Jasmin Immonen katsoo kameraan hymyillen. Taustalla kaupunkinäkymä.

Kirjoittaja Jasmin Immonen.

KolumniKuvat Anna Miettinen

Romanttinen suhtautuminen kehitysapuun ei juuri eroa kolonialistisesta maailmankuvasta

Bruttokansantuote on huono mittari kehitykselle. Kehitysapukeskustelun osaksi tarvitaan lisää puhetta ekologisista oikeuksista.

Lukuaika: 2 minuuttia

Romanttinen suhtautuminen kehitysapuun ei juuri eroa kolonialistisesta maailmankuvasta

Kirjoittaja Jasmin Immonen.

Tämä kolumni on julkaistu Lumivalkoisia uutisia -dialogin kainalojuttuna Voimassa 2/2021.

Kehitystutkimusta ja antropologiaa yhdistävät niiden yhteiset kolonialistiset juuret. Ihmisen tutkimus eli antropologia on kiemurrellut kolonialistisen perintönsä kanssa. 

Aikoinaan antropologinen tutkimus harjoitti eugeniikkaa eli ”rodunjalostusoppia”. Sittemmin valtasuhteiden kritisointi antropologien keskuudessa on laajalti kyseenalaistanut koko käsityksen kehityksestä ja tuonut esiin sen kytköksen kolonialistiseen maailmankuvaan. 

Sosiologi Aníbal Quijano on kirjoittanut vallan kolonialismista: Amerikan valloituksen myötä maailmaan muodostuivat kapitalistiset valtasuhteet, jotka jakoivat ihmiset ”rotuihin” oikeuttaakseen kapitalismin ylläpidon. 

Kehityskriittiset antropologit ovat painottaneet kolonialismin roolia kehityskäsityksen filosofiassa. James Ferguson määrittelee, että nykyaikainen ajanlasku, siis käsitys jonka mukaan ihmiset ja yhteisöt eivät pysy staattisesti paikallaan vaan etenevät ajan mukana eteenpäin, alkoi 1700-luvulla. Muuttunut käsitys ajasta teki mahdolliseksi käsityksen, että eri yhteiskunnat ja tietyt ryhmät voivat edustaa ”aikaisempaa” astetta. 

mainos

1800- ja 1900-luvuilla kolonialismin aikana luotua ajatusta ”rodusta” käytettiin määrittämään ihmisten asemaa tässä kehitysjonossa. Entisten siirtomaiden itsenäistymisestä huolimatta kolonialistiset rakenteet näkyvät yhä: on kolonialistista ajatella, että maat voidaan jakaa eri kehitysasteisiin. Mutta mitä kehityksen mytologia peittää?

”Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston rakenteelliset uudistukset 1980- ja 1990-luvuilla velkaannuttivat lainanottajamaita eli niin sanottuja ’kehittyviä’ maita niiden auttamisen sijaan.”

Modernin kaltainen kehitysapu aloitettiin 1950-luvulla. Antropologi Jason Hickelin mukaan kehitysteollisuus hehkuttaa köyhyyden poistamisella, mutta 1960-luvulta saakka tuloerot ”rikkaan pohjoisen” ja ”köyhän etelän” välillä ovat kasvaneet maailmassa kolminkertaisiksi: 4,3 miljardia ihmistä eli 60 prosenttia maailmasta elää alle viidellä dollarilla päivässä. 

Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston rakenteelliset uudistukset 1980- ja 1990-luvuilla velkaannuttivat lainanottajamaita eli niin sanottuja ”kehittyviä” maita niiden auttamisen sijaan. 

Rakenteelliset uudistukset muuttivat valtioiden mahdollisuuksia puuttua yksityistämiseen ja viennin ja tuonnin kontrollointiin. Kehitysapujärjestöt painottavat yksilön vastuuta köyhyyden poistamisessa, mutta eivät kiinnitä huomiota markkinoiden ylivaltaan. Termit kuten ”voimaannuttaminen”, ”osallisuus” ja ”valmiuksien kehittäminen” ovat kauppatavaraa järjestöjen bisnesmallin mukaisesti toimivissa projekteissa, jotka saavat rahoitusta Bill ja Melinda Gatesin säätiön tapaisilta jättimoguleilta, kun mainitsevat hakemuksissa oikeat tunnussanat. 

Hickel esittää tilastollisia tutkimuksia, jotka osoittavat että köyhistä maista virtaa rikkaisiin maihin yli kaksi kertaa enemmän rahaa kuin mitä ne vastaanottavat. Pelkästään lainojen korkoihin menee 200 miljardia vuodessa. 

Samalla kun kehitysteollisuus kukoistaa, köyhien maiden tuotannosta maksetaan alihintaa, veroja kierretään ja työntekijöiden oikeuksia poljetaan.

”Emme voi enää puhua taloudellisista, sosiaalisista tai poliittisista oikeuksista puhumatta ekologisista oikeuksista. Niistä voisimme oppia enemmän kolonisoiduilta kansoilta.”

Tämän vuosisadan suurin ongelma on ilmastonmuutos, jonka syntymiseen ajatus ”kehityksestä” on suuresti vaikuttanut. Kohtuutaloustieteilijät ovat jo vuosikymmeniä puhuneet tarpeesta luopua bruttokansantuotteen käytöstä ”kehityksen” mittana. Emme voi enää puhua taloudellisista, sosiaalisista tai poliittisista oikeuksista puhumatta ekologisista oikeuksista. Niistä voisimme oppia enemmän kolonisoiduilta kansoilta.

Ajatus kehitysavusta ja sen viemisestä on romanttinen ilmiö, joka ei juuri eroa kolonialistisesta maailmankuvasta. Sen perustana toimii ihmisten ja maiden jaottelu lokeroihin, mikä puolestaan oikeuttaa tietyn ryhmän riiston. 

Kehitysavun kritisoiminen ei tarkoita, että kaikki kehitysapu pitäisi lakkauttaa. Maailmantalous on paljon monimutkaisempi kokonaisuus. Huomio pitää siirtää oikeudenmukaisuuteen. 

Kirjoittaja on sosiaaliantropologi ja aktivisti, joka toimii Latin America is Moving -kollektiivissa, Elokapinassa ja perulaisessa Juntos por el Perú -puolueessa.

  • 19.3.2021
  • Kuvat Anna Miettinen