Euroopassa ollaan huolestuneita, koska Kiina on voittamassa kilpailun maailmanherruudesta ja nousemassa globaaliksi suurvallaksi. Kiinan demokratian puute ja ihmisoikeusloukkaukset puhuttavat. Samalla unohtuu, että Euroopan historiallinen kehitys, modernisaatio ja taloudellinen varaus perustuvat kolonialismille, siirtomaista riistetyille luonnonvaroille. Tämä ”kehitys” on merkittävä nykyisen ympäristökriisin syy. Sen vuoksi teknologiset sovellukset eivät riitä ratkaisemaan ongelmia. Koko yhteiskuntafilosofian perusta pitää päivittää.
Eurosentriseen historiankäsitykseen kuuluu ajatus kehityksestä, edistyksen nuolesta, joka kulkee eteenpäin ja luo matkallaan hyvinvointia ja vaurautta, kunhan jaksamme uskoa kovaan työntekoon. Jopa tieteellinen maailmankuva esittää, että meidän geenimme on ohjelmoitu kilpailemaan keskenään.
Maapallon alueet juoksevat kilpaa kohti nuolen osoittamaa suuntaa, mutta kaikki eivät voi voittaa: maat jakautuvat voittajiin ja häviäjiin. Myös YK:n määrittämät kestävän kehityksen Agenda 2030 -tavoitteet pitävät kiinni kasvun tarinasta. Samaan aikaan ne listaavat ilmastonmuutokseen liittyvät ongelmat entistä näkyvämmiksi.
Kilpajuoksijat eivät kyseenalaista kehityksen ideaa: miksi oletamme, että ratkaisu ongelmiin löytyy samasta ajatuskehikosta, joka loi ongelmat?
Modernisaatio, jota kehitysnuoli kannattelee, perustuu alistamiselle. Amerikkojen valloitus mahdollisti 1600-luvulla alkaneen valistusajan ja loi nykyisen talousjärjestelmän kaivannaismineraalien globaalin viennin myötä. Luonto on suurin häviäjä. Siirtomaa-ajalla ajatusta ”ihmisroduista” käytettiin oikeuttamaan pakkotyötä, ja nykyisin ihmisen kansalaisuus määrittää, kenellä on oikeus taloudellisen kehityksen antimiin – ei ainakaan Välimereen hukkuvilla siirtolaisilla.
Entäpä jos käsitys kehityksestä on väärä? Valistusajan opit vahvistivat näkemystä ihmisestä rationaalisena, luonnon yläpuolella olevana toimijana. Käsitys ihmisistä maita johtavina kilpailijoina ammentaa tästä maailmankuvasta. Ajatuskehikko suosii voitontavoittelua ja laiminlyö niin luonnon kuin ihmisenkin hoivan.
Entä jos kääntäisimme asetelman päälaelleen ja tarkastelisimme maailmaa toisin silmin? Niin kutsutussa Amerikan alkuperäiskansojen perspektivismissä yhden maapallon ja eri kulttuurien sijaan meillä onkin yksi yhteinen kulttuuri, jonka jaamme kaikkien elollisten olentojen kesken. Vaikka ihmiset pitävät eläimiä eläiminä, hekin ovat elämänsä subjekteja ja elävät samanlaisissa olosuhteissa kuin ihmiset, toisin sanoen, heillä on samanlainen sosiaalinen elämä kuin ihmisillä.
Toisaalta alkuperäiskansojen, afrolatinalaisamerikkalaisten, ruohonjuuritason aktivistien ja akateemikkojen keskuudessa kiertää filosofia, jota kutsutaan pluriversaaliksi. Se kyseenalaistaa ajatuksen yhdestä maailmasta, jota hallitsee yksi tavoite, yksi tietämisen tapa ja yksi olemisen tapa. Meksikon zapatistit ovat kuvanneet pluriversalismia ”maailmaksi, johon mahtuu monta maailmaa”.
Pluriversaali politiikka painottaa luonnon ja ihmisen radikaalia keskinäistä riippuvuutta. Keskeistä sille on tiedon dekolonisaatio, eli ne rakenteet, jotka edistävät yhtä maailmankuvaa, pitää purkaa. Dekolonisaatio ei silti ole sanan valjastamista instituutioiden tai henkilökohtaisen hyödyn käyttöön. Se tarkoittaa alkuperäiskansojen maiden palauttamista.
Jos maailmaamme mahtuu monia maailmoita, on merkityksetöntä pohtia, menettääkö Eurooppa valta-asemansa Kiinalle vai ei. Luonto voi olla voittaja.
Kirjoittaja on sosiaaliantropologi ja aktivisti.
