Esittävä taideKirjoittanut Tuomas Rantanen

Ihminen ei ole kone

Lukuaika: 2 minuuttia

Ihminen ei ole kone

Cirko-festivaali on hyvä portaali sirkustaiteen pariin.

Lavan etualalla on tiukaksi pingotettu vaijeri. Nuorallatanssijan ylle puetaan kyborgiasu, jonka pienet lamput valaisevat jalkojen kulkua pimeässä tilassa. Valospotilla varustettu kamera taas välittää keskittyneiden kasvojen ilmeet esiintyjän takana olevalle heijastuspinnalle.

Kyseessä on johdanto marraskuussa Les Boréales -festivaalilla Ranskassa ensi-iltansa saaneeseen suomalaisen Blind Gut Companyn nykysirkusesitykseen Machine. Tuomas Vuorisen konseptiin perustuvan teoksen Suomen ensi-ilta oli toukokuun Cirko-­festivaaleilla.

Ihmisen ja koneen yhtymistä ja niiden vallan tasapainoa puntaroivan esityksen pääteema on paljon velkaa Fritz Langin Metropolikselle (1927). Tuoreempien scifileffojen lavasteet tulevat mieleen näyttämökuvaa hallitsevasta, kierrätetyistä trussipalkeista kyhätystä vastapainokoneesta.

MAINOS. Juttu jatkuu mainoksen jälkeen.

Esityksen pääosissa Vuorinen, Inga Björn ja Saana Peura kehittävät fyysisillä voimillaaan vastapainokoneeseen mekaanisen liikkeen. Kukin esiintyjistä on samaan aikaan sekä masiinan käyttövoimaa että sen höykytyksen kohteena, ja kiihtyvän liikkeen ääripisteessä tämä helvetinkone lopulta luhistaa ihmiset ja itsensä.

Tuhon jälkeistä orgaanista uusiutumista puolestaan ilmentää romun keskeltä nouseva, Vuorisen esittämä Feeniks-hahmo, joka ryhtyy koulituin liikkein pyörittämään painavaa koneen osaa kehonsa päällä.

Visuaalisesti näyttävän esityksen teknologiakritiikki on varsin ilmeistä. Samalla se kuitenkin osoittaa hyvin, miten nykysirkus taipuu kokonaisvaltaiseksi taideteokseksi.

Cirko-festivaalin ulkomaisiin vieraisiin kuului paljon maailmaa kiertänyt australialainen Cirka-ryhmä.

Yaron Lifschitzin ohjaama What Will Have Been alkaa kohtauksella, jossa sirkustaitelijat Daniel O’Brien ja Keaton Hentoff-Killian saattelevat kollegansa Lauren Herleyn näyttämön katosta rippuvan köyden äärelle kuin olisivat saattamassa rakasta ystävää kaukaiselle matkalle.

Herleyn pitkän liikesarjan fyysisen vahvuuden ja viulusäestyksen (­Lachlan O’Donnell) herkkyyden välinen jännite on mykistävä. Jakso päättyy Herleyn pudottautuessa katon rajasta kumppaniensa käsien varaan.

Esityksen teemana korostuu muuten­kin keskinäisen luottamuksen voima.

Kolmikon monimutkainen lava-­akrobatia on mahdollista vain kaikkien onnistuessa ajoituksissaan täydellisesti. Samalla liikkeisiin syntyy illuusio G-voimia uhmaavasta hidastuksesta. Toiseen suuntaan mennään itämaisiin taistelulajeihin viittaavissa jaksoissa, joissa miesten alastomat ylävartalot törmäävät toisiaan vastaan yhtään jarruttelematta.

Kolmikon lavalle rakentamat tasapainomuodostelmat ovat orgaanisesti eläviä, osiinsa nojautuvia ihmispatsaita. Vielä pitemmälle esiintyjien keskinäisen huolenpidon tiellä edetään kauloistaan yhteen kiinnittyvien O’Brienin ja Hentoff-Killianin trapetsiduetossa.

Kaiken urheilullisen täydellisyyden keskellä teosta kantaa esiintyjien herkkä tunneyhteys toisiinsa ja yleisön kanssa. Juuri se tekee esityksestä taidetta.

Tällä kertaa sirkuksen ympyrä sulkeutuu taitelijoiden antautuessa keskinäiseen toverilliseen syleilyyn.

Blind Gut Company:

Machine

Yaron Lifschitz & Circa:

What Will Have Been