Filosofi Sara Heinämaan mukaan ideat asettavat tosiasiat oikeisiin mittasuhteisiin. Ne tarjoavat vaihtoehtoja todellisuudelle ja toimivat kriittisen ajattelun työkaluna.
Nykysuomalainen ei ole taipuvainen sitoutumaan ideoihin muuten kuin satujen, tarinoiden ja pelihallien puitteissa. Ideoiden tavoittelu sallitaan kyllä lapsille, haaveilijoille ja tuotantotoimistojen ja ajatushautomojen valopäille. Mutta kouluissa ja kunnissa, työpaikoilla ja valtionhallinnossa tällaisiin pyrkimyksiin ei hukata aikaa eikä resursseja.
Suomalainen anti-idealismi johtuu pitkälti siitä, että ideat käsitetään aineettomiksi olioksi, jotka sijoittuvat jonkinlaiseen ylimaalliseen ”ulottuvuuteen”, kauas reaalimaailmasta. Ajatus aineettomuudesta saa kuvittelemaan ideat haamujen ja pilvien kaltaisiksi muodostelmiksi, jotka ovat vain osittain tai ajoittain materiaalisia. Toisaalta ideat käsitetään meillä helposti myös ihmismielen konstruktioiksi, todellisuuspakoisiksi pilvilinnoiksi tai ideologioiksi.
Tämä on väärinkäsitys. Ideoiden aineettomuus ei merkitse vajaata materiaalisuutta vaan materiaalisuuden kokonaisvaltaista puuttumista. Oikeudenmukaisuuden ja kauneuden ideat ovat toisin sanoen aivan erilaisia seikkoja kuin höyrystyvät nesteet, hajanaiset ajatukset ja ideologinen sumutus.
Kun ideat käsitetään johdonmukaisesti ei-materiaalisiksi olioiksi tai muodoiksi, tulee selväksi, etteivät ne sijoitu aikaan eivätkä tilaan. Niitä ei rajaa sen enempää syntyhetki kuin vaikutusalue, vaan ne kulkeutuvat ja välittyvät aikakaudesta ja kulttuurista toiseen.
Silti ideaaliset muodot ilmenevät aineessa ja ideaaliset päämäärät ohjaavat fyysistä toimintaamme. Kauneus esimerkiksi näyttäytyy kaikissa kauniissa asioissa, yhtä lailla henkeäsalpaavissa maisemissa kuin rakastetun kasvoissa. Oikeudenmukaisuus puolestaan manifestoituu oikeamielisissä teoissa, reiluissa sopimuksissa sekä kohtuun ja armon jalostamassa yhdenvertaisuudessa.
Jopa aivan arkinen värin idea, vaikkapa punaisen, ilmenee lukemattomissa konkreettisissa muunnelmissa: palokärjen takaraivossa, ladon mullatussa seinässä, verisessä lihassa, pysähtymismerkeissä, vallankumouslipussa ja kardinaalien kaavuissa.
Jotta tajuaisimme ideoissa piilevän voiman, on meidän pyrittävä ymmärtämään niiden erityislaatuista suhdetta todellisuuteen ja omiin konkreettisiin tekoihimme.
Ideoiden tärkein vahvuus on se, että ne vastustavat todellisuuden pakottavuutta ja auttavat käsittämään reaalisen vain yhdeksi mahdollisuuksista. Kun siirrymme tutkimaan vallitsevia asiaintiloja ideaalisella tasolla, voimme verrata niitä aivan toisenlaisiin asiaintiloihin.
Valtion idea esimerkiksi paljastaa, että tällä hetkellä vallitsevat valtiomuodot eivät ole ainoita valtiollisen elämän mahdollisuuksia. Vakiintuneiden valtiotyyppien ohella valtion idea sisältää kaikki historialliset valtiot mutta lisäksi kokonaan fiktiiviset hallintojärjestelmät – niin utooppiset kuin dystooppiset. Tämän kokonaisuuden jäsentämiseksi eivät riitä vain Marxin, Arendtin ja Foucault’n illuusiottomat teoriat eivätkä myöskään Humen ja Baconin utooppiset tutkielmat; yhtä tärkeitä oppaita ovat Kafkan ja Atwoodin kaunokirjalliset kauhukuvat.
Kun vertaamme käsillä olevaa todellisuutta idean avaamaan mahdollisuuskenttään, vapaudumme ajatuksesta, että vallitsevat asiaintilat olisivat väistämättömiä. Ideoiden ajatteleminen auttaa toisin sanoen asettamaan tosiasioiden kiistämättömyyden oikeisiin mittasuhteisiin.
Kaikki ideat eivät ole aistimellisia ideoita kuten punainen, ja monet poikkeavat myös eettisistä ja poliittisista periaatteista. Olennaista on erottaa kolme muuta ideatyyppiä: käyttöesineiden muodot, matemaattiset raja-arvot ja kutsumukselliset ideat. Näiden kolmen suhde materiaaliseen todellisuuteen on toisenlainen kuin aistimellisten ideoiden, mutta se poikkeaa myös tavasta, jolla eettiset ja poliittiset periaatteet motivoivat konkreettisia tekojamme.
Kaikkia kolmea lisätyyppiä luonnehtii täydellisyys. Niin käyttöesineiden muodot, matemaattiset raja-arvot kuin kutsumukselliset ideat ohjaavat meitä parantamaan suorituksiamme, tosin eri tavoin. Erottamalla erilaisia parantamisen ja täydellistämisen menetelmiä, voimme ymmärtää, miten hyvin eri ideat säätelevät toimintaamme ja elämäämme.
On eri asia hioa epätasaisen pöydän pinta lakkaamista varten kuin mielessään kuvitella, että pintaa voi periaatteessa hioa loputtomiin ja näin saada aikaan tasaisemman levyn kuin lasipöydässä. Molemmat menetelmät – sekä hiominen että pelkkä kuvittelu – tuottavat ideaalisen muodon, mutta näin saavutetut ideat poikkeavat toisistaan. Hiomisen tuloksena syntyy entistä parempi käyttöesine, kuvittelun tuloksena päädymme täydelliseen pintaan. Esineen päälle voi asettaa kirjoja ja muita tavaroita, täydellisen pinnan päälle ei voi asettaa mitään.
Täydellinen pinta ei synny haaveilun eikä minkä tahansa mielikuvituksen tuloksena. Pinnan aikaansaamiseksi on sovellettava erityistä ajatusmenetelmää. Poistamme pinnasta kuvitteellisesti siivun kerrallaan, mutta joka kerta edellistä siivua puolet ohuemman. Koska jokainen puolitettu viipale sallii periaatteessa puolituksen, voimme jatkaa hanketta loputtomiin ja jatkuvasti parantaa pinnan tasaisuutta. Kaikki tämä tapahtuu teoreettisesti: siivun käytännöllinen puolittaminen muuttuu nimittäin vaikeaksi jo millin osien kohdalla. Täydellinen pinta häämöttää tällaisen metodisen ajattelun tavoittamattomana rajana.
Epäkäytännöllisyydestä huolimatta äärettömän tasainen pinta ohjaa meitä konkreettisten pintojen arvioimisessa ja manipulaatiossa. Tällaisia äärettömyysideoita ovat niin matemaattiset ideat kuin myös taloustieteellinen ajatus täydellisesti rationaalisesta kuluttajasta, joka yhä tarkemmin kalkyloi panostuksia ja tuloksia.
Kukaan meistä ei ole täydellinen kuluttaja, eikä kukaan koskaan muutu sellaiseksi. Silti idea ohjaa taloudellista toimintaa kouluissa, kunnissa, työpaikoilla ja valtionhallinnossa.
Täydellisyysideat toimivat ohjenuorina myös kasvatuksessa ja politiikassa. Valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseaun kuvaama ideaalinen opetusprosessi auttaa hahmottamaan suomalaisen koulujärjestelmän heikkouksia Pisa-sumutuksen takaa. Vastaavasti saksalaisfilosofi Jürgen Habermasin ideaalisen puhetilanteen käsite paljastaa vinoutumia päätöksentekoprosesseissamme valtiohallinnosta ja kuntatasolta aina kansalaistoimintaan ja vapaaehtoistyöhön.
Täydellisyysajattelu tarjoaa perustan kriittiselle ajattelulle, vaikka ideoita ei tuoteta – eikä voida tuottaa – hyödyn vuoksi.
Kriittisessä ajattelussa, kansalaistoiminnassa ja monissa ammateissa toteutettu kutsumuksellinen ideaalisuus eroaa kuitenkin merkittävässä suhteessa niin raja-arvojen kuin käyttöesineiden ideaalisuudesta.
Aktivisti, joka seuraa esimerkiksi Mahatma Gandhin tai Martin Luther Kingin ideaalia, ei muutu päivä päivältä yhä enemmän Gandhin tai Kingin kaltaiseksi. Hän ei toista ihanteensa tekoja eikä tekotyyppejä, eikä hän pyri yhä tarkemmin ja varmemmin samaan kuin edeltäjänsä. Tehtävä on kokonaan toinen. Aktivisti joutuu etsimään ratkaisuja kokonaan uusissa, ennakoimattomissa tilanteissa. Ihanne palvelee valonlähteenä, joka auttaa häntä hahmottamaan omat ainutkertaiset toimintamahdollisuutensa tässä ja nyt.
Poliittinen ideaali on siis johtotähti, ei tavoite eikä raja-arvo.
Kaikki poliittisen ja eettisen toiminnan ideaalit luovat yhdessä valoa erääseen erityiseen toimintamahdollisuuteen. Tämä on itsekritiikki. Valaistessaan mahdollisuuksiemme koko kenttää ihanteet osoittavat, että parannus- ja täydellistämistoimet voi suunnata ympäristöstä ja toisista ihmisistä myös omaan itseen. Kyseenalaisiksi eivät tällöin asetu maailman tila tai toisten valinnat vaan oman toiminnan erinomaisuus.
Kirjoittaja on filosofian professori ja Suomen Akatemian akatemiaprofessori Jyväskylän yliopistossa. Tuotannossaan hän selvittää sukupuolen, tunteiden ja normien kokemuksellisia ehtoja.
