Ensimmäinen susi 150 vuoteen asettui asumaan Saksaan vuonna 2000, Saksin osavaltioon, lähelle Puolan rajaa. Rajan takaa ne luultavasti olivat tulleetkin. Susi ei palannut Saksaan sattumalta.
Sudet hävitettiin noin sata vuotta sitten lähes sukupuuttoon suuresta osasta nykyisen EU:n aluetta. Lopulta 1970-luvulla EU:ssa herättiin sudensuojeluun. Vuonna 1992 tuli voimaan EU:n luontodirektiivi, joka korotti uhanalaisen suden tiukasti suojellun lajin asemaan.
Saksiin asettunut susipari siis toimi kuten EU:ssa oli yksissä tuumin toivottu. Nyt Saksassa arvioidaan olevan jo 300 sutta, saman verran kuin Suomessa.
Pitkin Eurooppaa susi on palannut tai palaamassa vanhoille metsästysmaille, ja EU:n sudensuojelua onkin verrattu siihen, mitä tehtiin merikotkalle. Yksi susipolitiikan menestystarina on Italia.
Suomessa on suhteellisen vähän susia
Apenniinien vuorilla piileskeli vain noin 100 sutta 1970-luvulla, jolloin niitä herättiin suojelemaan. Yleisön lämmittelyssä suojelun puolelle auttoi Italian tarinaperinne, jossa susi nähdään jalona eläimenä, joka muinoin imetti Romuluksen ja Remuksen, Rooman perustajat.
Susi rauhoitettiin, joskaan salametsästystä ei ole koskaan saatu kokonaan kitketyksi pois. Italiassa salametsästykseen ei kuitenkaan vastata lisäämällä laillista metsästystä kuten Suomessa, vaan susi on aina rauhoitettu.
Italiassa arvioidaan olevan jopa 1500 sutta. Siis hieman Suomea pienemmässä maassa, jossa on ihmisiä yli kymmenen kertaa enemmän. Italiassa on 196 ihmistä neliökilometrillä, Suomessa 16.
Romania on pinta-alaltaan kaksi kolmasosaa Suomesta, asukkaita on liki neljä kertaa enemmän, 80 per neliökilometri. Samalla se on noin 2500 sudellaan EU:n johtava susivalta yhdessä Espanjan kanssa.
EU:ssa on kymmenkunta maata, jossa susia on absoluuttisesti enemmän kuin Suomessa. Suhteutettuna pinta-alaan Suomen susikannan pienuus näkyy vielä räikeämmin. Silti täkäläisen susikeskustelun tavallisimpia sloganeja on ”EU haluaa tehdä Suomesta EU:n susireservaatin”.
EU:n harvaan asutuimmassa maassa ihmiset valittavat, ettei ”suden paikka ole täällä, vaan erämaassa”. Kysymykseen, miksi sudet mahtuvat Italiaan, Romaniaan ja moniin muihin ihmisiä viliseviin maihin, tulee säännönmukaisesti vastaukseksi ”siellä on vuoristoa”. Apenniinit ja Karpaatit eivät kuitenkaan ole mitään Himalajan K2-maisemaa – eivätkä sellaisessa pystyisi elämään myöskään sudet. Euroopan vuoristoseuduilla asuu ihmisiä, viljellen maata ja kasvattaen karjaa.
Vuoden alkajaisiksi hämmästeltiin Kuhmon Saunajärvelle annettua lupaa tappaa kokonainen susilauma. Paikallisessa keskustelussa toistui tuttu teema, että susi ei kuulu ihmisten ilmoille, vaan jonnekin kaukaisiin selkosiin.
Kuhmo on iso pitäjä. Sen pinta-ala on 5 456 km², reilusti yli puolet Uudenmaan maakunnasta.
Pitäjässä on 7 900 asukasta, joista 5 400 kunnan keskustaajamassa. Loput 2 500 kuhmolaista asuttavat 5 400 neliökilometriä, joilla asukastiheys on alle 0,5 neliökilometrille. Tällaista seutua on myös Saunajärvi, jonne lupa lauman hävittämiseen annettiin.
Missä muualla Euroopassa on noin laajoja, noin harvaan asuttuja alueita? Oikea vastaus on Lappi. Se on kuitenkin poronhoitoaluetta, jolla susi on aina henkipatto.
Citysusi ilahdutti Helsingissä
Kevättalvella 2021 Helsingissä juoksenteli susi. Suomen maakunnissa kirjoiteltiin vahingoniloisesti, kuinka helsinkiläiset ovat nyt paniikissa, ”ja se on niille ihan oikein”. Väärin meni.
Susipaniikki oli siellä missä aina ennenkin: syvällä maaseudulla. Varmaan Helsingissäkin joku pelkäsi, mutta pääosin ihmiset suhtautuivat suteen hyväntuulisesti ja uteliaasti. Emme tiedä, miten olisi reagoitu, jos citysusi olisi napannut jonkun irti juoksentelevan koiran, mutta valistunut arvaus on, että sen jälkeen koirat olisi pidetty tiukemmin kiinni.
Susipelolle antaa vertailukohteen karhu. Maksimissaan 50-kiloisen ja yleensä karhua pienemmän suden kanssa aikuinen ihminen voisi tapella menestyksellä vaikka paljain käsin. Jos vyöllä on puukko, kuten metsän kulkijalla usein on, sudelle käy huonosti. Sen sijaan 100-300 -kiloisen karhun kanssa painia lyövä ihminen jää varmuudella toiseksi, siinä ei ole sanan sijaa.
Silti ihmiset eivät yleisesti pelkää 2 000 metsissämme möyrivää karhua. Karhuun suhtaudutaan kunnioituksella ja valppaudella, mutta karhun takia eivät marjareissut jää tekemättä. Sen sijaan lehtien yleisönosastot ja sosiaalisen median tilit täyttyvät 300 suden herättämästä pelosta.
Susi on tappanut Suomessa ihmisen viimeksi 140 vuotta sitten, mutta se tieto ei paina. Kotikoirien tiedetään aiheuttaneen ainakin 21 ihmisen kuoleman vuoden 1998 jälkeen, mutta sekään ei tunnu susipelkoisia kiinnostavan.
Jotain outoa tässä on.
Susipelko on vain tekosyy
”Suden pelkääminen on tekosyy. Tietysti aina joku pelkää oikeastikin, varsinkin kun pelkoa lietsotaan, mutta yleisesti ottaen pelosta puhuminen on tekosyy”, sanoo Jorma Seppänen, 68, metsästäjä ja luontoharrastaja Suomussalmen Näljängän korvessa, kaukana susirajan takana ja poronhoitoalueella.
”Kysymys on metsästyskoirista, ja erityisesti hirvenmetsästyksessä käytetyistä koirista. Tätä ei aina kehdata sanoa, ja sitten selitetään suden vastustamisen syyksi, että joku pelkää.”
”Hirviä metsästettiin ennen ajometsästyksellä, jossa miesketju ajaa hirviä eteenpäin, mutta nykyään hirvestys tapahtuu pääosin koirilla. Koiralla on tutkapanta, ja hirvestäjät seuraavat tabletillaan sen liikkeitä. Sitten toisinaan susi nappaa koiran.”
Sudet tappavat vuosittain muutaman kymmenen koiraa. Liikenne tappaa monin verroin enemmän, mutta vain susien tekemät tapot nostattavat tunteita; ne koetaan suureksi vääryydeksi.
Tämä on mielenkiintoinen moraalinen kysymys. Ihminen lähettää koiran metsään, jotta se ajaa sieltä esille riistaa ihmisen tapettavaksi. Toisinaan riista tappaa koiran. Missä kohtaa tapahtuu vääryys?
Toiseksi suden suojelun kannalta ongelmalliseksi kohdaksi Seppänen nimeää poronhoitoalueen, joka kattaa pohjoisimman Suomen, yli kolmanneksen maasta. Alueella on EU:n luontodirektiiville oma tulkintansa: poikkeusluvat sudenkaatoon myönnetään herkästi, jos susi on tappanut poroja. Siksi kolmannesosassa Suomea ei susia juurikaan ole.
”Poronhoito on näillä eteläisimmillä alueilla pelkkä harrastus. Meillä Suomussalmella on ehkä kolme ihmistä, joille sen voi sanoa olevan ammatti. Muut ovat harrastajia. Poronhoitoalueen raja voitaisiin nostaa reilusti pohjoisemmaksi, mieluiten Lapin maakunnan pohjoisosaan, jossa se on erityisesti saamelaisille elinkeino. Silloin olisi susilla runsaasti elintilaa, harvaan asuttuja metsiä, missä saalistaa.”
Myös Pohjois-Karjalan syvällä maaseudulla susikeskustelua tarkkaileva ympäristöpolitiikan professori ja kylätutkija Pertti Rannikko kytkee susiongelman koiriin. Hänen elinpiirissään sudet alkoivat runsastua 1990-luvulla niin, että ne aiheuttivat jo vahinkoja ja herättivät pelkoa.
”Lapset eivät susia ja karhuja vielä tuohon aikaan pelänneet. Muutenkaan en muista, että kylässämme olisi vielä käyty kovin laajaa ja kiivasta susipoliittista keskustelua. Lapset alkoivat huolestua susista vuosituhannen vaihteessa, kun perheeseemme hankittiin koira.”
”Syksystä 2003 tuli käännekohta asuinympäristöni suhtautumisessa susiin. Silloin susista tuli keskeinen yhteiskunnallinen keskustelunaihe niin kylässämme kuin lähialueella laajemminkin. Naapurikunnan paikallislehti kertoi syyskuun aikana useista susivahingoista. Parin viikon aikana sudet tappoivat ainakin viisi koiraa ja kaksi vasikkaa sekä haavoittivat yhtä koiraa ja vasikkaa.”
Salametsästystä peitellään
Suomen susipolitiikka ei ole ollut menestystarina. Susikanta nousi vuosituhannen alkuvuosina yli 200 yksilön, mutta se on romahdellut ajoittain. Vuonna 1996 eli vuosi sen jälkeen, kun Suomi oli liittynyt EU:n jäseneksi ja yhteisön luontodirektiivi oli tullut suden suojaksi, susikanta oli suurempi kuin vuonna 2013, jolloin susia oli vain 120.
Romahdukset on aiheuttanut salametsästys, joka yhä on suden yleisin kuolinsyy Suomessa. Tällä rikollisuudella on ollut yhteisössä suosijansa. Pertti Rannikko siteeraa pohjoiskarjalaista tietolähdettään:
”Riston mukaan paikallisista poliiseista ja rajamiehistä monet metsästävät ja ovat lisäksi sukulais- ja muiden suhteidensa vuoksi kytköksissä mahdollisiin salametsästäjiin, joten he eivät mielellään puutu koko ilmiöön. Tieto alueen erityisvalvonnasta vuotaa nopeasti myös salametsästäjille.”
Poliisin ja salametsästäjien yhteisymmärryksestä tuli aikoinaan näyttöä myös Kainuusta, jossa poliisi kieltäytyi tutkimasta näitä rikoksia.
Salametsästystä puolustamassa on tavattu myös samoja ihmisiä, jotka julistavat terrorismiksi Helsingin Mannerheimintien tukkimisen Elokapinan mielenosoituksella.
Toisaalta poliisi on myös iskenyt voimalla salametsästykseen. Käännekohteena voi pitää Perhossa isolla porukalla vuonna 2013 toteutetun laittoman susipyynnin paljastumista ja päätymistä tuomiolle. Viime joulukuussa Pohjois-Karjalan käräjäoikeudessa tuomittiin mies yrityksistä tappaa susia myrkyillä. Vuoden alussa sama käräjäoikeus vangitsi neljä henkilöä epäiltynä suden salametsästyksestä.
Tutkinnan tehostamista on auttanut suden laittoman tappamisen määrittäminen törkeäksi metsästysrikokseksi vuonna 2011.
Suojelurahaa susipentueista
Suden suojelua ja ihmisten valituksia on yritetty sovitella yhteen sallimalla suden pyynti. Sen toivottiin vähentävän salametsästystä, mutta lailliset kaadot ovat tulleet laittomien päälle. Vuonna 2007 EY-tuomioistuin tuomitsi Suomen syylliseksi valikoimattomaan suden metsästykseen. Kuhmon Saunajärven lauman likvidointi olisi saattanut johtaa samaan, ellei hallinto-oikeus olisi estänyt pyyntiä.
Tutkijoiden mielestä ”suden status on avain susipolitiikan toimivuuteen”. Jälleen voisi vertailla karhuun. Se on arvokas riistaeläin, jonka pyytäminen on vuosittain sallittua, tiukasti valvotun kiintiön puitteissa. Karhun salakaataja anastaa oikeudetta yhteisestä potista, eikä sellaista katsota läpi sormien.
Tosin karhu on arvokas, koska se syödään. Sutta ei syö kukaan, vain turkis voidaan hyödyntää, eikä sillä ole meillä mahdollisilla saalismäärillä juuri merkitystä.
Pertti Rannikko esitti taannoin ratkaisua, jonka kaltaista on jo kokeiltu.
Porohoitoalueella on paliskunnille maksettu kotkien suojelusta, asuttujen pesien mukaan. Rannikko ehdotti harkittavaksi susireviireillä asuville suojelurahaa alueellaan syntyvistä uusista susipentueista. Ehdotukseen kuului myös susikannan säänteleminen metsästyksellä.
Artikkelissa on käytetty lähteinä muun muassa:
Juha Hiedanpää ja Outi Ratamäki (toim.): Suden kanssa, Lapin yliopistokustannus 2015.
Sakari Mykrä: Eläinluokittelujen, lajisuojelun ja sidosryhmien historia määrää haitallisten eläinten nykyistä ja tulevaa kannanhoitoa ja suojelua (väitöskirja), Turun yliopisto 2017.
Jukka Bisi: Suomalaisen susikonfliktin anatomia (väitöskirja), Oulun yliopisto 2010.
LUE MYÖS: Tuomas Rantasen kolumni Susi – uuden aluepolitiikan airut? (Voima 2/2022)
