Viime aikojen äänikirjabuumi on paradoksaalisesti vahvistanut ajatusta painetun kirjan hyveistä. Kirjan lukija ei vain liikuta silmiään alakuloisesti vasemmalta oikealle. Hän koskee ja kokee.
Kirja on sen mukaisesti rakennettu kokonaisuus. Ulkoasuun ja kirjankansiin tämä tuo vaatimuksen, joka ei ole uusi, mutta tuntuu nykyajassa yhä oleellisemmalta: lopputuloksen pitää tuntua.
Paperin pitää tuntua käsissä miellyttävältä, ja kirjan aueta ja sulkeutua kunnollisesti. Kansien, esilehtien, nimiösivun ja tarinan pitää puhua yhtä ja samaa kieltä. Tämä voi tapahtua niin viestivyyden kuin taiteellisuudenkin tasolla. Joskus korostuu tunnelma, joskus symboliikka.
Sykkii ja puhuttelee
Ihoni on ohut, niin ohut. Sen läpi näkyy kaikki. Katkenneet verisuonet, pohjeluun kupeessa, nenän alla, nenänvarressa, kuin liian kireät silmälasit olisivat painaneet sitä liian pitkään. Suonet kiemurtelevat turkooseina ja leveinä käsivarsiani ylös ja alas. Ruumiin salainen kanavajärjestelmä, näissä kohdin paljaana.
Näin aukinaista on Malin Kivelän sydämeenkäypä proosa. Viime vuonna ilmestynyt Sydän (Teos & Förlaget) kuvaa lapsen menettämisen pelkoa. Nainen synnyttää pojan, joka uhkaa kuolla. Kaikki on hiuskarvan varassa, hetket sairaalassa pelkoa pullollaan. Kirja hengästyttää ja kauhistuttaa, osuu ihon alle ja herättää kipua vasemmalla puolella rintakehää.
Ulla Donnerin kansi teokseen ei ehkä tuo esiin kirjan tunteen paloa, mutta kauniisti sommitellussa ja käsin tekstatussa kokonaisuudessa on paljon hyvää. Kuva-alueen keskiössä on sydämen kaltainen möykky kuin valmiina liikkeeseen, elämään. Lähes huomaamattomat hopeafolioinnit tuovat sydämen sisään liikettä. Pian se voi alkaa elää, pumpata, verestää.
Harmaa mies venyy
Donnerin kansi korostaa inhimillisyyttä käsin tehdyllä vaikutelmalla. Aivan vastakkainen mutta yhtä häkellyttävä asetelma on Hannele Jyrkän teoksessa Etsijä. Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle (Siltala). Kirjan typografia on hienovaraisen uusasiallista, kuvan voima kohdistuu sen alalaitaan. Siinä Saarinen vääntyilee toisen käden sormet avoinna kohti taivasta ja toinen käsi kaulalla. Jalat ovat vääntyneet vaikeaan asentoon. Vaikutelma on yhtä aikaa epätodellinen ja hypnoottinen. Haluan katsoa, haluaisin nähdä lisää.
Elina Warstan julistemaisen kannen värimaailma on yhtä lailla kiehtova, parista raaka-aineesta rakennettu, kuin lasillinen virvoittavaa ayrania. Vaaleansininen taustaväri nostaa esiin harmaan, mustan ja valkean väreinä. Jokaisella on painoarvoa. Mitään ei ole tarpeen erikseen korostaa, kun askelissa on voimaa.
Eräitä huomioita kauniista kirjasta
Sakari Piipon Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä (Kosmos) on pitkän työn tulos. Piippo herätti valokuvillaan huomiota jo vuonna 2016, kun hänen valtioneuvoston työssään ottamista kuvista heräsi keskustelu. Valtioneuvoston kanslia (VNK) yritti estää niiden julkaisun.
Lopulta dokumentaariseksi trilogiaksi kasvanut Eräitä huomioita Suomen poliittisesta järjestelmästä liikkuu poliittisen vallan eri tasoilla, aivan huipulta Mäntsälän kunnanvaltuustoon ja äänestyspaikoille.
Anna-Mari Tenhunen on suunnitellut kirjalle ulkoasun, joka korostaa aiheen byrokraattisuutta. Kannessa leijona ja karheansininen kluutti, varsinaisilla asiasivuilla miltei parodisen virallinen taitto. ”Tyyliratkaisut vinkkaavat silmää valtion virastojen huojuville raporttipinoille”, kiitteli Suomen kirjataiteen komitea, joka palkitsi teoksen Vuoden 2019 kauneimpana kirjana. Taidekirjat tehdään usein saman mallin mukaan, mutta Tenhusen ratkaisu muistuttaa rutiinimaisuuden ja hiotun ajattelun eroista. Asiaa!
Abstraktion voima
Maggie Nelsonin Sinelmiä (S&S) on viime vuosien ihanimpia kirjoja. Se kuvaa sinisen värin symbolisia tasoja. Nelson on suhtautunut aikuisikänsä intohimoisesti siniseen. Sinelmiä on sen mukainen teos, filosofisen euforinen värin ylistyslaulu. Jussi Karjalaisen kansi on virtaava ja väreilevä maalaus, jossa värin sävyjä on muutamakin.
Seuraava Nelson-suomennos, Jane – Eräs murha / Punaiset osat (S&S), yhdistää samaan kirjaan kaksi teosta. Nelsonin täti, Jane Mixer, kuoli maaliskuussa 1969. Häntä oli kuristettu ja ammuttu kahdesti päähän. Virallisesti murhaajaa ei koskaan saatu selville, mutta epäilykset sarjamurhaaja John Collinsin syyllisyydestä olivat voimakkaita.
Jane – eräs murha tutkii tapahtunutta runojen, proosan, Janen päiväkirjakatkelmien ja dokumentaaristen lähteiden kautta. Punaiset osat kuvaa, miten tapaus sai uuden käänteen ja mitä tuntoja se kirjailijassa herätti. Voimakas kirjakaksikko on paitsi erilainen true crime -kuvaus, myös ennen kaikkea kirja sisarussuhteista, väkivallan varjossa kasvamisesta ja amerikkalaisesta (naisten) kuolemaan fiksoituneesta väkivaltakulttuurista.
Miten tällaisen kuvalla kiteyttäisi? Yksityiskohtiin ei varmaan kannattaisi mennä eikä tunteiden paloa sellaisenaan toistaa. Silti lopputuloksen olisi kivuttava samalle tasolle proosan kanssa.
Jussi Karjalaisen ratkaisu perustuu abstraktin taiteen tavoin väripintojen voimaan, mitä hän korostaa asettamalla tekijän ja teosten nimet laitoihin. Voimakkaimpana kokonaisuudesta erottuvat punainen ja valkoinen. Kylmän kliinisyyden tunteen pysäyttää eleetön ratkaisu: valkoinen pinta on hieman sotkeentunut. Punaista on mennyt vähän valkean puolelle.
Jotain on tapahtunut.
