukana tuli väylä Jäämerelle, ja sinne alettiinkin heti rakentaa tietä suurella innolla.
Monet suomalaiset muuttivat asuttamaan ja rakentamaan Petsamoa, mutta sinne tulvi myös valtava määrä turisteja. Tulijoiden määrä haittasi ja rajoitti alueen alkuperäisten asukkaiden, kuten kolttasaamelaisia, joiden asuinalue oli rauhansopimuksessa jaettu kahtia.
Vaikka alue ei virallisesti ollut siirtomaa, sellaisena siitä avoimesti puhuttiin ja sitä kohdeltiin. Suomalaiset halusivat hyötyä alueesta taloudellisesti, liittää sen kiinteäksi osaksi Suomea ja siinä sivussa tuoda alueelle järjestystä ja sivistystä. Kolttasaamelaisista tuli siirtomaavallan assimiloinnin sekä tutkimusten kohteita.
Romanien assimilointi ja repressio
1500-luvulla Suomen alueelle saapuneet romanit pyrittiin aluksi pääsääntöisesti karkottamaan. Vuonna 1637 Ruotsin valtakunnassa astui voimaan laki, jonka mukaan romanimiehet saisi hirttää ja naiset ja lapset ajaa maasta, mikäli nämä eivät määräajassa poistuisi. Vaikka hirttolakia ei ilmeisesti noudatettu kovin hanakasti, se oli voimassa aina vuoteen 1748 asti, jolloin Suomenlinnan ja Loviisan saariston linnoitustyömaille haluttiin irtolaisista pakkotyövoimaa.
Häätämisen sijaan romaneihin alettiin kohdistaa assimilaatiopolitiikkaa eli heidät pyrittiin sulauttamaan valtaväestön joukkoon. Kaikenikäisiä romaneita, jotka irtolaisina yhytettiin, sijoitettiin pakkotyölaitoksiin, kuten kehruuhuoneisiin. Osa lapsista otettiin huostaan hospitaaleihin, joissa heidät haluttiin kasvattaa kristilliseen oppiin ja samalla vieraannuttaa heidät vanhempiensa kielestä ja kulttuurista. Valtion vuonna 1895 asettama rovasti Alexander Gustaf Wallenin johtama “mustalaiskysymysta” pohtinut komitea niinikään linjasi, että romanit sulautuisivat valtaväestöön, mikäli heidän kielensä hävitettäisiin. Sitä varten lapsia tulisi sijoittaa esimerkiksi koulukoteihin.
1900-luvun alussa perustettu Mustalaislähetys tavoitteli assimilaation avulla romanien hengellistä kasvatusta ja sosiaalipoliittisen aseman parantamista. Romanilapsia kasvatettiin järjestön lastenkodeissa valtaväestön tavoille oman kulttuurin kustannuksella vielä 1970-luvulle asti. On arvioitu että jopa joka toinen romanilapsi on sotien jälkeisinä vuosikymmeninä asunut jossain elämänsä vaiheessa lastenkodissa. Kuten muissakin lastenkodeissa, myös Mustalaislähetyksen lastenkotien asukit joutuivat kokemaan vakavaa väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Taustansa takia nämä lapset jäivät usein valta- ja romaniväestön väliinputoajiksi.
Monien muiden marginalisoitujen ihmisryhmien tavoin myös romaneihin kohdistettiin viime vuosisadalla eugenistisia eli rodunjalostusopillisia toimenpiteitä kuten ruumiinmuotojen mittausta ja arviointia. Osin yhteisön tabujen vuoksi tietoa on vähän, mutta tiedetään, että romaninaisia on pakkosteriloitu “sosiaalisista syistä” vielä toisen maailmansodan jälkeen.
Sotien aikaan romaneita oli arviolta nelisentuhatta, joista noin tuhat asui Itä-Suomessa. Karjalaan asettuneet romanit joutuivat muun väen tavoin evakkoon, mutta heitä ei asutettu yhtä järjestelmällisesti kuin valtaväestön evakoita. 1950-luvulla ei-toivottuja romaniperheitä häädettiin väkivaltaisesti matkoihinsa asuinsijoiltaan monilla paikkakunnilla. Romaneita muutti sankoin joukoin pääkaupunkiseudulle erilaisiin kyhättyihin asumuksiin esimerkiksi Malmille ja Mäkkylään, mikä lopulta pakotti valtiovallan kiinnittämään huomiota romanien sosiaalisiin oloihin. Vuoden 1955 virallisessa mietinnössä ei enää yhtä voimakkaasti ajettu romanien sulauttamista valtaväestöön, mutta sen katsottiin voivan tapahtua luonnollisesti, kunhan romanit asettuisivat aloilleen.
Sota-aikaan romaneille perustettiin Siirtoväen huollon keskuksen johtaja Urho Kekkosen aloitteesta pakkotyöleirejä, joilla tehtiin muun muassa metsätöitä ja turpeennostoa. Kekkonen halusi mielestään työtä vieroksuvat romanit mukaan sotaponnistuksiin. Leireille lähetettiin myös jo sodassa haavoittuneita veteraaneja, ja myös naisille oli oma leirinsä.
Ainakin kolmesataa romania taisteli Suomen rintamilla kantaväestön ja saksalaisten rinnalla samaan aikaan, kun natsi-Saksassa heidän kaltaisiaan surmattiin keskitysleireillä. Sodissa kaatuneille noin kuudellekymmenelle romanille pystytettiin muistomerkki Hietaniemen hautausmaalle vuonna 2003.
Suomalaista hyvinvointia muiden selkänahasta
Kolonialistisen riistovallan keinoin kerätyt rikkaudet ovat vuosisatojen aikana valuneet eri reittejä myös Suomeen ja olleet rakentamassa hyvinvointivaltiotamme. Suomalaisen sosiaali- ja diakoniatyön uranuurtaja ja hyväntekijä Aurora Karamzin (1808–1902) perusti Helsingin Diakonissalaitoksen vuonna 1867. Hänen ensimmäinen aviomiehensä Pavel Nikolajevitš Demidov kuului yhteen Venäjän rikkaimmista suvuista. Vain keisariperhe Romanov oli vauraampi. Demidovien suunnaton omaisuus perustui maaorjuuteen ja pakkotyöhön esimerkiksi Venäjän imperiumin kaivoksissa.
2000-luvulla esimerkiksi entisistä siirtomaista tuotavat kaakao- ja kahvipavut jatkavat kolonialismin perinnettä arjessamme. Suomeen vaurautta tahkova metsäteollisuus on puolestaan siirtänyt voimallisesti globaaliin etelään, jossa riittää halpaa työvoimaa ja raaka-aineita.
