Finnkino ja levittäjät riitelevät rahasta. Miten tästä sotkusta noustaan, ja onko elokuvateattereilla tulevaisuutta?

Suomen elokuvakenttä on kohissut pitkin vuotta. On uutisoitu Helsinkiin avattavista uusista monisaliteattereista, joista ainakin yhtä tulee pyörittämään baltialainen teatteriketju ­Cinamon. On puhuttu Lappeenrannasta, johon Finnkino pykäsi oman monisaliteatterinsa, osti kaupungin kaksi muuta teatteria itselleen ja parin kuukauden häsellyksen jälkeen pisti laput molempien luukuille.

Ja sitten on puhuttu Yösyötöstä. Loka­kuussa levitysyhtiö Nordisk Film ilmoitti, ettei Solar Filmsin tuottamaa koko kansan komediaa nähdä Finnkinolla lainkaan, koska teatteriketju ei suostu maksamaan levittäjän toivomaa esityskorvausta. Tuottaja Markus Selinin mukaan Finnkino olisi maksanut lipputuloista tekijöille aiempaa vähemmän.

Sittemmin kiista laajentui koskemaan myös muita Nordiskin levittämiä elokuvia.

Erittelimme kolme olennaista alaa koskevaa kysymystä, ja haimme niihin vastaukset.

Mitä Finnkinolle voi tehdä?

Kiinalaisen Wanda Groupin omistamalla Finnkinolla on yli sata salia yhdellätoista paikkakunnalla, ja se myy kotimaan kaikista elokuvalipuista noin 70 prosenttia. Seuraavaksi suurin teatteriketju on Bio Rex, jonka markkinaosuus on noin seitsemän prosenttia.

Alan toimijoilla on erilaisia näkemyksiä siitä, mitä Finnkinon suhteen pitäisi tehdä, mutta yleinen mielipide on, että jotain pitäisi tapahtua. Kyse ei ole ihan monopolista, mutta kaukana ei olla.

Elokuvateatteri Rivieraa Helsingissä pyörittävä Atte Laurila arvioi, että Helsingissä Finnkinon markkinaosuus on jopa 95 prosenttia. Hän näkee nykytilanteessa kaksi mahdollisuutta, virkamiesvetoisen ja markkinaehtoisen.

Virkamiesvetoinen vaihtoehto on se, jossa viranomaiset pitävät Finnkinon kaltaiset, monopoliasemaa lähentelevät yritykset kurissa asettamalla säännöksiä ja rajoitteita.

Markkinaehtoisessa mallissa puolestaan alan muut toimijat tarjoavat parempia palveluita ja rikastuttavat tarjontaa, jolloin asiakkaat äänestävät jaloillaan.

Toistaiseksi Kilpailu- ja kuluttajavirastolla ei ole ollut mahdollisuuksia puuttua Finnkinon toimiin, sillä sen tekemät yrityskaupat, joilla se on asemaansa vahvistanut, eivät ole ylittäneet yrityskauppavalvonnan liikevaihtorajoja.

Laurilan mielestä markkinoilla on tilaa sekä isoille että pienille toimijoille. Hän lukeutuu itse jälkimmäisiin: Rivierassa on yksi sali ja viitisenkymmentä asiakaspaikkaa, ja se panostaa oheistarjoiluihin sekä kokemuksellisuuteen.

Kalasatamaan ensimmäisen teatterinsa vuonna 2018 avaava Cinamon on puolestaan kokenut toimija, joka voi onnistuessaan nakertaa suoraan Finnkinon markkinoita. Ainakin sen konsepti on hyvin samanlainen: isoja saleja, huipputekniikkaa ja hyvät karkki­valikoimat.

Hyvin vaikea sen on silti nousta Finnkinon vakavaksi haastajaksi.

”Finkkarilla on määräävä markkina-asema, ja he hoitavat hommansa kuitenkin sen verran hyvin, että vaikea sitä on horjuttaa”, sanoo It’s Alive Filmsin Jani Pösö. Hänen tuottamansa Armomurhaaja saa ensi-iltansa 24. marraskuuta – myös Finnkinolla.

”Mutta hemmetin tärkeää on, että tulonjaosta, julkaisuikkunoista ja levitystavoista käydään nyt keskustelua. Nordisk ja Solar tekevät ihanaa työtä tässä kaikkien muiden puolesta.”

Atte Laurila komppaa: ”On ollut hienoa, että Solar, Nordisk ja elokuvissa kävijät ovat lähteneet tällaiseen kapinaan. Tämähän on suoranainen vallankumous. Toivon, että vastaavaa kapinahenkeä löytyisi myös muilta levittäjiltä ja tuotantoyhtiöiltä.”

Future Filmin elokuvateatterilevityksen johtajan Harry Päiväläisen mukaan olisi hyvä, että Suomessa olisi terve kilpailutilanne eli muitakin isoja toimijoita.

”Helsinkiin mahtuisi kyllä enemmänkin teattereita.”

Hän muistuttaa, että pääkaupungissa oli vielä vuosituhannen alussa Sandrew Metronome, joka omisti sekä kaksisalisen Maximin että kymmen­salisen Kinopalatsin. Lisäksi sillä oli Turussa yhdeksänsalinen Kinopalatsi.

Vuonna 2006 Finnkino osti kaikki kolme ja käytännössä muodosti kaupunkeihin teatterimonopolit.

Pösö uskoo, että Finnkinon kaltainen iso markkinajohtajakin on valmis joustamaan toimintatavoissaan, jos se näkee sen tarpeelliseksi. Lähivuosina näin voi hyvin käydä, kun Suomeen tunkee taas Cinamonin kaltaisia uusia yrittäjiä.

Vaikka Finnkino ylpeilee Scape-saleillaan ja lasertykeillään, on teatterikokemus eri tasolla kuin maailman huippumultiplexeissä. Eikä sillä ole vieläkään omaa IMAX-salia, vaikka sellainen löytyy jopa paljon pienemmästä Tallinnasta – juuri Cinamonin pyörittämänä.

Onko Finnkinolle vaihtoehtoja?

Tällä hetkellä elokuvalevitys on varsin standardoitua. Peruskaavan mukaisesti pitkä elokuva pyörii ensin elokuvateattereissa joistain viikoista joihinkin kuukausiin, jonka jälkeen sitä ei usein hetkeen saa mistään. Sitten tulevat DVD- ja Blu-ray-tallenteet sekä mahdolliset digivuokraamot ja suoratoistopalvelut. Ja lopuksi vielä tv-ensi-ilta.

Alalla puhutaan neljän kuukauden aikaikkunasta: niin kauan pitää olla kulunut teatteriensi-illasta ennen kuin elokuvan voi julkaista tallenteilla. Tämä ikkuna on Finnkinolle tärkeä, sillä muiden julkaisukanavien uskotaan nakertavan teatterin siivusta. Syksyllä 2016 Finnkino veti Apulanta-elokuvan Teit meistä kauniin pois teattereistaan, kun kävi ilmi, että elokuvan tekijät olivat sopineet Elisa Viihteen kanssa digijulkaisusta vain kuukautta teatteriensi-­illan jälkeen.

Maailmalla isot elokuvateatterit käyvät samaa taistoa Netflixin kaltaisia palveluita vastaan. Keväällä alan tärkein festivaali Cannes linjasi, että sen kilpaelokuvien täytyy jatkossa saada teatterilevitys Ranskassa.

Jani Pösö ja Harry Päiväläinen korostavat molemmat, että jokainen elokuva on omanlainen keissinsä, eikä samaa sapluunaa kannata soveltaa kaikkiin.

”Se on ihan konseptointikysymys. Joissain tapauksissa se, että elokuva olisi samaan aikaan nettipalveluissa ja elokuvateattereissa, tekisi hyvää sekä teattereille että itse elokuvan ansainnalle”, Pösö sanoo.

Käytännössä se voisi tarkoittaa sitä, että festivaaleilla menestynyt kotimainen laatuelokuva pyörisi ensin Finnkinolla, josta se lentäisi muutaman viikon jälkeen pois, koska kilpailu esityspaikoista on niin kovaa. Tämän jälkeen elokuva siirtyisi Kino Engelin ja Rivieran kaltaisiin ”taide-elokuvaan” keskittyviin teattereihin, ja samalla sitä levitettäisiin näkyvästi Ruudussa, Elisa Viihteessä tai vaikka Suomen Netflixissä.

Suoratoistopalvelut voisivat mainostaa, että teattereissa pyörivä festarimenestyjä löytyy nyt myös heidän ohjelmistostaan. Osa jäisi katsomaan elokuvaa kotisohvaltaan, mutta osa menisi silti teatteriin samasta syystä kuin sinne mennään nytkin – kokemuksen vuoksi.

”Se, miksi näin ei tehdä, ei johdu logiikasta eikä rahasta vaan periaatteesta ja siitä, että keskenään täysin erilaiset elokuvat jaellaan samalla sapluunalla”, Pösö toteaa viitaten jälleen Finnkinoon.

Suoratoistossa liikkuvat rahat ovat ainakin Suomessa vielä niin pieniä, ettei se ole taloudellisesti yksin kovin kannattavaa. Teatterilevitys on yhä suomalaisen elokuvan kulmakivi ja myös markkinointikanavana ehdoton.

Päiväläinen sanoo, että Finnkino-boikottia olisi taloudellisesti äärimmäisen vaikea perustella. Hän käyttää esimerkkinä Michael Haneken elo­kuvaa Rakkaus (2013), joka sai muutama vuosi sitten melkein 40 000 katsojaa.

”Helsingissä [Finnkinon omista­mien] Maximin ja Kinopalatsin osuus oli suuri. Turussa 100 prosenttia tuli Finnkinolta. Tampereella on [itsenäinen] Niagara, mutta heidän ohjelmistonsa on aika täynnä. Nuo ovat kolme suurinta kaupunkia, ja ne muodostavat yli puolet markkinasta. Että kyllähän se vaikeaa olisi.”

Onko elokuva­teattereilla tulevaisuutta?

”Elokuvateatterin kuolemasta on puhuttu vuosikymmeniä, mutta tällä hetkellä elokuvissa käydään Suomessa suhteellisen hyvin. En jaksa uskoa että se vähenisi, vaan päinvastoin”, Harry Päiväläinen sanoo.

Elokuvissakäyntien määrä Suomessa on viime vuosina lisääntynyt, ja erityisesti kotimaisen elokuvan suosio on kasvussa. Silti suomalaiset käyvät elokuvissa keskimäärin 1,6 kertaa vuodessa, kun Yhdysvalloissa ja Kanadassa vastaava luku on 5,3. Me olemme laiskaa leffakansaa, ja kasvunvaraa on valtavasti.

Tulevaisuudessa teatterit joutuvat kiinnittämään yhä enemmän huo­miota viihtyvyyteen ja oheispalveluihin. Kokemuksiin, jotka ovat mielellään vielä ainutlaatuisia.

Atte Laurila sanoo miettineensä viime aikoina radiota.

”Suomessa on hirveä määrä radiokanavia, joista kukin on erikoistunut omaan juttuunsa. Elokuvateatterien puolella voitaisiin tehdä samaa.”

Pienten teatterien kohdalla erikoistuminen tapahtuu jo nyt luontevasti, koska yhteen saliin mahtuu rajallinen määrä näytöksiä. ”Jotain kaikille” -malli ei toimi.

On mahdollista, että tulevaisuudessa isommatkin toimijat erikoistuvat tietynlaisiin elokuviin. Esi­merkiksi näin: kotimaiset koko perheen elokuvat Finnkinolle ja taajamien ­teattereille, Hollywood-spektaakkelit kasvukeskuksiin tähtäävälle Cinamonille ja arthouse-hitit korttelikinoille.

Palvelun laatuun ja uutuuksiin panostetaan tulevaisuudessa enemmän, vähän niinkuin ravintolat vaihtavat nykyään konseptejaan ja uudistavat ruokalistojaan.

”Jos perinteinen suomalainen lauantai-ilta on se, että juodaan pilsneriä himassa, syödään HK:n sinisestä tehtyä uunimakkaraa ja katsotaan, kun John Wayne lönköttää länkkärissä, niin nykyään ihmiset tekevät muutakin. He haluavat kokemuksia”, Jani Pösö sanoo.

”Ja jos se kokemus haisee palaneelle popcornille, niin se ei enää riitä.”