”Koko ajan puhutaan, että massamedian aika on ohi”, Antti Kuronen huokaa.
Kuronen (s. 1970) on Yleisradion ulkomaantoimittaja ja Suomen sotareportteri. Yle on murroksessa, niin kuin muutkin perinteiset tiedotusvälineet. Informaatiota ja viihdettä janoava kansa räplää puhelimiaan eikä jumita television ääressä tai kuuntele radiota. Yleisradioyhtiöt kautta maailman ovat vastanneet murrokseen ja ryhtyneet tekemään yhä enemmän sisältöjä nettiin. Yle Areena on Suomen vahvimpia brändejä, joten yhtiö on toimissaan vahvoilla.
”Pitkään on ajateltu, että telkkari ja radio väistyisivät aika nopeastikin.” Mutta niin ei kuitenkaan ole käynyt. ”Yllättävän sitkeä joukkotiedonvälitys on”, Kuronen jatkaa.
Toimittajana televisiotyö on ollut hänelle pitkään läheisintä. ”Se on hyvä muoto viedä katsoja toiseen paikkaan, näyttää eri todellisuuksia.”
Televisiossa on isot yleisöt, ja Kurosen mukaan nimenomaan ”varttuneempi väki” kaipaa uutisia tietyllä kellonlyömällä. Ja kaipaavat muutkin, ainakin välillä.
”Kun tulee kriisejä – esimerkiksi kun oli koronapandemia, tai kun Venäjä aloitti suurhyökkäyksen Ukrainaan [24. helmikuuta 2022] – yhä useammat hakeutuvat puoli yhdeksän uutisten ja A-studion ääreen. Kaikenikäiset ihmiset. Nimenomaan kriisitilanteessa Ylellä on erityisen tärkeä tehtävä.”
Tehtävä on jopa lakisääteinen, eikä se onneksi riipu kriiseistä. Yleisradiolaissa lukee, että Ylen on ”toiminnallaan edistettävä sananvapautta, korkeatasoista journalismia ja median monimuotoisuutta”.
Näitä arvoja totisesti edistää Vuoden journalisti, Vuoden eurooppalainen ja Journalistiliiton myöntämän Sananvapauden miekan haltija vuodelta 2022. Ja onpa Kuronen saanut Sadankomitean rauhanpalkinnon sekä Suomenruotsalaisten kansankäräjien omatuntopalkinnon vuonna 2019.
Tiedonjanoiset suomalaiset katsovat mielellään myös striimattuja tiedotustilaisuuksia, mutta kun tasavallan presidentti, ministerit ja asiantuntijat arvioivat sodan voimasuhteita, Antti Kuronen on muualla kuin Valtioneuvoston pressitilassa tai studiossa.
Hän tekee työtään sota-alueella, siellä missä tapahtuu.
Kun nuori mies jäätyi
Kuronen tiesi jo nuorena haluavansa toimittajaksi. Helsinkiläisenä kaksikielisenä lapsena hän kävi Svenska normallyceumia eli Norssia. Koulun lehteen kirjoittaminen oli kivaa.
Kuronen päätyi opiskelemaan valtiotieteitä Turkuun ja kiinnostui maailmanpolitiikasta. Bosnian sodassa hän oli freelancerina eli vapaana toimittajana Sarajevossa. Serbit olivat tehneet Bosniassa ”etnisiä puhdistuksia” eli joukkomurhia, ja Nato oli sekaantunut sotaan pommittamalla Bosniassa serbien sotakalustoa. Väsymättömät serbit tulittivat bosnialaisia.
Sarajevossa oli iltaisin ulkonaliikkumiskielto. Kuronen asui opiskeluaikana tapaamiensa ystävien luona. Vaikka uhkaavat tarkka-ampujat olivat asemissaan, ihmiset rentoutuivat kun pystyivät.
Tuolloin Kuronen näki, mitä sota-alueella eläminen on: se on myös ihan tavallista elämää.
”Siellä mä opin sen, mitä en ollut aikaisemmin ymmärtänyt. Vaikka oli sota, ja sitä oli kestänyt jo viisi vuotta, silti ihmiset elivät siellä. Elämä ei ole pelkkää sotaa koko ajan.”
Tuolloin Sarajevossa, sen enempää kuin muuallakaan, ei ollut vielä nettiä, mutta viestit kulkivat: siellä oli valtavasti paikallisradioita. Niitä kuunneltiin yhdessä iltaisin, kun ei voinut muutakaan. Kotiensa vankeina olevat sarajevolaiset soittelivat radioihin – lankapuhelimella, tottakai –, kertoivat kuulumisia ja lähettivät terveisiä sukulaisille ja ystäville.
Kuronen sai vahvaa tuntumaa paikalliseen mediaan.
”Kerran mun kaveri ojensi luuria: ’Sä olet nyt radiossa!’. Ja mä jäädyin aivan täysin.”
Kuronen epäilee paikallisten olleen pettyneitä, kun hän ei keksinyt mitään hohdokasta suomalaista kerrottavaa, vaikka toimittaja kuinka tenttasi. Jotain hän kuitenkin älysi.
“Sain toivoa biisin. U2:n One oli sen ajan Imagine”, Kuronen muistelee viitaten John Lennonin ikoniseen rauhanlauluun.
Niin Sarajevon illassa soi nuoren suomalaisen toive. ”You say one love, one life, when it’s one need in the night”.
Ahdistavaa mutta totta
Sotareportteri Kuronen lähtee minne käsketään. Nykyään eniten Israeliin ja Ukrainaan.
”Työtäni on matkustaminen”, Kuronen kuittaa. ”Sota-alueelle tarvitaan myös kaikenlaisia lupia, jotta siellä pystyy liikkumaan. Minulla ne ovat jo valmiina.”
Mitä hän perillä tekeekin, sen Ylen ajankohtaisohjelmia katsovat kyllä näkevät. Ukrainassa hän raportoi siviileihin kohdistuneista iskuista, asuintalojen raunioista, poliisiasemien kellareiden kidutuskeskuksista, joukkohaudoista ja etulinjan sotilaiden väsymyksestä.
Sodan raa’asta arjesta.
Gazan sodan raportoinnissa erityisen harmillista on, ettei Gazaan pääse.
”Israel ei päästä sinne ketään. Siellä [Israelissa] täytyy todella tarkkaan miettiä, mitä tästä sodasta pystyy kertomaan.”
Kuronen kyllä tuntee Gazan hyvin. ”Mä olen ollut siellä paljon.” Hänellä on myös kontakteja, joilla on informaatiota muurin toiselta puolelta.
Gazassa on kuollut kymmeniä toimittajia, mikä ei ole ihme, onhan uhreja paljon yli 20 000. Kuitenkaan yksikään alueella menehtynyt journalisti ei ollut mennyt sinne Hamasin lokakuun 7. päivä 2023 tekemän terrori-iskun jälkeen.
”Kaikki toimittajat, jotka ovat kuolleet, ovat olleet jo valmiiksi siellä.”
Juuri Gazassa hän teki aikoinaan uutisen, joka painajaismaisena vainosi häntä pitkään. Sairaalassa makaava pieni tyttö oli vammautunut kaularangasta alaspäin. Hän olisi voinut saada parempaa hoitoa Gazan ulkopuolella, mutta Israel ei päästänyt tyttöä ja tämän perhettä pois Gazasta.
”Sukulaiset toivat hänelle pehmolelun, ja minä kuvasin. Myöhemminkin sitä oli todella vaikea katsoa.”
Joskus kun viesti on julma, ihmisten on helpompaa arvostella viestintuojaa kuin pureutua asian sisältöön. Sodan kuvaston eli sota-aiheisten reportaasien esittämistä pääuutislähetyksissä pidetään joskus ongelmallisena, koska katsojat ahdistuvat niistä.
Sotareportterit puolestaan ajattelevat, että heidän velvollisuutensa on kertoa julmuuksista.
”Minä kerron vain totuuden”, sanoi venäläinen Tšetšenian sodan kirjeenvaihtaja Anna Politkovskaja aikoinaan. Novaja Gazetalle kirjoittanut Politkovskaja painotti aina, miten ihmiset haluavat tulla kuulluksi. Sodan uhrit huusivat epätoivoisina pyytäen Politkovskajaa kertomaan raunioista, ruumiskasoista, kidutuksista ja loputtomasta tykkitulesta.
Syyrian Homsissa 2012 kuollut yhdysvaltalais-brittiläinen reportteri Marie Colvin sanoi, että ilman reportaaseja informaatio sodista tulee sotaa käyvien maiden puolustusministeriöiltä, jotka ”siivoavat kielen”. Toisin kuin Colvin, hallitukset eivät kerro ”vammautuneista ihmisistä ja naisista itkemässä lastensa ja miestensä takia”.
Kuronenkin on monesti törmännyt siihen, että ihmiset huutavat toimittajia paikalle kuvaamaan: ”katsokaa mitä meille tapahtuu”.
Kurosen mielestä sodan julmuutta pitää näyttää, mutta ei ehkä ihan koko ajan kaikkea. Uutisten pitää vaihdella, etteivät katsojat ala turtua.
Nykyään sosiaalisen median tuhannet kännykkävideot ja rajusti leviävä väärennetty informaatio sotkevat ihmisten maailmankuvaa yhä enemmän.
Suuri uhka on myös se, että jos sotaa ei näytetä, ulkopuoliset luulevat sen olevan ohi, eivätkä he osallistu uhrien auttamiseen. Samalla hyökkääjä saattaa tulkita, että sotaan on vapaat kädet, kun kansainvälinen painostus hiipuu.
Pienet vihreät miehet
Kuronen tuntee Itä-Ukrainan aluetta hyvin, sillä hän on käynyt siellä yli kymmenen vuoden ajan.
”Venäjän hyökkäyssota alkoi vuonna 2014.”
Vuoden 2014 alussa Kuronen seurasi kriisin kärjistymistä Kiovan keskusaukiolla, Maidanilla. Ukrainalaiset nimesivät protestinsa ”Euromaidaniksi”. Mielenosoittajat vaativat maansa irrottautumista Neuvostoliiton korruptoituneesta perinnöstä ja Venäjän vaikutuksesta. Muutkin vaatimukset olivat tärkeitä: hallinnon ja oikeuslaitoksen pitää muuttua läpinäkyväksi ja ihmisoikeuksia pitää kunnioittaa. Moni Maidanilla uskoi, että Euroopan unionissa Ukrainalla olisi parempi tulevaisuus.
Ukrainan korruptoitunut presidentti Viktor Janukovitš ja tätä tukevat Venäjän organisoimat poliisijoukot avasivat tulen ja tukahduttivat mielenosoituksen.
”Asuin silloin Hotelli Ukrainassa aukion laidalla. Siitä tuli kenttäsairaala.”
Lopulta mielenosoittajat voittivat ja Janukovitš lähti maanpakoon isot kasat Ukrainalta anastamaansa käteistä mukanaan. Hänelle järjestyi hulppea talo Kremlin eliitin asuinalueella lähellä Moskovaa.
Jo vuonna 2014 ukrainalaiset mielenosoittajat kertoivat Kuroselle pelkäävänsä, että ”Venäjä ei päästä Ukrainaa eroon ilman sotaa”.
Ukraina siirtyi askel askeleelta kohti demokratiaa, mitä Venäjän hallinto ei voinut sietää, vaan ryhtyi toimiin. Omituisten sotaoperaatioiden kuten tunnuksettomien sotilaiden, ”pienten vihreiden miesten” avulla se valtasi Krimin niemimaan ja Itä-Ukrainan Donbassin.
Muu maailma katsoi toisaalle, koska Venäjän kanssa oli tehty hyviä kauppoja sen luonnonvaroista. Jotkut uskoivat myös Venäjän vyöryttämää propagandaa, jonka mukaan Ukrainaa hallitsivat natsit. Uskoivat siitäkin huolimatta, että vaalitulosten mukaan Ukrainan parlamentissa yksikään äärioikeistolainen liike ei ylittänyt äänikynnystä ja noussut valtaan.
Mutta Kuronen ei katsonut toisaalle. Hän lähti Donbasiin ja sen valtakaupunkiin, Donetskiin, Itä-Ukrainaan.
Sota yllätti alueen asukkaat.
”Puolitoista miljoonaa ihmistä lähti pakoon Ukrainan läntisempiin osiin. Heistä tuli maan sisäisiä pakolaisia. Muutama satatuhatta lähti Venäjän puolelle.”
Saksa, Ranska, Ukraina ja Venäjä kokoontuivat vuosina 2014 ja 2015 allekirjoittamaan Minskin sopimukset tarkoituksena rauhoittaa tilanne.
Rauhaa ei solmittu.
”Se oli täysin absurdi sopimus, koska Venäjä ei muka ollut sodan osapuoli. Venäjä oli ‘välittäjä’. Siinä myytiin sellainen ajatus, että tämä oli sisäinen konflikti, sisällissota. Olin paikan päällä ja voin sanoa, että sitä se ei ollut.”
Ukrainalaiset muistelevat Minskin prosesseja edelleen surullisina. Heille neuvottelut olivat pahimmanlaatuinen pettymys, suoranainen loukkaus.
”Siellä kuoli tuhansittain siviilejä. Taistelut olivat ihan yhtä kovia kuin nytkin.”
Venäjä käytti Ukrainan alueella raskaita aseita, jopa Buk-ohjuksia, joilla voi ampua alas matkustajakoneita – niin kuin se ampuikin 17. heinäkuuta 2014. Malaysia Airlinesin lento MH17 Amsterdamista päätyi Kuala Lumpurin sijaan donetskilaiselle pellolle.
”Se oli Venäjän sota. Kaikki aseet, upseerit ja rahoitus tulivat Venäjältä. Jos Venäjä olisi halunnut lakata käymästä sitä sotaa, se olisi loppunut heti.”
Kohti etulinjaa
Vuoden 2022 tammikuussa maailmalla alkoi kuulua huhuja Venäjän haluista hyökätä Ukrainaan, ja maa vyörytti joukkoja Valko-Venäjälle ”sotaharjoituksiin”, kuten Kreml asian ilmaisi. Kuronen lähti Ukrainaan. Hyökkäys alkoi 24. helmikuuta 2022.
”Venäjän aiheuttamat tuhot ovat valtavia.“
Kun kesäkuussa 2023 Venäjä räjäytti Kahovkan padon Etelä-Ukrainan Hersonissa, Kuronen lähti paikan päälle. Hän oli alajuoksulla, jossa vesi nousi kuusi metriä.
”Me ajeltiin kumiveneellä siellä, missä ennen mentiin autolla.”
Viime syksynä hän kävi katsomassa yläjuoksua.
”Vesi on kadonnut alueelta, joka on kaksi kertaa Päijänteen kokoinen. Se on pelkkää heinää nyt.”
Vesialuetta tarvitsee epätoivoisen paljon Zaporižžjan ydinvoimala. Padon räjäytys nosti ydinturman riskiä.
”Silloin pelättiin todella suurta katastrofia. Voimalan jäähdytysvesi tulee sieltä, mutta he olivat onnistuneet säilömään vettä tekoaltaaseen.”
Kun Kuronen lähtee Ukrainaan, hän ei edes käväise maan pääkaupungissa Kiovassa. Siellä tilannetta seuraa Ylen toimittaja Maksim Feodorov.
Kurosen tärkeimmät yhteistyökumppanit ovat fikseri eli paikallinen järjestäjä ja autokuski. Kurosen on helppoa löytää avustavaa henkilökuntaa, sillä hän tuntee niin paljon paikallisia. Hän on tutustunut moniin jo vuonna 2014.
Kurosen suuntana on Itä-Ukrainan Venäjän vastainen rintama. Hänen asemapaikastaan on etulinjaan vain muutama kilometri. ”Ei kaikkialla tipu pommeja. Etulinjasta parikymmentä kilsaa toisaalle on aika rauhallista. Päivisin menen lähemmäs etulinjaa, ja siellä taistellaan kovaa.”
Yöllä on ulkonaliikkumiskielto, mutta ilmankin Kuronen pysyisi majapaikassaan.
”Kun olen siellä, teen vaan töitä.”
Työssä on rutiininsa. Joskus Kuronen halutaan suoraan lähetykseen kommentoimaan. Jos kyse on Ylen aamulähetyksestä, hänen on oltava valmiina töihin ennen aamukuutta.
”Jokainen aamu alkaa aamupalalla. Syöminen on tärkeää. Voi mennä monta tuntia, ettei saa ruokaa.”
Sitten kuski lähtee kuljettamaan Kurosta ja fikseriä sinne, missä on raportoitavaa. Kuronen haastattelee paikallisia ja kuvaa yleensä itse. Suomen televisiouutisia varten pitää jossain vaiheessa palata takaisin majapaikkaan editoimaan ja lähettämään uutisia.
Saman päivän reportaasit ovat kaikkien nähtävillä yleensä viimeistään illan uutislähetyksissä. Hän tekee juttuja usein myös nettiin ja radioon.
Reportterin arjesta on glamour kaukana.
”Matkalla saatetaan pysähtyä bensikselle syömään. Mä ostan usein jonkun hampurilaisen, tai kaksi. Aina pitää syödä kun voi.”
Unelma-ammatti
Antti Kuronen matkustaa työkseen niin paljon, ettei heti keksi minne hän lähtisi turistina ihan vaan rentoutumaan. Pienen miettimisen jälkeen kiva kohde löytyy.
”Kanadaan. Hienoa luontoa ja erämaita.”
Varmasti hän löytäisi sieltäkin jotain raportoitavaa. Alkuperäiskansojen ihmisoikeuksia loukataan, heidän mailtaan louhitaan uraania…
”Niin, se on totta”, Kuronen naurahtaa. Hän on sillä tavalla työnsä turmelema, että hän pohtii kaikkialla, mitä siitä sun tästä pitäisi journalistisesti kertoa.
Hän viihtyy Italiassa, ”parasta ruokaa ja kauniita paikkoja”, mutta sielläkin hänelle mieleenpainuvinta on ollut tehdä juttua nigerialaisista ihmiskaupan uhreista. ”Heidät oli houkuteltu muka töihin, mutta heidät pakotettiin prostituoiduiksi. Sitten he palelivat pakkasessa vähissä vaatteissa.”
Vaikka sosiaalinen media valtaisi kuinka paljon tilaa perinteiseltä lehdistöltä, Antti Kuronen uskoo, että oikea journalismi työllistää ihmisiä tulevaisuudessakin. Työtavat, työvälineet ja julkaisualustat muuttuvat, mutta journalismin perusperiaatteet pysyvät samoina.
”Kerätään tietoa ja pyritään välittämään se monille ihmisille mahdollisimman totuudenmukaisesti. Kyllä tällainen ammatti tulee olemaan olemassa.”
Ennen epätyypilliset työsuhteet kuten pätkätyöt ovat nykyään tyypillisiä journalistisilla aloilla.
”Enää ei tulla yhteen taloon nuorena töihin ja olla siellä eläkeikään asti.”
Mediayhtiöt pysyvät, koska lukijan ja katsojan eli median kuluttajan on tiedettävä voivansa luottaa kerrottuun. Luottamuksen kannalta oikein hyviä ovat päätoimittajien kontrolloimat systeemit, joissa informaatiota tallennetaan, tulkitaan, editoidaan, suomennetaan ja tarjotaan suomalaisen yhteiskunnan asiantuntijoiden ja yleisön kommentoitavaksi.
”Tämä on työtä myös oikeusvaltion ja demokratian puolesta. Ne ovat Yleisradionkin arvoja”, Kuronen muistuttaa.
Unelma-ammatissaanhan Kuronen on.
”Minne vaan meneekin, voi tavata tavallisia ihmisiä, vallanpitäjiä tai alansa tärkeimpiä asiantuntijoita. Saa aika syvän kuvan kaikesta. Tämä on mahtavaa työtä.”
* * * * *
Kirjoitus on Voiman Vlast!-sarjaa. Siinä julkaisemme Venäjää, Ukrainaa ja Valko-Venäjää sekä alueiden sotaa, konflikteja ja ihmisoikeuksia käsitteleviä juttuja. Sarjan toimittamista on tukenut Kordelinin säätiö.
