Ultra Brasta on pakko olla jotain mieltä, ja se on saavutus keneltä tahansa.
Teksti ja kuvat Suvi Auvinen
”Ai saatana mä oon kade. Se on varmaan yhtä yhteislaulua koko keikka. Useempi ihminen osaa niiden biisien sanat ulkoa kuin Maamme laulun tai Finlandian tai mikä se on mitä piti koulussa aina laulaa.”
“Mä vihaan Ultra Brata. Se on just niitä bändejä, joita kotibileissä soitti jotkut yliopisto-opiskelijat jotka olisi halunneet olla jotain työväenliikettä, mutta jolle taistolaisten laulut oli liikaa.”
Tieto siitä, että olen menossa Ultra Bran keikalle herättää jokaisessa kuulijassa jonkin reaktion. Kolme-nelikymppiset Suomen tyypit ovat joutuneet muodostamaan suhteen Ultra Bra -ilmiöön. Yhtyettä rakastetaan, vihataan tai ainakin selitetään, miksei sen tuotantoon ole koskaan tullut perehdyttyä.
Suurilla festareilla käyminen kilpistyy aikuisiällä kysymykseen: “Kuinka paljon olen valmis kärsimään nähdäkseni tämän yhtyeen?” Kymmenet tuhannet ihmiset ovat vastanneet tähän “paljon”, sillä Ruisrockin sunnuntaissa Rantalavan edusta lainehtii ihmismerenä. 35 000 festarikävijästä Ultra Brata on tullut kuuntelemaan suuri osa, ihmisten puheesta päätellen moni on tullut paikalle vain tätä keikkaa varten.
Festareille pääseminen vaatii parin kilometrin klassikoksi muodostuneen kärsimysten tien läpi käymisen. Ennen musiikkiantia on selvittävä seikkailureitistä, jossa kolmantena festaripäivänä saa kahlata pulloissa, kusessa ja sammumispisteessä olevissa ihmisissä. Hiekkatien zombeista selvittyään päätyy lei-teiniporukoiden ja paidattomien, nopeisiin laseihin sonnustautuneiden äijäjengien keskelle festivaalialueelle. Ajatus hepasta ja pojasta vuoden takaa kuitenkin estävät lannistumasta.
Puoli tuntia ennen keikan alkua yleisö puhkeaa laulamaan biisien stemmoja. Olen varmasti eronnut useammin Ultra Bran biisin tahtiin, kuin vieressäni laulava nuoriso on ehtinyt edes ajatella suhteilevansa.
On vaikea kuvitella mitä Ultra Bran pitäisi keikallaan tehdä, jottei yleisö olisi täysin myyty. Ainakin Ruisrockissa Ultra Bra antaa juuri sen, mitä sen fanit ovat tulleet hakemaan. Hetkellinen irtiotto 2010-luvun murheista, pala taakse jäänyttä elämää ja aikaa ennen Sipilää, Trumpia ja Brexitiä tarjoillaan puolentoista tunnin keikalla.
Ultra Bran tuotanto oli aikoinaan tasaisen vahvaa, siksi kokoonpanolla ei ole vain muutamaa kaikkien tuntemaa suosikkibiisiä. Ruisrockissa soitettu settilista sisälsi sekä vanhoja kuriositeetteja Moskovasta Villiviiniin että myöhäistä tuotantoa Vesireittejä-levyltä. Vaikka osa kappaleista on älytöntä hassuttelua hepoista ja hauista, tarjoaa muutama nyt mukaan valittu biisi kiinnostavan katsauksen muuttuneeseen maailmaan. Hei kuule Suomi ja Moskova on kirjoitettu erilaisessa maailmantilanteessa, ja nyt kuultuna pysäyttävät miettimään mikä kaikki on muuttunut ja miksi. Moskovan kertosäe näyttäytyy uudessa valossa kaiken Suomi ensin -mouhauksen jälkeen: “Onko metro luotettava Tukholmassa/ Onko Pariisissa tallella vahva terästorni/ Onko Berliinissä makkaraa ilman läskiä/ Onko Helsinki tunnin edellä vai jäljessä?”
Ultra Bran keikka on nostalginen, tietysti. Kitch siitä kuitenkin puuttuu. Ultra Bra esitteli aikoinaan Suomelle rivin huippumuusikkoja, jotka ovat myös yhtyeen hajottua osoittaneet hallitsevansa suomenkielisen musiikin kärkipaikkoja. Sekä Vuokko Hovatan sooloura, Kerkko Koskinen Kollektiivi että Scandinavian Music Group ovat lunastaneet paikkansa listoilla.
Musiikillisesti virheetön keikka lämmittää mieltä, ja yleisö puhkeaa hurraamaan heti jokaisen biisin ensimmäisten tahtien aikana.
Yhtye on sanonut, ettei aio tällä tietoa levyttää uutta materiaalia. Se lienee oikea ratkaisu. Ultra Bran keikka on kuin paluu vanhan suosikkikirjan tai -leffan pariin tai illallinen entisen rakastetun kanssa. Sille ei halua jatko-osaa, sillä jatko ei koskaan voi merkitä yhtä paljon kuin alkuperäinen teos. Kaikki päättyy joskus. Keikan jälkeen emme päädy juomaan halpaa punkkua suoraan pullosta auringonnousuun asti, vaan juoksemme junaan ehtiäksemme nukuttamaan lapsemme.
