Runoilija Aleksandr Puškin (1799–1837) oli poliittisesti kantaaottavien kirjoitustensa takia karkotettu Etelä-Venäjälle Pskovin kaupungin lähelle. Siellä hän sai vuonna 1827 valmiiksi muutaman vuoden ajan kirjoittamansa runomuotoisen tarinan, Jevgeni Oneginin. Hän vuodatti teokseensa huomioita venäläisestä maalaiselämästä ja irvaili seurapiireille.
Runot kertovat nuoresta rikkaasta tyhjäntoimittajasta, joka asui juuri niillä kulmilla, minne Puškin oli karkotettu. Kaunis ja karismaattinen Onegin kulkee onnensa ohi ja tajuaa vilpittömän rakkauden voiman vasta kun on liian myöhäistä. Hän torjuu naapurin Tatjanan, koska ei nautiskelevana maailmanmiehenä halua sitoutua maalaistyttöön – ei, vaikka tämä on kulmakunnan suloisin olento. Turhautumisensa vallassa hän viettelee Tatjanan siskon Olgan, jolla on jo sulhanen: Oneginin paras ystävä Lenski.
Seuraa kaksintaistelu.
Seurapiiritanssiaisista alkanut tapahtumaketju päättyy vuosien kuluttua. Jonkun elämä on loppunut ennen aikojaan, ja toiset ovat tuomittuja kalvavaan kaipaukseen.
Puškinin taiteilijaelämä oli yhtä hurjaa kuin fiktio. Hänen vaimonsa oli tunnettu kaunotar, hovikelpoinen Natalia Gontšarova. He saivat neljä lasta.
Jevgeni Oneginin tavoin itsekäs Puškin kuitenkin epäili onneaan. Kun ranskalainen aristokraatti Georges d’Anthès alkoi vokotella Nataliaa, oman vaimonsa siskoa, Puškin haastoi tämän kaksintaisteluun. Vatsaan osunut laukaus tappoi Venäjän suurimman runoilijan.
JEVGENI ONEGIN oli säveltäjä Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) mieleen, koska tarinassa ei hänen mielestään tapahtunut paljon mitään. Hän ei pitänyt sitä edes oopperana vaan pieninä lyyrisinä sävellysten jonona.
Miten mahtipontista säveltäjän elämä olikaan, jos tanssiaiset, naamiohuvit, kaksintaistelut ja rakkaudesta pyörtyvät naiset kuuluivat tylsään arkeen.
Kansallisoopperassa jännitetään hyvin klassisen tulkinnan mukana. Alku on naisten, sopraanojen ja alton, taidokasta mittelöä, mutta koko teoksen huikeimmat väliaplodit bravo-huutoineen saa Lenski (tenori Tuomas Katajala) kuuluisassa aariassaan, jossa aamun sarastaessa, kaksintaistelun kohta alkaessa, hän kertoo rakastavansa Olgaa eikä pidä tätä petturina.
”MIKSI NE EIVÄT viritä jo kotona?” harvoin oopperassa käyvä katsoja pohti näytöksen alussa. ”Tässä menee aikaa, ja eikö tämä ole epäkohteliasta yleisöä kohtaan?”
Mahtava idea, säästyisi tämäkin puoliminuuttinen. Mutta niin kuin lätkäpelaajat pukevat aina saman jalan sukan ensin, viritysrituaalia ei saa rikkoa. Taian ohittava orkesteri soittaa väärin, solistit laulavat mitä sattuu ja putoilevat orkesterimonttuun.
Ei sentään. Jotkut puiset soittimet ovat kuin inhimillisiä oikuttelijoita. Ne hengittävät, löystyvät ja venyvät. Ne eivät pysyisi vireessä esitykseen.
Selkeästi soiva oboe antaa äänen, jotta mahdollisimman lähellä esityshetkeä koko orkesteri saa A-sävelen samalle korkeudelle, yleensä tismalleen 442 herziin. Soundi ei saa olla epävireinen eli riitasointuinen.
Yleisölle virityshetki on aina maaginen. Se lähettää viestin: nyt alkaa matka taiteen taikamaailmaan.
Pjotr Tšaikovski, Marco Arturo Marelli:
Jevgeni Onegin
Suomen kansallisoopperassa 5.5. asti
