Juho Kuosmanen teki uusiksi ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan.
Kuvat Sami Kuokkanen/ Kuokkasen kuvaamo
Ajoitus on mainio. Vuosi sitten toukokuussa Juho Kuosmasen elokuva Hymyilevä mies palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla Un Certain Regard -sarjan parhaana. Vuotta myöhemmin hän esittelee farssia Salaviinanpolttajat, jossa keitetään pontikkaa ja tapellaan virkavallan kanssa.
”Ei se ajoitus kauhean suunnitelmallista ollut. Mutta kun tilaisuus tuli, tajusin, että itselläni on tälle henkinen tarve. Tehtiinhän me myös ennen Hymyilevää miestä elokuva Romu-Mattila ja kaunis nainen. Vanne alkoi kiristää päätä niin paljon, että oli pakko hakea tekemiseen uutta intoa jostain, jossa pelleily ei ole vain mahdollista vaan joka oikeastaan pakottaa siihen”, Kuosmanen kertoo.
Vuonna 2012 valmistunut Romu-Mattila ja kaunis nainen on mustavalkoinen, mykkäelokuvan tyyliin tehty lyhytelokuva kuten Salaviinanpolttajatkin. Molemmat on kuvattu 16-millisellä Bolex-vieterikameralla, jolla pystyy kuvaamaan 30 sekuntia kerrallaan. Kameran käymisnopeus myös vaihtelee lämpötilan mukaan: Kuosmasen mukaan se saattoi hyytyä kylmällä.
Jos projekteissa oli vapaus hullutella, oli niissä siis myös haasteensa.
”Digitaalisessa maailmassa, jos sulla on hyvä kamera ja resursseja jälkituotantoon, et voi syyttää virheistä muita kuin itseäsi. Se perustuu kontrolliin. Kaikki virheet alkaa näyttää virheiltä, sellaisilta ’miksi ne ei korjanneet tuota?’. Mutta kun tekee filmille, joka on jo itsessään vähän hankalasti hallittavissa, ja kameralla, joka toimii niin ja näin, annat virheille tavallaan tilaa. Ne virheet eivät ole sun virheitä, eivätkä ne ole edes virheitä vaan esteettisiä valintoja.”
Tekemisen tapa ei ollut kuitenkaan dogmaattinen valinta.
”Vanhahtavaa estetiikkaa rikottiin tahallisesti moderneilla elementeillä. Ihan kostoksi kaikille nillittäjille, jotka osoittelee asioita, että ’tuota ei ollut vielä 1900-luvun alussa’. Ja toisaalta tehtiin niin, koska meillä oli lupa leikkiä.”
Vuonna 1907 valmistunut Salaviinanpolttajat oli Suomen ensimmäinen näytelmäelokuva tai ”kinematografinen näytelmäkappale”, kuten sitä mainostettiin. Elokuva ei ole säilynyt, ja juonikin tunnetaan vain lehti-ilmoituksista.
Kuosmasen remake on tilaustyö. Tamperelainen mykkäelokuvafestivaali Loud Silents tilasi sen Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi. Kuosmanen lähti tekemään alkuperäiselle uskollista versiota – niin uskollista kuin on mahdollista kadonneen elokuvan kohdalla.
”On tietenkin hankalaa, kun sitä ei ole nähnyt ja siitä ei ole kuin muutamia artikkeleja luettavissa, mutta ymmärtääkseni se oli farssi, ja farssia mekin lähdettiin tekemään.”
Salaviinanpolttajista tai varhaisesta elokuvasta yleensä ei ollut tarkoitus tehdä pilkkaa. Kuosmasen puheista voi kuitenkin päätellä, ettei käsikirjoitus varsinaisesti ole mikään hienovarainen mestariteos.
”Käsikirjoitus oli alkuperäistä mukaileva, ja se on tosi tyhmä”, Kuosmanen sanoo virnistäen. ”Elokuvasäätiön [tuotantoneuvoja] Pekka Uotila sanoi, että kun usein käsikirjoituksesta innostuu ja lopputulos saattaakin olla pieni pettymys, niin hän syvästi toivoo, että tässä olisi toisinpäin.”
Vaikka filmijälki on vanhahtavaa ja tarinakin vanhalle uskollinen, näyttelijätyötä ei kuitenkaan haluttu liioitella varhaisen kotimaisen elokuvan tyyliin.
”Me haettiin lähtökohtaisesti ilmeikkäitä kasvoja. On siellä merkittäviä katseita, mutta ei haluttu lähteä pelleilemään ylinäyttelemisellä. Haluttiin, että ne hahmot kuitenkin tuntuisivat oikeilta ihmiseltä.”
Näyttelijät ovat enimmäkseen amatöörejä, mutta se ei ole poikkeuksellista Kuosmasen töissä. Hän kertoo pitävänsä siitä, etteivät näyttelijät ole kontrolloitavissa kuin ammattilaiset, joilla on työkaluja eri tilanteisiin.
”Se on vähän maailmankatsomuksellinenkin asia, että minkälaista maailmaa esitellään: kontrolloitua ja virheetöntä vai semmoista, jossa on tilaa inhimilliselle virheille ja elämälle. Tässä sitä tilaa on moninkertaisesti.”
Elokuva sai ensi-iltansa huhtikuussa, minkä jälkeen se on esitetty Saksassa Oberhausenin lyhytelokuvajuhlilla. Seuraava esitys on Sodankylän elokuvajuhlilla, jonne Kuosmanen aikoo vielä hiukan tiivistää noin 15-minuuttista teosta.
Voisi väittää, että Salaviinanpolttajat istuu hyvin ajatukseen elokuvista elämyksinä. Sen kohdalla ei ole kuitenkaan kyse elämysteollisuudesta vaan elämyskäsityöläisyydestä.
Foley-artisti Heikki Kossi, joka tekee elokuviin ääniä, tekee ne nyt livenä näytöksissä. Kossilla on esitystilanteissa mukanaan kaksi isoa matkalaukullista välineitä, joilla hän loihtii niin valkokankaalla näkyvien askelten äänet kuin ovien narinatkin. Kokonaisuuteen kuuluu myös Ykspihlajan Kino-orkesterin säestys.
Myös esitystilanteissakin on olemassa virheiden mahdollisuus, kun mukana on eläviä elementtejä. Kuosmanen muistelee Romu-Mattilan näytöstä, jossa projektori huojui, osa pianon koskettimista oli epävireessä ja hän joutui koko näytöksen ajan pitämään käsin zoom adapter -osaa kiinni projektorissa.
Hölmöilyn vapaus on olennainen osa Salaviinanpolttajia. Se saa näkyä myös katsomossa.
”Toivon mukaan se näkyy semmoisena vapauttavana kokemuksena, joka tarttuu. Kyllä se mun mielestä liittyy nimenomaan semmoiseen järkeen perustuvan elämän vastapainoon, siitä vapauttavaan hetkeen. Ja ainakin noissa kahdessa esityksessä on tuntunut, että niin se myös toimii. Siinä elokuvassa on niin tyhmiä juttuja, ja kun ihmiset nauraa niille yhteen ääneen, se todistaa, että ne on saatettu johonkin semmoiseen mielentilaan, ettei ne ole enää ihan täysin järjissään.”
Sodankylän elokuvajuhlat 14.–18.6.
