PILVIEN PAINO
Mila Nirhamo ja työryhmä
Nainen istuu pöydän ääressä ja kirjoittaa syventyneesti. Hänen jaloissaan pyörii lasta muistuttava nukke. Se takertuu naisen sääreen saaden osakseen ensin lempeää ja sitten turhautuneempaa sivummalle sysimistä. Lapsihahmo kiipeä naista pitkiin hänen kirjoitukselleen ja suorastaan vaatii itselleen huomiota.
Nainen on kirjailija Irène Némirovsky, jota esittää Perrine Ferrafiat. Nukke puolestaan kuvaa Némirovskyn omaa lapsuuden näkökulmaa, joka tunkee mukaan hänen kirjoittaessaan aikuisena Pariisissa pienenä Kiovassa kokemistaan juutalaisvastaisista pogromeista.
Kyseessä on Mila Nirhamon käsikirjoittaman ja ohjaaman Pilvien paino -esityksen harjoitukset Metropolitan Puppetsin toimitiloissa Helsingin Viikissä. Ferrafiat on luonut esityksen äänimaiseman ja Laura Hallantie nuket.
Maaliskuussa ensi-iltaan tuleva esitys nivoo yhteen kahden samaan aikaan eläneen kirjailijan elämät. Auschwitzin keskitysleirillä kuollut Némirovsky (1903–1942) käsitteli teoksissaan myös nuorena pakolaisena Suomessa tekemiään havaintoja. Elvi Sinervo (1912–1986) oli puolestaan työväenluokkainen kirjailija ja runoilija, joka tuomittiin jatkosodan aikaan vankeuteen.
”Esitys valottaa yksilön ja taitelijan paikkoja suhteessa ympäröivään maailmaan. Irene ja Elvi ovat tietyssä Euroopan historiallisessa hetkessä vaikuttavia yhteiskunnallisia olentoja ja äitejä, jotka tekevät valintoja kirjoittamisen tarpeestaan käsin. Heidän saattamisensa yhteen osoittaa, että usein asiat tapahtuvat samalla tavalla eri paikoissa ja eri aikoina. On surullista ja käsittämätöntä, että ‘jutku’ ja ‘kommari’ käyvät yhä syrjintää oikeuttavista haukkumasanoista”, selittää Nirhamo.
Yhteiskunnallisuus näkyy Nirhamon taiteellisessa työssä muutenkin. Esimerkiksi Likka (2019) perustui Anneli Kannon romaaniin Veriruusut ja kertoi sisällissodan naispunakaartilaisista. Hän oli mukana myös Iida Vanttajan kirjoittamissa ja ohjaamissa esityksissä Havaintoja kädellisistä (2020) ja Kohtauspaikkoja kadonneille (2016), joista edellinen kertoi ihmisen vinoutuneesta suhteesta eläimiin ja jälkimmäinen yksinäisyydestä ja mielenterveysongelmista.
Juuri esillä ollut Maria-Elina Koivulan Vedenalainen kuvasi puolestaan ihmisen orgaanista suhdetta ympäristöönsä ja Perrine Ferrafiatin Kuin kala kuivalla maalla (2012) turvapaikkaa hakevan pojan vaikeuksista viranomaisbyrokratian keskellä.
”Ehkä ilmastomuutos ja muut maailmanlopun fiilikset ovat antaneet jälleen tilaa käsitellä poliittisia asioita teatterin keinoin. Sisäistin Oranssi-järjestön kautta sellaisen kädet savessa -aktivismin ja punk-hengen, että taloja valtaamalla ja kunnostamalla asiat voi ja kannattaa tehdä itse. Nukketeatterissa ollaan samalla tavalla marginaalissa ja käsityöläisyyden äärellä: kaikki pitää yhdessä omin voimin rakentaa ja tuottaa.”
Aikuisten nukketeatterin ohella Nirhamo on tehnyt myös esityksiä lapsille. Hän on esimerkiksi kiertänyt yhden naisen Fillariteatterinsa kanssa vuodesta 2017.
”Lasten esityksissä tulee ottaa eri tavoin huomioon mitä yleisö voi ymmärtää. Nukkien mukana tulee myös aikuisille raskaiden aiheiden käsittelyyn runollisuutta. Se voi olla juuri oikea tapa esittää asia sekä itselle että yleisölle. Usein mietin myös, miten nukke kutsuu tekijää herättämään itsensä esityksen ajaksi henkiin. Samalla se kantaa mukanaan illuusioita syntymästä ja kuolemasta.”
”Teininä näkemäni Kieslowskin elokuva Veronican kaksoiselämä”, vastaa Nirhamo kysymykseen siitä, mikä hänessä synnytti kiinnostuksen nukketeatteria kohtaan.
”Minuun teki valtavan vaikutuksen se, miten omilla herkillä liikkeillään ihminen saa nuken ilmaisemaan tunteita. Olisin mennyt lukion jälkeen opiskelemaan alaa, mutta se ei ollut Suomessa mahdollista, sillä Turun Taideakatemian nukketeatterilinja aloitettiin vasta vuonna 1999.”
Nirhamo opiskeli ensin lastentarhanopettajaksi ja taidekasvattajaksi ja päätyi Turkuun vasta perheytymisensä jälkeen. Puoli vuotta opinnoista meni myös vaihdossa Berliinissä.
”Melkein kaikki tämän hetken nukketeatteriammattilaiset ovat valmistuneet Turusta. Opetusohjelman äskettäinen lopettaminen oli todella lyhytnäköistä ja hölmöä”, huokaa Nirhamo.
Hänen mielestään nukketeatteri pitäisikin nyt ottaa teatterikorkeakouluun omaksi linjakseen.
”Nukketeatteri on visuaalisen teatterin ikiaikainen perusmuoto, jossa ilmaistaan materiaaleilla, esineillä ja nukeilla puhuen samaa kieltä kuin tanssi ja teatteri yhdessä. Nukketeatterillisella ajattelulla tavoitellaan esityksen sielua suoraan ilman sanoja.”
Jos käytännön esteitä ei olisi, Nirhamolle on selvää, minkä esityksen hän haluaisi rakentaa näyttämölle: Brechtin Kolmen pennin oopperan.
”Nukketeatteriesitysten tekeminen on työlästä. On sekä tekijöiden että yleisön kannalta kurjaa, että siinä vaiheessa, kun sana kiirii kiinnostavasta esityksestä, se on usein jo lakannut elämästä. Minusta olisikin tarpeen perustaa erityisesti nukke-, esine- ja naamioteatteriin keskittyvä visuaalinen näyttämö, josta yleisö tietäisi aina löytävänsä kiinnostavia esityksiä. Siellä niitä voisi myös pitää hengissä pidempiä jaksoja kuin nykyään.”
TeatteriQo:n esitykset Caisassa 25.–28.3.
