“Jamila rakasti oppitunteja. Hän keskittyi erityisesti [arabian kielen] suvun ja luvun taivutuksiin. Kieliopin kautta nimittäin näki, että kun Koraani, eli Jumalan ääni, eli Jumala, sanoi jotakin, hän sanoi sen kaikille. Ei vain miehille tai vain naisille. Kun Koraanissa luki: ‘Lue!’, se oli tarkoitettu kaikille. Kun Jumala määräsi ‘Kirjoita!’, se oli tarkoitettu kaikille. Miehille ja naisille.
Tämä oli hänelle aivan uutta.”
Vuonna 1976 syntynyt Jamila Afghani on yksi kolmesta päähenkilöstä norjalaisen kirjailijan ja toimittajan Åsne Seierstadin tietokirjassa Afgaanit (Gummerus 2023, suom. Onerva Kuusi). Seierstad kertoi Voimalle Helsingin Kirjamessuilla alkaneensa työstää teosta, kun talibanit ottivat vallan Afganistanissa Yhdysvaltojen joukkojen vetäydyttyä maasta vuonna 2021.
Jamila sairastui polioon pienenä tyttönä. Hän säilyi niukin naukin hengissä, mutta hänen toinen jalkansa halvaantui pysyvästi. Rampaa tyttöä ei yritetty turhaan tarjota avioon, vaan hänen odotettiin jäävän vanhempiensa elätiksi. Mutta Jamila oli itsepäinen ja tiedonjanoinen. Aluksi hän opetteli kävelemään puisen kävelytuolin avulla, lopulta ilman tukea. Hän aneli, rukoili ja joskus huijasi itsensä kouluun muiden mukana aina vuodeksi kerrallaan, senkin jälkeen kun muut hänen ikäisensä tytöt olivat opintiensä käyneet. Aina, kun häntä toruttiin naisille sopimattomien asioiden tavoittelusta, Jamila vetosi hyvin tuntemaansa Koraaniin. Profeettahan kehotti kaikkia, niin miehiä kuin naisia, opintielle.
Kirjansa henkilöistä Seierstad tutustui ensiksi juuri Jamilaan, joka oli paennut Norjaan kotimaastaan. Hän oli perustanut Afganistaniin naisten ja lasten koulutusmahdollisuuksia edistävän järjestön, joka muun muassa perehdytti imaameja tasa-arvokysymyksiin Koraanin näkökulmasta.
“Kun työstin hänen tarinaansa, tajusin, että tarvitsen kirjaan vastavoiman. Ja sehän on Taliban.”
Seierstad matkusti paikan päälle vuonna 2022.
“Menin Kabulin ulkoasiainministeriöön ja kerroin, minkä parissa työskentelen. He käskivät minun mennä kotiin, sillä kukaan ei puhuisi kanssani. Sain kuitenkin kolmen päivän matkustusluvan.”
Seierstad käytti saamansa ajan hyödykseen. Hän yritti löytää “väliportaan ihmisiä, sillä rivisotilailla ei ollut tarpeeksi kokemusta, eliitti oli saavuttamattomissa”, kuten Seierstad kuvaa teoksensa jälkisanoissa.
Tavattuaan Bashirin Seierstad tiesi löytäneensä etsimänsä. Korkeassa asemassa oleva Talibanin komentaja oli aloittanut pyhän sodan teini-ikäisenä tienvarsipommien asentajana. Hän oli elänyt niin taistellen kuin piileksien, niin kiduttajana kuin kidutettuna. Bashir oli kasvanut Talibanin taistelijaksi pienestä saakka, maailmaan, jossa miesten paikka on sotia ja naisten paikka on olla kunniallisia ja kotona.
Seierstad sai vakuutettua Bashirin halustaan ymmärtää, mikä motivoi talibaneja. “Keskeisin perusteluni oli, että talibaneista oli kirjoitettu paljon ryhmänä mutta harvemmin yksityishenkilöinä”, kirjoittaa Seierstad. Syyt ovat ilmeisiä: ennen valtaannousuaan talibanit olisivat surutta kidnapanneet tai tappaneet kenet tahansa heidän puheilleen pyrkivän.
Haastateltavien luottamuksen saavuttamiseen on yksinkertainen mutta tehokas ohjenuora.
“Journalismin kaksi ensimmäistä sääntöä. Mene paikalle ja kuuntele. Kokemukseni mukaan ihmiset haluavat kertoa tarinansa, jos käsittelet niitä huolellisesti ja jos he kokevat, että olet vastaanottavainen, kiinnostunut, ja muistat vielä huomennakin, mitä he tänään sinulle kertovat.”
Jamilan järjestön kautta Seierstad sai yhteyden teoksen kolmanteen päähenkilöön, Arianaan, joka oli opiskelemassa tuomariksi ennen kuin joutui keskeyttämään opintonsa.
Nyt yli 12-vuotiaat tytöt eivät saa enää käydä kouluja. Teoksessa kuvataan riipaisevasti, kuinka opettajat ja oppilaat valmistautuvat innoissaan uuteen lukuvuoteen vain kuullakseen viranomaisilta kevään ensimmäisenä koulupäivänä, että “kaikista paras burka [on] pysyä kotona”.
Seierstad sanoo, että Afganistanin hallintoon on nyt turha yrittää vaikuttaa suoraan lännestä. “Yritimme 20 vuoden ajan ja epäonnistuimme. Ja Talibanille me olemme vihollisia ja vääräuskoisia. Miksi he meitä kuuntelisivat?“ Sen sijaan Seierstad kehottaa yhteistyöhön muiden muslimimaiden kanssa. “Voimme yrittää auttaa sellaisten maiden kautta, joita afgaanit kuuntelisivat.” Tällaisia ovat esimerkiksi Turkki ja Egypti.
Seierstadin mukaan talibanit katsovat kuitenkin suljettujen ovien takana järjestettyä opetusta läpi sormien, eivätkä kaikki talibanit muutenkaan ole naisten kouluttamista vastaan, vaan jopa suurin osa haluaisi sallia naisten opiskelun. Kirjailija uumoilee, että kun Talibanin ylimmästä johtajasta, konservatiivisesta Hibatullah Akhundzadasta aika jättää, luvassa voi olla helpotuksia. Mutta vanhoillisen patriarkaalisen kulttuurin lävistämässä maassa tilanne on synkkä.
“Oma 13-vuotias tyttäreni olisi onnellinen, jos hänen ei tarvitsisi käydä koulua. Hän kävisi vain tanssitunneilla ja pelaamassa korista ja jalkapalloa sen sijaan. Jos afgaanitytöltä ottaa pois koulun, hän ei voi enää poistua kotoa. Hän ei voi lähteä ulos ilman syytä. Heille koulussa on kyse opiskelusta ja tulevaisuuden unelmista, mutta myös ihan vain siitä, että kaksi kertaa päivässä saa mennä paikasta toiseen. Pieni pala vapautta.”
