Gwangju on 1,4 miljoonalla asukkaallaan Etelä-Korean kuudenneksi suurin kaupunki. Se on monen K-pop-tähden ja Korean tunnetuimman kirjailijan Han Kangin synnyinkaupunki.
Biennaalin tämän vuoden tunnuslause on ”soft and weak like water”. Lainaus on kiinalaisen filosofin Laozin eli Laotsen (s. 579 eaa.) kirjoittamasta taolaisuuden klassikkokirjasta Daodejing. Säe kuvaa ristiriitojen ja paradoksien hyväksymistä. Vesi on pehmeä ja heikko mutta toisaalta voimakas elementti. Biennaalin verkkosivujen mukaan vesiteema korostaa taiteen kykyä tunkeutua syvälle yksilöön ja kollektiiviin.
Biennaalissa on teoksia 79 taiteilijalta ympäri maailmaa. Kerrankin länsimaalaiset taiteilijat eivät ole yliedustettuina, vaan mukana on paljon taiteilijoita muista taustoista. Tämän vuoden biennaalissa ei ole mukana suomalaisia taiteilijoita, vaikka esimerkiksi maamme saamelais-, romani- ja queer-taustaiset taiteilijat olisivat sopineet tämän vuoden teemaan.
Esillä on myös töitä, jotka käsittelevät Etelä-Korean demokratisoitumista eteenpäin ajanutta Gwangjun kansannousua. Teosten universaaleina aiheina ovat taistelut demokratian ja vapauden puolesta sekä sorron vastustaminen eri puolilla maailmaa.
Gwangju on surullisen kuuluisa ennen kaikkea vuoden 1980 toukokuun kansannoususta. Silloin Gwangjussa järjestettiin rauhanomaisia mielenosoituksia sotilasvallankaappauksen johtajaa Chun Doo-hwania vastaan. Erikoisjoukot tukahduttivat mielenosoitukset.
Sotilaiden väkivaltaisen käytöksen takia tilanne kärjistyi, ja siviilit hyökkäsivät asevarastoihin ja aseistivat itsensä. Kun sotilaat saivat kansannousun tukahdutettua yhdeksän päivää myöhemmin, satoja siviilejä ja useita poliiseja oli kuollut. Oikeastaan puhutaan jopa 2 300 kuolleesta ja lisäksi muutamasta tuhannesta haavoittuneesta. Uhrit on haudattu 18. toukokuuta -nimiselle hautausmaalle Gwangjussa.
Monet teoksista käsittelevät alkuperäisasukkaiden ja vähemmistöjen pyrkimyksiä kulttuurinsa suojelemiseksi. Hyvä esimerkki on näyttelyhallin ensimmäisen kerroksen täyttävä eteläafrikkalaisen Buhlebezwe Siwanin näyttävä installaatio. Kävijä pääsee kävelemään pitkin polkua, jota ympäröi multainen maa ja katosta roikkuvat värikkäät köydet. Esittelytekstin mukaan köydet viittaavat eteläafrikkalaisen Siionin kristillisen kirkon jäsenten käyttämiin vöihin, joita he pitävät rukoillessaan ulkona.
Hämärää huonetta täplittävät valonsäteet. Polun päässä on suuri vesiallas, johon heijastuu videoteos. Myös altaan vastakkaisilla seinillä on isot videoteokset, joissa esiintyy musta nuori nainen päällään valkoinen kaapu ja turbaani. Hän kelluu vedessä ja liikkuu luonnossa.
Siwani työskentelee taiteen tekemisen lisäksi perinteisenä henkisenä parantajana. Installaatio käsittelee vanhan afrikkalaisen hengellisyyden sekoittumista lähetyssaarnaajien mukanaan tuomaan kristinuskoon.
Installaatioon liittyvissä videoteoksissa Siwani tutkii henkisyyttä yhteydessä veteen, vuoriin, luoliin ja metsään. Saatetekstissä hän toivoo, että eteläafrikkalaiset onnistuisivat palauttamaan aiemmin valinneen tasapainon luonnon kanssa ja jälleen hyödyntämään aiemmin naispolvelta toiselle kulkenutta tietoa parantavista kasveista.
Meksikolaisen Noé Martinezin installaatiossa on yksitoista ihmishahmoista keramiikkaruukkua ympyrään aseteltuna puupölkkyjen päällä. Martinez käsittelee töissään kotimaansa koloniaalista historiaa ja katoavaa alkuperäiskulttuuria. Ruukut esittävät hänen meksikolaisia esi-isiään, jotka eurooppalaiset 1500-luvulla orjuuttivat.
Neljän maori-naistaiteilijan ryhmä Mataaho Collective on tutkinut esi-isiensä kudontatekniikoiden käyttöä nykyaikana. He ovat tuottaneet räikkäsidonnoista installaation, joka muistuttaa selviytymisestä ja kestävyydestä. Installaatio esittelee välineitä ja esineitä, joiden avulla ihmiset voivat kantaa pitkiä matkoja esimerkiksi vauvoja tai ruokaa.
Guatemalalainen Edgar Calel on tuonut näyttelyyn kivenlohkareita, joiden päälle hän on asetellut hedelmiä ja vihanneksia. Seinällä on mustavalkoinen piirros, joka esittää hänen isoäitinsä asuntoa. Calelin taide käsittelee hänen kokemuksiaan kaqchikel-heimon jäsenenä. Installaation hedelmät ja vihannekset ovat kiitoslahjoja esi-isille.
Eteläkorealaisen Oh Suk Kuhnin valokuvat esittävät japanilaisten valloittajien rakentamia japanilaistyylisiä asuntoja Etelä-Koreassa. Niitä kutsutaan vihollisten taloiksi. Viimeisten 70 vuoden aikana nämä asunnot on myyty korealaisille, ja taloissa näkyy niin korealaisia kuin japanilaisia vaikutteita.
Ainutaiteilija Mayunkikin Sikuma-julistesarja sisältää henkilökohtaisia kuvia ja arkistokuvia alkuperäiskansan elämästä japanilaisessa yhteiskunnassa. Bergitka-romaniheimoon kuuluva Małgorzata Mirga-Tas esittelee uusia tekstiiliteoksia, jotka on valmistettu hänen perheensä ja ystäviensä lahjoittamista vaatteista. Seinävaatteet kuvaavat romaniyhteisöä ja sen taisteluja.
Myös muut vähemmistöryhmät kuin alkuperäisasukkaat ovat esillä näyttelyssä. Esimerkiksi Oum Jeongsoon on kehittänyt sarjan veistoksia yhteistyössä näkövammaisten opiskelijoiden kanssa. He ovat pyrkineet luomaan suuria norsuveistoksia kuulo-, haju- ja tuntoaistin avulla.
Tunnin matkan päässä päänäyttelyhallista Horanggasy Artpolygonissa vehreän vuoren juurella on lasipaviljongissa japanilaisen Yuko Mohrin instaallaatio. Se on saanut innoituksensa kirjailija Han Kangin Valkoisesta kirjasta, joka kertoo hänen jo lapsena kuolleesta isosiskostaan. Teoksessa elektroniset signaalit liikuttavat pölyhuiskuja lattialla. Kellarigalleriasta löytyy eteläkorealaisen Anne Duk Hee Jordanin veikeitä, meriteemaisia robotteja.
