Kun Voima perustettiin 1990-luvun lopulla, elettiin kaupungilla jaettavien ilmaislehtien huippukautta. Helsingissä tuulikaapeista saattoi noukkia mukaansa 1980-luvun nousukaudella syntyneen kuukausittaisen City-lehden, vuonna 1994 perustetut kulttuurilehdet Suen tai Like-Uutiset, tai arkipäivisin ilmestyvän uutislehden, joita vuosikymmenen lopulla ilmestyi jopa kaksi: Metro ja Uutislehti 100.
Näiden rinnalle luotiin kansalaisliikkeiden yhteenliittymästä Voima vuonna 1999 tuomaan aktivistien ja kansalaisyhteiskunnan ääntä mediakentälle.
”Mukana oli heitä, jotka halusivat muuttaa maailmaa maltillisesti, ja sitten myös radikaalimpia”, muistelee päätoimittajana vuosina 2004–2014 toiminut Kimmo Jylhämö. Hän on työskennellyt vuodesta 2015 lähtien Vastapaino-kustantamon toimitusjohtajana.
”Voiman journalistinen taso nousi huimasti 2000-luvulla”, hän kehaisee.
Toimittaja Veera Järvenpää, joka päätoimitti Voimaa 2015–2017, aloitti uransa samoihin aikoihin kun lehteä alettiin julkaista. ”Törmäsin Voimaan ensi kertaa Hämeenlinnan UFF:lla. Oli ihan tajunnanräjäyttävää huomata, että journalismi voi olla tällaistakin. Voima oli minulle pitkään journalistinen esikuva.”
Kaupunkilehtien kultakausi jäi lyhyeksi. Like-Uutiset lopetti vuonna 2003, Satanen viisi vuotta myöhemmin. Viimeinen paperi-City ilmestyi 2012, Sue lakkautettiin 2014. Journalismi alkoi siirtyä verkkoon. Metro sinnitteli vuoteen 2020 saakka.
2010-luvun alkupuolella Voimakin törmäsi ongelmaan, jonka suurempien resurssien lehdet joutuivat kunnolla kohtaamaan vasta vuosia myöhemmin: sosiaalisen median ja informaation tarjonnan huimaan lisääntymiseen.
”2000-luvun alussa Suomi oli median suhteen oman kapean kielialueensa takia käytännössä suljettu sisämarkkina, jolle kansainvälisten konsernien oli vaikea päästä. Mutta teknologian muutos toi tarjolle muita sisältöjä, jotka haastoivat laajasti tiedontuotantoa”, Veera Järvenpää analysoi ja korostaa, ettei ole tutkija vaan median tekijä. Nykyisin hän työskentelee Ylellä.
”Urani heijastaa mediaympäristön murrosta. Työskentelin noin 25 vuotta sanomalehtien parissa, kunnes vuoden 2024 alusta siirryin editoimaan digitaalisia sisältöjä. En usko, että koskaan enää teen printtiä”, hän toteaa.
Suuri kilpailu huomiosta
Aiemmin tapa ja tottumus ohjasivat median käyttöä. Nyt sitä ohjaavat usein viihdealustojen algoritmit.
2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä journalismin piti alkaa kilpailla ihmisten huomiosta blogien ja esimerkiksi Facebookin kanssa. Paine tuntui Voimassakin.
”Lehden jutuista olisi pitänyt tulla blogimaisempia, tehdä nopeammin ja lyhyempiä juttuja”, Jylhämö muistelee.
Järvenpää näki muutoksen työssään paikallismediassa 2010-luvun alussa.
”Sanoin silloin strategiapalaverissa, että suurimpia kilpailijoitamme ovat Facebook ja Netflix, joka oli alkanut levitä. Muu työryhmä piti ajatusta silloin niin outona, että se jätettiin kirjaamatta. Mutta olen edelleen sitä mieltä, että suomalaisen median pahimmat kilpakumppanit eivät ole toiset suomalaiset tekijät vaan kansainväliset toimijat, nykyisin esimerkiksi Netflix ja TikTok, joiden tarjoamat sisällöt kilpailevat ihmisten huomiosta.”
Viihdepalvelujen pyrkimyksenä on saada ihmisen huomio pysymään palvelussa mahdollisimman pitkään. Vahvimmin yleisöä sitouttaa eri tavoin tunteita herättävä sisältö. Sitä nostetaan, mitä katsotaan, luetaan, kuunnellaan ja jaetaan. Lähtökohta on hyvin erilainen kuin journalismilla.
Digiaskeesi-kirjan (Vastapaino 2022) kirjoittanut Jylhämö toteaa, että some haastaa journalismin jo siinä, että sosiaalisen median kautta ihmiset voivat viestiä toisilleen ja myös laajoille ihmisjoukoille ilman journalismin periaatteilla toimivia välikäsiä.
Somevaikuttamista ja viihdettä voi tehdä mistä lähtökohdista tahansa.
”Journalismi on suodatettua, ohjattua ja editoitua. Siinä vältetään virheitä ja pyritään luotettavuuteen. On tärkeitä ja vähemmän tärkeitä uutisia. Niille on erilaiset paikkansa ja tilansa.”
Journalistiset julkaisut reagoivat somen luomaan huomiokilpaan jakamalla linkkejä juttuihinsa eri somealustoilla. Eniten huomiota ja kiinnittymistä saa herättämällä vahvoja tunteita. Nettiin tehdään printtiä raflaavampi otsikko.
Tunteiden herättäminen sinänsä ei ole vastoin journalismin periaatteita.
”Se on ollut iltapäivälehtien logiikka alusta asti,” Jylhämö sanoo.
Journalismi on kuitenkin sitoutunut eettisiin sääntöihin, jotka velvoittavat totuudenmukaisuuteen ja virheiden korjaamiseen.
Järvenpääkään ei vastusta journalismin viihteellistymistä sinänsä, kunhan journalismin ydintehtävä säilyy.
”Emme voi kilpailla viihdyttävyydessä viihteen kanssa, koska viihdeteollisuus tekee sen paremmin.”
”Some on kuin lehtiroskis”, Jylhämö vertaa.”Sieltä voi löytyä mitä vain, vanha Hesari, pornolehti tai mainoksia. On ihmisestä itsestään kiinni, mitä valitsee.”
Näin oli ennen 2020-lukua. Tälle vuosikymmenelle siirryttäessä sosiaalinen media muuttui. Yhä useammin somessa nähtyä sisältöä ohjaavat sivustojen salaiset algoritmit, eivät käyttäjän tietoiset valinnat. Lisäksi esimerkiksi Metan alustat ovat muuttaneet algoritmejaan niin, että sisällön, joka voi viedä lukijan pois palvelusta, on yhä vaikeampi levitä somen kautta.
Monille itsenäisille julkaisuille juttujen jakaminen somessa on tärkeää. Sosiaalisen median alustat rajoittavat kuitenkin automaattisesti tiettyjen aiheiden näkyvyyttä. Algoritmien rajoituksia on kiroiltu myös Voiman toimituksessa.
”Venäjä, seksi, kryptot, Lähi-itä…”, Hanna Nikkanen luettelee aiheita, joita käsittelevää journalismia ei Metan alustoilla ole saanut edes rahalla mainostaa.
Vuonna 2008 Voimalle perustettiin erillinen verkkolehti Fifi, jonka päätoimittajana Nikkanen toimi. Vuonna 2013 hän oli mukana perustamassa uutta verkkolehteä, tutkivaan ja featurejournalismiin keskittyvää Long Playta.
Nikkanen kirjoitti jo vuonna 2012 ilmestyneessä Verkko ja vapaus -kirjassaan (Into) Piilaakson jättien vallasta.
”On aivan älytöntä, millainen valta yhdysvaltalaisilla isoilla firmoilla on. Ei niillä pitäisi olla sellaista valtaa Suomen politiikkaan, siihen mitä täällä keskustellaan!”
Nikkanen tietää kokemuksesta, miten kiellettyjä aiheita voi kiertää.
”Keksitään sitten otsikoita, joissa ei mainita Putinia ja hänen kuvansa tilalla on laiskiaisen kuva.”
Kuntien seuraaminen paikallisaktiivien vastuulle
Journalismin resurssit ovat vähentyneet koko 2000-luvun, eikä siitä voi syyttää pelkästään somea. Veera Järvenpää teki pitkän uran paikallislehdissä ja näki aitiopaikalta, mitä kaupallisissa maakuntalehdissä tapahtui.
”Suomessa kuntajournalismi on pitkälti paikallisten kaupallisten toimijoiden varassa, ja siellä resurssien vähentyminen on ollut kaikkien hurjinta. Paikallislehtien toimittajat tekevät uskomattoman hyvää työtä pienillä resursseilla”, hän sanoo.
Suomalaisten ostovoima on vähentynyt 2020-luvulla. Paikallismedialta ovat vähentyneet niin mainostulot kuin tilaajatkin, kun yritykset ja kotitaloudet ovat pienentäneet menojaan.
”Markkinointia, johon lehtimainontakin kuuluu, on alettu yrityksissä katsoa kriittisemmin eli tuottaako se taloudellista tulosta takaisin. Some on tullut osaksi markkinointia, mutta lehtien mainostulot olisivat saattaneet vähetä ilman sitäkin”, Järvenpää pohtii.
Suurissa kaupallisissa mediataloissa paikallisten uutisten tuotantoa on vähennetty. Kuntatasolla paikallisten tapahtumien seuraaminen jää osittain yksittäisten kansalaisaktiivien varaan, Järvenpää kertoo.
Mainosrahojen pienentyessä tilausmaksuja on pitänyt nostaa, mutta kun työntekijöitä on samanaikaisesti irtisanottu valtavasti, niin se on vaikuttanut journalismin laatuun.
”Miksi heikommasta tuotteesta maksettaisiin enemmän?”, Järvenpää kysyy.
Hanna Nikkasen mielestä journalistisen työn resursseista pihistäminen on ollut huono strategia. Journalismin pitäisi päinvastoin pitää kiinni omistautuneesta yleisöstään ja kasvattaa sitä. Konsulttien väitteitä siitä, että ihmiset haluaisivat lyhyempiä ja viihteellisempiä juttuja, ei saisi uskoa.
”Yleisöä ei kannata liikaa tyhmistää, eikä tuijottaa ainoastaan lukijamääriä laadun mittarina.”
Nikkasen perustama Long Play on osoittanut, että tällainen journalismi voi olla myös bisnesmielessä kannattavaa. Verkkolehden päätuote ovat nimenomaan pitkät tutkivat jutut maksaville tilaajille.
Kimmo Jylhämö vertaa Suomen tilannetta Yhdysvaltoihin, jossa hän oli 1980-luvulla vaihto-oppilaana. Noilta ajoilta hän muistaa maan, jossa harvemmin asutuilla, ”populismin valtaamilla” alueilla journalismi oli rapautunut, mutta isoissa kaupungeissa sitä arvostettiin.
”Jatkuukohan meilläkin kehitys, jossa kaupungit ja periferia eriytyvät?”, hän pohtii.
Nikkanen uskoo, että eriytymisestä huolimatta aina on jotain, joka luo ”aidon julkisen kentän”. Pienetkin yleisöt ovat tärkeitä, ja joskus niiden aiheet nousevat isojen medioiden käsittelyyn. Samoin kaupalliset mediat ja Yle tarvitsevat toisiaan.
Edessä uudenlainen yhteiskuntajärjestys?
Journalismi tuottaa tietoa demokraattisen päätöksenteon pohjaksi ja myös valvoo vallanpitäjiä. Vaikka yleisöjen koko ei määrittele asian tärkeyttä, journalismia tehdään lukijoille, kuulijoille ja katsojille. Kun algoritmit ohjaavat sivuuttamaan journalismin, sen äärelle täytyy taas erikseen osata hakeutua.
”Journalismi toimii ihmisiä varten. Jos ihmiset eivät kaipaa sitä, sitä ei tarvitse tuottaa”, Veera Järvenpää toteaa.
”Voi olla, että tulee uudenlainen järjestelmä, jossa päätöksiä tehdään toisella tavalla ja sen perustaksi myös tuotetaan tietoa muulla tavalla.”
Kimmo Jylhämö näkee tulevaisuudelle kaksi mahdollista suuntaa: joko journalismi ylläpitää demokratiaa tai jos sitä ei pystytä pitämään yllä, siirrytään autoritaariseen yhteiskuntajärjestykseen. Sitä kohden ajaa kärjistävä ja yksinkertaistava sosiaalinen media, jossa ihmiset toimivat parvien tavoin.
Nopeasti muuttuva sosiaalinen media on useissa vaaleissa auttanut nuoria poliitikkoja valtaan pienellä budjetilla. Hanna Nikkanen uskoo, ettei se ole enää kauaa mahdollista.
”Murroksen aikaan somessa on pärjännyt näppäryydellä ja hyvällä sosiaalisella silmällä, koska toiminnan mallit eivät ole vielä kehittyneet, mutta tämä on vain lyhyt vaihe. Pian aletaan tehdä samaa isolla rahalla, silloin resurssit voittavat näppäryyden ja rahalla saa taas valtaa.”
Nikkanen toivoo, että journalismista puhuttaisiin kouluissa positiivisempaan sävyyn.
”Nuoret ovat aina käyttäneet mediaa eri tavoin kuin vanhemmat. Oleellista on, millainen suhde mediaan muodostuu 15–25-vuotiaana. Varoittelun ja disinformaation tunnistamisen rinnalle pitäisi nostaa enemmän myös journalismin ymmärtämistä.”
Kokemustensa perusteella hän myös uskoo, että journalismille riittää tulevaisuudessakin lukijoita ja kuulijoita.
”Monet lukijat ovat merkityksellisyyden perässä, eivätkä halua tulla kosiskelluksi, vaan arvostavat sitä, että toimittajat ovat käyttäneet journalistista harkintaa.”
Hän uskoo, että laatujournalismin kentällä on tilaa useammallekin kaupalliselle tekijälle.
Edes uusi tekniikka tai median kulutuksen uudet tottumukset eivät hänen mielestään uhkaa journalismia. ”Kuuntelu sopii hyvin pitkien juttujen kuluttamiseen. Ääni houkuttelee nuoria ja uusia yleisöjä, mutta se pitää tehdä hyvin.”
Ylellä digisisältöjen parissa työskentelevä Järvenpää uskoo, että Yle-lain uudistus, joka edellyttää tekstisisältöjen liittyvän aina kuvaan ja ääneen, on johtanut monipuolisempaan ja houkuttelevampaan journalismiin.
Nikkanen suree printtien kuolemaa. Viime vuosina moni paperijulkaisu on lopettanut.
Vuonna 2024 Voimaa saa yhä kirjastoista, tuulikaapeista ja metroasemilta.
Jylhämö uskoo, että painettua lehteä yhä arvostetaan ja että sen tekeminen pitää journalistiset periaatteet sähköisiä alustoja paremmin median tekijöiden mielessä.
”Sama sinänsä, mistä luetaan, kunhan tieto on journalistisiin periaatteisiin nojaten tuotettua.”
