“Tämä on kirjan tärkein sitaatti”, Philippe Sands sanoi näyttäen tekstiä kirjan alkusivuilla.
“Eivät meille kummittele vainajat vaan ne tyhjät kohdat, joita muiden ihmisten salaisuudet ovat meihin jättäneet.” Se on unkarilais-ranskalaisen psykoanalyytikon, Nicolas Abrahamin (1919–1975), kynästä.
Brittiläis-ranskalainen ja juutalaistaustainen ihmisoikeusjuristi Phillippe Sands vieraili Helsingissä esittelemässä hiljattain suomeksi ilmestynyttä kirjaansa Paluu Lembergiin – Kansanmurha ja rikos ihmisyyttä vastaan -käsitteiden juurella (Teos). Kirjan on suomentanut Titia Schuurman.
Sandsin kirja on yhtä lailla tutkimusmatka natsi-Saksan aiheuttamiin tuhoihin kuin jännityskertomus Sandsin omasta suvusta.
Mitä tapahtui Sandsin sukulaisille natsi-Saksan mellastaessa Itä-Euroopassa 1940-luvulla? Minne sukulaiset lähtivät?
Heitä tai heidän jälkeläisiään ei enää ole lähelläkään vanhoja kotikontuja.
Historian tutkiminen, sen ymmärtäminen ja tilinteko menneisyyden kanssa ovat tärkeitä asioita, varsinkin näinä aikoina, jolloin fasismi nousee taas.
“Se nousee kaikkialla Euroopassa. Suomessakin”, Sands huomauttaa.
Ja sitäpaitsi, “suomalaisiakin palveli SS-joukoissa”.
Paluu Lembergiin -kirjassa Sands tekee aivan konkreettista matkaa Länsi-Ukrainan kaupunkiin, jonka puolalaiset ovat vuosisatojen ajan tunteneet nimellä Lwow, mutta joka on Itävallan ja Saksan valloitusten aikaan ollut nimeltään Lemberg.
Ukrainalaiset käyttävät siitä nimeä Lviv. Sen vanhakaupunki on ollut UNESCOn maailmanperintökohde vuodesta 1998.
Vaikka Lviv-Lwow-Lemberg sijaitsee Venäjän hyökkäyssodan eturintamasta kaukana, siitä huolimatta Venäjän pommit ovat ulottuneet viime kuukausina sinnekin.
SANDS VIERAILI HELSINGISSÄ myös elokuvafestivaaleilla. Kettupäivillä esitettiin hänen käsikirjoittamansa dokumenttielokuva My Nazi Legacy, jossa Sands myös esiintyi. “Minun natsiperintöni”, kuten elokuvan nimen voisi suomentaa, kertoo kahden mukavan herran, itävaltalaisen Horst von Wächterin (s. 1939), saksalaisen Niklas Frankin (s. 1939) ja Philippe Sandsin keskusteluista ja matkasta Lviin. Siellä Sands suorastaan pakottaa miehet kohtaamaan isiensä tekoja.
Niklas Frankin isä Hans Frank oli Adolf Hitlerin lähipiiriä ja Führerin hyvä ystävä. Frank oli niin korkean tason luottohenkilö, että hänestä tuli Puolan kenraalikuvernööri. Hans Frank pystytti Varsovan ja Krakovan ghetot ja operoi juutalaisten joukkomurhaa.
Wannseen konferenssissa 20.1.1942 Adolf Eichmann, tapettavien kuljetuksista vastaava natsijohtaja, oli kirjannut pöytäkirjaan ensi kerran karmean termin endlösung, lopullinen ratkaisu, ja näin kansanmurhasta oli tullut virallinen osa natsi-Saksan harjoittamaa politiikkaa. Hans Frank ei ollut Wannseessa, vaan itäistä hallintoa oli edustamassa natsivirkamies Josef Bühler. Hans Frank oli hänen esimiehensä.
Silminnähden järkyttynyt ja surumielinen Niklas Frank kertoo kirjassa ja elokuvassa miten hänen isänsä rakasti kuvataidetta. Tämä oli varastanut Leonardo da Vincin Nainen ja kärppä -maalauksen sekä niin paljon muitakin arvoteoksia, että järjestelmällisyydessään hän teki niistä oikean museoluettelon.
Toisen maailmansodan jälkeen Hans Frank tuomittiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä sotarikoksista kuolemaan. Hänet teloitettiin hirttämällä joulukuussa 1945. Hänen poikansa Niklas pitää edelleen povitaskussaan valokuvaa inhoamansa isän ruumiista.
Niklas Frank näyttää kuvaa kameralle ja kommentoi lakonisesti: “Haluan varmistaa, että hän todellakin on kuollut.”
HORST VON WÄCHTERINKIN isä oli sivistynyt, paljon lukenut ja taidetta rakastava mies. Ja korkea-arvoinen natsijohtaja. Otto Wächter oli Krakovan alueen juutalaisten tuhoja toteuttava komentaja, ensin gruppenführer ja myöhemmin Hans Frankin sijainen.
Paluu Lembergiin -kirjassa Sands kuvaa, miten hän alkoi tutustua Horst von Wächteriin tämän kotona. Sukurakkaalla Horst von Wächterillä oli työhuoneessaan paljon perhealbumeita, joiden ääressä hän viihtyi hyvin.
Horst von Wächterin leppoisasta olemuksesta alkoi paljastua hyvin särkynyt omakuva, mutta hänen olemuksestaan puuttui Niklas Frankin todellisuutta kohtaava angsti.
Wächtereiden valokuva-albumit sisälsivät “tavanomaista perhe-elämää”, kirjoittaa Sands. “Kuvia lapsista ja isovanhemmista, hiihtolomista, veneretkistä ja syntymäpäiväjuhlista. Tavanomaisten valokuvien lomassa oli kuitenkin toisenlaisia kuvia. Elokuussa tuntematon mies viimeistelemässä seinään kaiverrettua hakaristiä; päiväämätön valokuva miehestä, joka astuu ulos rakennuksesta natsitervehdykseen kohotettujen käsivarsien kunniakujaa myöten, kuvan alla merkintä ‘Tri Goebbels’; kolme miestä keskustelemassa asemalaiturilla, päivämäärätön, merkintänä kirjaimet ‘A. H.’. Katsoin tarkemmin. Keskimmäinen miehistä oli Hitler, ja hänen vieressään oli valokuvaaja Heinrich Hoffman, joka oli esitellyt hänelle Eva Braunin. Kolmatta miestä en tunnistanut. Horst sanoi: ‘Ehkä Baldur von Schirach; minun isäni se ei ole.’ En ollut siitä yhtä varma.”
Baldur von Schirach, nuorisojärjestö Hitler Jugendin johtaja ja myöhemmin Wienin alueen ylin natsijohtaja, olisi hänkin sopinut kolmikkoon hyvin.
“EI MINUN ISÄNI” -asenne tuli selväksi. Sands kirjoittaa, miten Horst von Wächter halusi “puhdistaa isänsä maineen” jopa “tosiasioita uhmaten”.
Krakovan ghettoon pakotetut 80 000 juutalaista myivät hädissään omaisuuttaan selvityäkseen päivä kerrallaan. Näitä hienot natsirouvat, kuten Wächterin ja Frankin puolisot, kävivät “shoppailemassa”, kunnes lopulta myyjien päivät olivat luetut. Ghetto tyhjennettiin ja ihmiset vietiin tuhottaviksi Auschwitziin.
Elokuvassa sekä Sands että Niklas Frank yrittävät saada Horst von Wächteriä myöntämään, että hänen isänsä oli vastuussa mitä julmimmista hirmuteoista.
Turhaan.
Vaikka Sands näyttää kirjallisia dokumentteja Otto Wächterin osallisuudesta, Horst von Wächter pakenee kieltäymykseen. Hän mielestään neuvostoaikana tehtyjä kirjauksia ei voi pitää vedenpitävinä, ei vaikka Sands huomauttaa, että kirjaukset ovat yhdysvaltalaisten tutkijoiden tekemiä. Ja Horst von Wächter muistuttaa myös, aivan kuin Adolf Eichman Nürnbergissa, että sodassa piti “totella käskyjä”.
Otto Wächteriä ei tuomittu Nürnbergissä, sillä hän pakeni oikeutta Roomaan ja Vatikaaniin. Hän kuoli vuonna 1949 myrkytykseen, jonka syyt tosin saattavat olla epäselviä. Helsingissä Sands vihjaili, ettei tarina Rooman Tiberjoesta saadusta tulehduksesta ehkä pidäkään paikkaansa. Voi olla, että Otto Wächter kuoli salamurhaajan rankaisemana. Siinä olisi patologeille ja salapoliiseille syytä uusiin tutkimuksiin.
ELOKUVAESITYKSEN JÄLKEEN HELSINGISSÄ järjestettiin keskustelu, jossa Philippe Sandsin lisäksi olivat paikalla Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori, akateemikko Martti Koskenniemi ja Sandsin kollega University College Londonista, psykopatologian professori Essi Viding.
Usein sanotaan, etteivät hirmutekoihin syyllistyneet tai niitä kannattavat tunne oikeaa ja väärää. Mutta eikö Horst von Wächter nimenomaan tunne oikean ja väärän eron, koska hänestä olisi kauheaa, jos hänen isänsä olisi syyllistynyt kansanmurhan toteuttamiseen?
Essi Viding oli sitä mieltä, että kyllä oikean ja väärän ero voi olla von Wächterille selvää, mutta psykologisesti hän on voinut kasata valtavan puolustusarsenaalin, jossa empatiaa uhreja kohtaan ei kuitenkaan pysty tuntemaan.
Sands palasi kummituksiin: “Kaikki on kiinni perheestä. Jokaisen pitäisi elää niin, ettei mikään menneisyyden asia kummittele.”
Sands kertoo myös, miten saksalaiset haluavat usein pyytää anteeksi hirmutekoja häneltä, juutalaiseen sukuun kuuluvalta henkilöltä – samoin kuin henkilöltä, joka menetti suuren osan suvustaan kansanmurhassa.
Anteeksi anominen on Sandsista turhaa. “Anteeksipyytämisestä tulee vain häpeän taakka. Pitäisi löytää muita keinoja käsitellä vaikeita asioita kuin vain kasvattamalla sitä taakkaa.”
Helsinkiläinen yleisö vei aiheen toisen maailmansodan holokaustista tämän päivän Ukrainaan ja Gazaan. Martti Koskenniemi muistutti nykypäivän fasismin noususta, ja tähän Sands tarttui. Brexit, Donald Trump, Itä-Euroopan äärioikeisto… hänestä oikeistojohtajat ovat nousseet valtaa hyvin samanlaisin, populistisin keinoin.
KANSAINVÄLINEN SOTARIKOSTUOMIOISTUIN on Alankomaiden Haagissa, ja Sands vierailee siellä usein juristina.
Sandsin mukaan ainoa keino, miten kansakunnat voivat selviytyä menneisyydessä tehdyistä sodista ja kansanmurhista, on “olla avoin ja rehellinen. Asioista on puhuttava.”
Jos niistä ei puhu, mielemme on täynnä kummituksia. Tai valheita.
Syystäkin Sands on myös sananvapausjärjestö PENin Englannin keskuksen kunniapuheenjohtaja.
Tutkimukset Venäjän mahdollisista sotarikoksista Ukrainassa ovat parastaikaa käynnissä – vaikka sotakin on edelleen käynnissä.
Sands seuraa tilannetta. “Todisteita kerätään koko ajan. Mitä tuoreempia jälkiä päästään tutkimaan, sitä parempi.”
Vaikka Hans Frank aikoinaan yritti vedota siihen, ettei hän ollut itse tappanut yhtään ketään, hänet tuomittiin silti. Nürnbergin tuomioistuin linjasi, että sotarikoksista vastuussa ovat myös tai ehkä jopa erityisesti he, jotka rakentavat niitä toteuttavan organisaation ja toimivat sen johtajina.
Saadaankohan sotarikoksista epäiltyä, pidätysmääräyksen saanutta presidentti Vladimir Putinia Haagin tuomioistuimen eteen?
“Sitä ei voi vielä tietää.”
Palataan vielä Lembergiin – eli Lviviin.
Lokakuussa 2022 Sands vieraili Lvivin kirjamessuilla. Tapahtuman kunniaksi brittiläinen Guardian-lehti julkaisi tapahtuman kirjailijavierailta lyhyet tekstit.
Sands kirjoitti, miten hänen kirjansa venäjän kielen kääntäjä oli pidätetty Moskovassa pian Venäjän hyökkäyssodan alettua Ukrainassa keväällä 2022. Kääntäjä oli aikonut osoittaa mieltä sotaa vastaan siteeraamalla venäläistä sodanvastaista Nikolai Nekrasovin klassikkorunoa vuodelta 1855. Poliisit olivat nähneet ison paperirullan pilkottavan repusta – siinä se Nekrasovin runo oli – ja pidätti kääntäjän ennen kuin hän ehti lukea sen.
Sands lopetti kirjoituksensa Krimiä ja slaavilaisia klassikoita kunnioittaviin sanoihin:
“Kirjallisuus auttaa meitä ajattelemaan ja kuvittelemaan yli aikojen ja paikkojen. Se auttaa meitä ymmärtämään sen, mitä Tolstoi toivoi kirjassaan Sevastopoli, että kauhut ja sodan turhuus nostaisivat esiin vain yhden sankarin: totuuden.”
27.11. 2023 kello 10.30 korjattu Horst von Wächterin syntymävuodeksi 1939. (Oli 1940.)
