Tuhon siemenet kylvettiin 30 vuotta sitten. Taide on tehnyt siitä lähtien kuolemaa.
Ylipainoinen, some-riippuvainen, lukutaidoton ja degeneroitunut nuoriso saa periä kuolleen ja mädäntyvän hyvinvointivaltion. Sitä ennen viimeinen kaupunginteatteri on sulkenut ovensa, eikä Suomessa ole enää yhtään julkista kirjastoa. Tämä tapahtuu tilastojen valossa parinkymmenen vuoden kuluessa.
PISA-tulosten heikkeneminen on paljastanut, että pojista 16 prosenttia on uuslukutaidottomia. He eivät hallitse sisälulukutaitoa eli eivät esimerkiksi tunnista tekstistä kaksoismerkityksiä. Tutkimukset väittävät, että pojista on tullut tyhmempiä, ja syy siihen on se, että he eivät harjoita lukutaitoaan.
Sivistys on kuolemassa. Elämme yhteiskunnassa, joka kasvattaa suuren vähemmistön alisuoriutujia. Tyttöjen ja poikien välinen ero koulumenestyksessä on Suomessa OECD-maiden suurin.
Kaksi vuotta sitten aloin työskennellä nuorten parissa. Olen opettanut kolmea tuhatta heikosti lukevaa nuorta. En löytänyt tästä joukosta käytännössä yhtään heikkolahjaista. Saattaa olla, että kykyni ei riitä heidän arvioimiseen, mutta minusta lukutaidon ongelmat paljastuivat motivaation ongelmiksi. Taitoa on kaikilla nuorilla, mutta syy sivistää itseään klassikkokirjallisuudella puuttuu. He tuntevat olevansa ulkopuolisia ja siksi alisuoriutuvat. He eivät näe sivistyksen relevanssia samalla tavalla kuin me yhtenäiskulttuurissa kasvaneet.
Taiteen kohtalo repeävässä yhteiskunnassa on kiinnostava. Alkiolaiset, oikeistolaiset ja vasemmistolaiset sivistysihanteet ehtivät synnyttää kattavat julkiset rakenteet oikeastaan kaikille taiteille. Orkestereita, teattereita, museoita ja kirjastoja löytyy tiheänä verkkona halki valtion. Julkisrahoitus tukee kulttuuria kaikkiaan noin miljardilla eurolla vuodessa, mikä kestää kansainvälisen vertailun.
Ongelma on yleisön polarisoituminen. Suomessa elää yksin yli miljoona ihmistä. Määrä on kaksinkertaistunut 20 vuodessa. Samalla syrjäytyminen on kasvanut epidemiaksi. Köyhyydessä elää Suomessa niin ikään miljoona ihmistä. Julkisuuden viesti tälle joukolle on selvä: he ovat perässä vedettävä taakka tuottavalle Suomelle. Markkinatalouden mekanismi käskee meitä tuhoamaan nilkuttavat, lahjattomat ja sairaat ihmiset – ja niin onkin pikkuhiljaa tapahtunut. He eivät opiskele, käy töissä, äänestä tai ylipäätään osallistu yhteiskuntaan millään tavalla. Nuorista aikuisista tähän joukkoon kuuluu 70 000 ihmistä.
Keski-iän ylittäneet naiset ovat sivistyksen selkäranka, ja heidän ansiostaan voidaan ylipäätään enää puhua kansallisesta sivistyksestä. Mutta hekään eivät kykene kääntämään pielessä olevaa kurssia edessä häämöttävältä karikolta.
Kirjastoja on suljettu Suomessa 1970-luvulta saakka yksi viikossa. Maaltamuutto on kirjastoverkon harvenemisen suurin syy, mutta yhtä lailla sivukirjastoja suljetaan suurissa kaupungeissa. Tahdin jatkuessa nykyisellään viimeinen kirjasto suljetaan Suomessa 15 vuoden kuluttua. Kirjamyynti on vähentynyt nopeimmillaan 10 prosenttia vuodessa – muutos on edennyt hiipumisen sijaan romahduksina, joskin pientä elpymistä on juuri nyt näkyvillä.
Sivistystason heikkenemisen takana olevat syyt ovat sosiaalipoliittisia, mutta älypuhelimella turmeltu nuoriso on julkisuuden syntipukki. Laiteriippuvainen some-nuori kun ei lue kirjaa, ei käy teatterissa – hän siis tyhmenee, näin on julkisesti päätetty.
Totuus on karumpi, ja se näkyy kaikissa länsimaissa: talouden yksityistäminen on synnyttänyt osattomien armeijan, joka tunnetaan NEET-nuorisona (Not in Employment, Education or Training). Heidän ongelmansa eivät liity älykkyyteen vaan yhteiskuntaan. He ovat alle 30-vuotiaita yksin asuvia lapsettomia ihmisiä – etupäässä miehiä – joiden elämänpiirin kapeus on kasvattanut etäisyyden heidän ja yhteiskunnan välille.
Tilastoissa he näkyvät kansaa tyhmentävänä ja koulustasoa laskevana joukkona, vaikka todellisuudessa heidän suoritustasoaan laskee se yksinkertainen syy, että heitä arvioivat mittarit ovat heidän kannaltaan toissijaisia. Lukutaitotesti tai armeijan älykkyystesti ovat heille yhdentekeviä, koska ne edustavat yhteiskunnallisia instituutioita, joihin nuoret eivät koe liittyvänsä kuin korkeintaan välillisesti. Samalla tavalla en itse lotkauta evääni, jos minulta penätään tietämystäni kolminaisuusopin dogmista. Mitä väliä.
Tämän vuosisadan kertomus suomalaisuudesta on aivan toinen kuin viime vuosisadan. Tasapaksu äidintissiyhteiskunta – tai hyvinvointiyhteiskunta – näyttää jäävän kahden vuosikymmenen mittaiseksi jaksoksi. Elimme lyhyen Belle Époquen, josta olemme pikkuhiljaa heräämässä maailmanlopun aamuun.
1990-luvun lama repi väestön kahtia muovaamalla tuottavuusyhteiskunnan, jonka ulkopuolelle on pysyvästi jäänyt iso joukko ihmisiä. Taide ei tavoita näitä ihmisiä, koska taiteilijoista ja kulttuurialan ihmisistä lähes kaikki kuuluvat korkeasti koulutettuun eliittiin. Pienen historiallisen hetken korkeakulttuuri tarkoitti kansallista sivistystä, mutta nyt erojen järjestelmä on piirtänyt rajan korkean ja matalan välillä uudelleen näkyviin. Taiteen tulevaisuus näyttää turvatulta vain norsunluutorneissa.
Aleksis Salusjärvi on kulttuurijournalisti, kirjallisuus- ja kuvataidekriitikko sekä ammattikoululaisten lukutaidon opettaja Lukukeskuksen ja UPM:n Sanat haltuun -hankkeessa 2016–2018
