Nuori nainen astelee järven pinnalla kuin henkimaailman olento. Hän roikkuu naruissa, jotka ovat kiinni hänen ihossaan – selkään ja käsivarsiin kiinnitetyissä koukuissa. Toisessa kuvassa hän roikkuu korkealla järven yläpuolella.
Valokuvan henkilö on 36-vuotias Niina Heikkinen. Hän on tehnyt sosiaali- ja kulttuuriantropologian opinnäytetyön Body suspension: Kehon intensiivistä leikkiä rajapinnoilla. Tutkielmassaan hän tarkastelee lajia kenttätyön, haastattelujen, kehonmuokkauksen historian ja kipututkimuksen näkökulmista. Body suspensionista käytetään Suomessa myös termiä roikkuminen. Kun puhutaan suspensioista ilman body-etuliitettä, n-kirjain tippuu lopusta pois suomenkielisen keskustelun helpottamiseksi.
Roikkumisesta tuli maailmalla ilmiö 1990-luvun lopulla, ja harrastus rantautui Suomeen vuosituhannen vaihteessa. Heikkisen haastattelemat harrastajat ovat avoimia vaihtoehtokulttuurin edustajia. Vaikka ulkopuolisille suspensiosta voi tulla mieleen BDSM, harrastajat eivät yleensä koe, että roikkuminen olisi heille seksuaalinen kokemus.
Nosto tapahtuu väkipyörään kiinnitetyn paksun köyden avulla. Yleensä köysi ja väkipyörä ovat kiinni kehikossa. Se jakaa ja yhdistää ohuemmat narut, jotka ovat kiinni ihon lävistävissä koukuissa. Köysiä, kehikkoja, naruja ja koukkuja voidaan yhdistää lukemattomin eri tavoin ja siten luoda erilaisia suspensio-asentoja ja tapoja roikkua. Avustaja nostaa roikkujan ilmaan köydestä vetämällä, mutta roikkuja voi myös itse nostaa itseään. Roikkuminen voi kestää muutamista sekunneista muutamiin tunteihin. Tämän jälkeen roikkuja viedään jälkihoitopöydälle, jossa järjestäjät irrottavat koukut ihosta, puhdistavat haavat ja peittävät ne haavasidoksin.
“On olemassa staattisempia asentoja, joissa liikkuminen on aika rajoitettua. Sitten on dynaamisempia asentoja, joissa roikkuja voi vaikka juosta ja ponkaista vauhtia lattiasta tai ympäröivistä rakenteista. Joku muu voi myös antaa roikkujalle vauhtia eli hieman työntää roikkujan kehoa, niin että tämä alkaa heilua köyden kanssa”, Heikkinen kuvailee. Suspensio-asennoilla on erilaisia nimiä. Heikkisen ensimmäinen asento oli Angel, jossa roikkuja näyttää lentävältä enkeliltä.
“Muistan koukkujen laitot yhä vuosienkin jälkeen. Siinä iski vain muutaman sekunnin kestänyt kokonaisvaltainen kipu. Sillä hetkellä ei ollut muuta mielessä”, Heikkinen sanoo. Yleensä body suspensiossa vaiheet, joissa kipu tuntuu eniten, ovat lävistys ja nosto. Ilmassa roikkuessa kipu on häilyvää, ja kokemus voi olla todella kivulias tai täysin kivuton.
”Jotkut tykkäävät siitä, että vedetään kerralla ylös ja tulee iso, mutta nopeasti ohi menevä shokki. Suurin osa haluaa totutella kipuun, kuten minä. Nostamisessa vaihtelevat kivun ja turtumuksen aallot. Kerran en uskaltanut päästää tukihenkilön käsistä irti niin, että olisin roikkunut itsekseni ilman apua. Käsistä kiinni pitäminen ja tukeminen noustessa on aika yleistä. Monet kokevat sen sitä nousemista helpottavana henkisenä ja fyysisenä tukena”, Heikkinen kertoo.
Lyhytkestoinen ja itse valittu kipu eroaa esimerkiksi kroonisesta kivusta. Antropologi Mark Zborowskin mukaan kipuun liitettävät kulttuuriset merkitykset määrittelevät, onko kipu hyväksyttävää vai ei. Esimerkiksi urheilusuorituksessa tunnettava kipu voi olla “hyvää kipua”, toisin kuin taas esimerkiksi vahingossa loukkaantumisessa tunnettava särky.
Jännittävässä tilanteessa vereen virtaa endorfiineja ja adrenaliinia, jotka lievittävät särkyä. Lävistystilanteissa kipua osaa odottaa, ja monelle kipu on olennainen osa kokemusta. Kiinnostavinta ei ole itse kipu, vaan mitä tapahtuu kivun avulla ja sen hälvettyä. “Body suspension näyttäytyykin enemmän henkilökohtaiseen prosessiin ja kokemukseen nojaavana kamppailuna itsensä kanssa, minkä yhteydessä kipu toimii väylänä tai työkaluna saavuttaa esimerkiksi suspensioista aiheutunutta euforian, vapauden, voiton tai hyvänolon tunnetta roikkujan ylittäessä itsensä ja kipunsa”, Heikkinen kirjoittaa.
Heikkinen käsittelee gradussaan tutkija Drew Lederin ajatuksia siitä, kuinka emme aktiivisesti ajattele kehoamme, kun teemme jokapäiväisiä asioita, kuten syömme. Kivun kautta tulemme tietoiseksi kehostamme. Myös ruumiillinen nautinto saa meidät tavallista tietoisemmaksi vartalostamme, mutta silloin ajatukset voivat harhailla. Kipu vaatii ehdottomamman huomion keskittämistä ruumiiseen. Tietoisesti valittu kipu voi olla voimaannuttava kokemus. “Body suspensionin yhteydessä kipua ja sen luotaantyöntävyyttä ei yritetä paeta, vaan tietoisesti ja aktiivisesti sitä kohdataan, hyväksytään ja lopulta ylitetään”, Heikkinen kirjoittaa gradussaan.
Heikkinen kuvailee roikkumiskokemuksiaan jatkuvaksi ihmettelyksi. ”Vau, nyt minä sitten vain olen täällä, roikun! Eikä tämä satu niin paljon, että se olisi hirvittävän epämukavaa, vaan tuntuu enemmän vetona.” Välillä roikkuminen on tosin sattunut enemmän.
Roikkumisen jälkeen keho tuntuu kevyeltä. ”Roikkumisen aikana keho tuntuu uudenlaiselta ja erilaiselta, jopa vähän hämmentävältä ja ihan joltain muulta kuin keho tuntuu normaalisti”, Heikkinen sanoo. Ilmassa vartalon painopisteet muuttuvat, joten laskeutuessa maahan painovoima iskee voimakkaasti. ”Alastulo yllättää monet roikkujat ja itsenikin joka kerta. Tuntuu, että menen maasta läpi ja painun kasaan. Raskas olo kuitenkin hälvenee nopeasti. Jäljelle jää vapautunut tunne, vähän kuin urheilusuorituksen jälkeen tai nousuhumalassa. Myöhemmin ulkona kävellessä on sellainen kutkuttava fiilis, että minulla on salaisuus, mitä muut eivät osaa arvata.”
Yleensä Heikkinen on saanut koukuista mustelmia ja pieniä, puolikuun muotoisia haavoja, jotka ovat arpeutuessaan muuttuneet lähes huomaamattomiksi valkoisiksi pisteiksi.
Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen ja Intiassa hindulaisuuden rituaaleihin on kuulunut koukuista roikkumista tai vetämistä. Ne ovat olleet keinoja ”irtaantua ruumiista”, nähdä näkyjä ja kommunikoida henkimaailman kanssa.
Heikkisen haastattelemat suomalaiset harrastajat olivat kiinnostuneet roikkumisesta eri syiden takia. Lähes kaikkia yhdisti arkielämää rikkovan ”jotain ihan muuta” -kokemuksen hakeminen. Harrastajat halusivat kokeilla rajojaan, saada riippumisesta kauniita valokuvia tai meditatiivisen kokemuksen. Eräs haastateltavista oli päässyt eroon lapsuudesta asti kokemistaan kroonisista kivuista. Hän oli alkanut kiinnostua hallituista kipukokemuksista.
“Body suspensioniin liittyy vahvasti jokaisen omaa kokemusta korostava eetos, eli sillä tavalla se on länsimaisen individualistinen harrastus. Jokaisella on oma, vähän eri syynsä harrastaa. Roikkuminen tapahtuu kuitenkin yleensä muiden seurassa, jolloin siihen kuuluu myös kehollinen yhteisöllisyys. Netin välityksellä yhteisöllisyys ulottuu globaaliksi, kun roikkujat jakavat kuviaan ja kysyvät neuvoja sosiaalisessa mediassa. Maailmanlaajuista yhteisöllisyyttä on myös susconeissa eli convention-tyyppisissä kokoontumisissa”, Heikkinen kertoo.
Heikkinen täsmentää, ettei body suspension glorifioi kipua. Enemmänkin harrastus juhlistaa vartalon kestävyyttä ja kehollista leikkiä. Suspensioon liittyy käsite ”haastava hauskuus”. Heikkinen kiinnitti ensimmäiseksi huomiota siihen, miten iloisilta ihmiset näyttävät roikkuessaan.
”Tapahtumissa on paljon naurua ja iloa. Se ei ole hampaat irvessä kivun kestämistä, vaan rentoa ajanviettoa yhdessä. Hyvä fiilis vetää ihmiset takaisin. Lajiin liittyvät luovuus, leikillisyys ja tee se itse -meininki””, Heikkinen sanoo.
Hän on saanut tapahtumista hienoja kokemuksia ja muistoja.
”Vaikka onkin kliseistä sanoa näin, olen tullut rohkeammaksi: jos pystyn roikkumaan, pystyn mihin vain!”
Suomessa roikkumisia järjestävät Supersankari Suspension Team ja Hell City Hookers.