”Kun sota alkaa, kirjallisuus kärsii aina tappion”, Mihail Šiškin kirjoittaa teoksessaan Viha ja kauneus – Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Sen esseet ovat suomentaneet Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen. 

Kirjoituksensa venäläinen Šiškin on kasannut Sveitsissä, joka on ollut hänen kotimaansa melkein parikymmentä vuotta. Alunperin hän muutti sinne perhesyistä. Venäjän kieltä ja kulttuuria rakastavana taiteilijana hän halusi käydä synnyinmaassaan usein – kunnes sai tarpeekseen Kremlin politiikasta. 

Šiškin on yrittänyt estää Venäjää muuttumasta diktatuuriksi. Aikoinaan opettajaksi kouluttautuneen nuoren Šiškinin aseita olivat sivistys, koulutus ja kirjallisuus. Mutta nyt taistelu on toistaiseksi hävitty.

”Kun käydään sotaa, tarvitaan ammuksia, ei romaaneja”, hän kirjoittaa Vihassa ja kauneudessa mukaillen Ukrainan presidentin, Volodymyr Zelenskyin, bunkkerissa lausumaa legendaarista ”tarvitsen ammuksia, en kyytiä” -kommenttia.

Lokakuussa 2024 vieraillut Šiškin kertoi Helsingissä, miten hän on uskonut mielenosoituksiin.

”Kansa lähti kaduille vuonna 2011, minäkin. Sitä nimitettiin lumivallankumoukseksi. Olin koko sen vuoden Moskovassa. Meille oli tärkeää osoittaa, että olemme väkivallattomia ja rauhanomaisia”, Šiškin muistelee hymyillen aikaa, jolloin kymmenet tuhannet ihmiset protestoivat vaalivilppiä vastaan. 

Porukkaa kannustivat oppositiojohtajat Boris Nemtsov ja Aleksei Navalnyi. Myöhemmin kumpikin maksoi hengellään sen, että he nousivat Kremliä vastaan.

Vuonna 2020 ihmiset nousivat esimerkillisesti Valko-Venäjällä kapinaan, kunnes armeija ja poliisit alkoivat ampua, kirjailija miettii.

”Mitä voidaan saavuttaa väkivallattomasti, kun vastassa on armeija? Ei mitään.”

Tylsyys ja kuolema

Šiškinin esseissä piileskelee kysymys toivosta. Kuitenkaan tulevaisuus ei muutu valoisammaksi niin kauan, kun Venäjä on diktatuuri, Šiškin ajattelee.

”Miksi maat sotivat? Vastaus on yksinkertainen. Eiväthän demokratiat niin kuin Sveitsi, Saksa, Ranska tai Englanti tarvitse sotia. Jos Suomella ja Ruotsilla olisi jokin erimielisyys, ne neuvottelisivat rauhanomaiseen tyyliin, eikä Suomi hyökkäisi Ruotsiin”, Šiškin nauraa.

”Mutta diktatuurien olemukseen kuuluvat sodat, koska diktatuurit tarvitsevat vihollisia. Maailmassa on sotia niin kauan kuin on diktatuureja.”

Venäjän sota Ukrainassa on meidän sotamme, Šiškin painottaa. Venäjällä, Iranissa ja Pohjois-Koreassa on vallassa ”barbaareja”, jotka lietsovat sotaa ylläpitääkseen ja levittääkseen diktatuurejaan. ”Samaa sotaa yhtä kaikki.”

Jutellaan vielä vähän kuolemasta ja edetään sitten politiikkaan… Mutta Šiškin keskeyttää hilpeästi.

”Voidaanko jättää politiikka, se on niin ikävä aihe, ja jutella vain kuolemasta?”

Hän on kirjoittanut, miten Leo Tolstoi pelkäsi kuolemaa samalla kun aihe kiihotti häntä. Nuorena Tolstoi oli nähnyt miten ihminen teloitettiin giljotiinilla. Kuolleen kasvot eivät jättäneet häntä rauhaan. Hänen piti etsiä ratkaisua elämän turhuuteen ja suoltaa vahvaa tekstiä tappamisen järjettömyydestä.

Tolstoin kuoleman jälkeen vuonna 1912 julkaistiin essee, jossa kirjailija antoi pimeydelle, kuolemalle, muodon. Se oli neliö. Vuotta myöhemmin Kasimir Malevitš alkoi maalata kankaalle Mustaa neliötä.

”Kuoleman pelko on hyvä motiivi tehdä taidetta”, Šiškin sanoo.

Sinäkin kirjoitat, koska pelkäät kuolemaa?

”Minä aloin kirjoittaa ennen kuin tiesin kuolemasta mitään. Olin kesällä isovanhempien luona datšalla [maalla]. Olin kirjojen ympäröimä, eikä minulla ollut yhtään ystävää. Yhtenä päivänä keksin, että voisin alkaa leikkiä kirjoittamista.”

Tylsistyminen tai kuolema, tehokkaita innoittajia kumpikin.

”Sillä hetkellä kun kirjoittaja ymmärtää taistelevansa kuolemaa vastaan, hänestä on tullut taiteilija.”

Šiškin kirjoittaa, miten nuori säveltäjä Sergei Rahmaninov oli käynyt ihailemansa Tolstoin luona esittämässä tälle uusimman sinfoniansa. Vanhus oli kuunnellut Rahmaninovin pianonsoittoa viimeiseen säveleen. Kun Rahmaninov odotti reaktiota, aplodien ja ylistyksen sijaan Tolstoi kysyi: ”Sanokaapa, tarvitseeko joku tuollaista musiikkia?”

Tolstoille on vastattava, että kyllä.

”Kaikkihan tuollaista musiikkia tarvitsevat”, Šiškin nauraa. ”Tolstoi kysyi tärkeimmän kysymyksen, mihin taiteilija joutuu vastaamaan. ’Pitääkö minun, kirjailijan, kirjoittaa tämä?’” Jos vastaus on kyllä, joku muukin tarvitsee teosta.

Kriiseistä toivoon

Luomistyön keskeisiä välineitä ovat kriisit. Taiteilija on alati oman päänsä sisäisten kriisien keskellä, ja jotkut, kuten Rahmaninov, ovat myös masentuneita. Kuitenkin kriisiä voi kanavoida taiteelliseen työhön, eli tilanne ei ole pelkästään huono.

Mutta Venäjän poliittinen tilanne on pelkästään huono. Kirjallisuudella voi ehkä auttaa yksilöitä, mutta kirjojen voimin Venäjän demokratiaa ei voi laajasti puolustaa saati lietsoa vallankumousta. Kansa ei lue kirjoja, ja koulutus on valtion tiukan propagandistisessa kontrollissa rapautunut.

Presidentti Vladimir Putinin ihailemalle hirmuvaltiaalle Stalinille oli tärkeää veljeillä edes joidenkin taiteilijoiden kanssa, mutta Putin ei moiseen alennu, ei edes näön vuoksi.

Putinin sensuurin takia Venäjällä vallitsee ”hiljaisuus”, mikä surettaa ja raivostuttaa Šiškiniä.

”Kävin viimeksi Venäjällä vuonna 2014 Krasnojarskin kirjamessuilla. Siellä oli paljon ihmisiä, kustantajia ja kirjoja. Mutta siellä vallitsi hiljaisuus. Kukaan ei puhunut sodasta mitään.”

Venäjä oli aiemmin samana vuonna hyökännyt Ukrainaan ja valloittanut Krimin. 

”Jos kirja hyppää koko sodan yli, se ei ole mitään kirjallisuutta.”

Onko Venäjällä mitään toivoa?

Ainakin nuorille venäjäksi kirjoittaville venäläistaustaisille kirjailijoille Šiškin antaa toivoa perustamansa Dar-kirjallisuuspalkinnon avulla. Šiškin tukee lahjakkaiden taiteilijanalkujen kirjojen kustantamista ja kääntämistä erityisesti englanniksi, saksaksi ja ranskaksi.

Entä kansa? Voiko Venäjän hirmuhallinto romahtaa – niin kuin Neuvostoliitto – muutamassa päivässä?

”Toivoa pitää olla, ja minä olen optimisti. Ihmiskunta on kehittynyt luolamiehistä lakia noudattaviksi kansakunniksi, ja uskon että demokratia on järjestelmistä paras. Jotkut kansat menevät demokratiaan suoremmin, ja jotkut, kuten Venäjä, etenevät kierrellen.” 

Eikä pidä antaa synkästä historiasta saarnaavien kyynikkojen lannistaa.

”Demokratiaa on pari kertaa testattu, vuonna 1917 ja 1991. Kyllä se kolmaskin mahdollisuus tulee, ja sitten se kestää pidempään.”

Kirjoitus on Voiman Vlast!-sarjaa. Siinä julkaisemme Venäjää, Ukrainaa, Valko-Venäjää ja Kaukasusta sekä alueiden sotaa, konflikteja ja ihmisoikeuksia käsitteleviä juttuja. Sarjan toimittamista on tukenut Alfred Kordelinin säätiö.