Kirjoittajaa kohti räkäisty klimppi muistuttaa homojen asemasta yhteiskunnassa.
Teksti Niko Hallikainen Kuvat Ninni Kairisalo
Kävelen miehen kanssa käsikkäin heinäkuisena iltana Berliinin keskustassa, kun vastaantuleva nuorisojoukko sylkäisee päällemme. Heistä yksi tekee sen toisten iloksi, ja koko joukko riemastuu villiin huutoon.
Tilanne on meille syljetyille outo, häpäisevä ja masentava. Hetkestä muodostuu kohtaus, jonka myötä äkillinen pelko voimistuu. Tilanteen jälkeen kuuraan kokemusta mielestäni pois. Toistelen, että joukko ei ymmärrä, mitä teki. Että heidän tekonsa kantaa jotain suurempaa rakenteellista epäonnistumista.
Pidän heitä vajaina, mutta on vaikea olla heille vihainen. Itseäni häpeän kuitenkin vaikeuksitta.
Kohtauksen aikaan on kulunut alle kuukausi Orlandon ammuskelusta. Ymmärrän, että syljen sijaan olisimme voineet saada vaikka puukosta. Tämä voi kuulostaa liioittelulta, jos ei itse ole kokenut suoraa väkivaltaa. Vaatii haikeaa lujuutta myöntää itselleen olleensa väkivallan kohde.
Sylki muistuttaa minua omasta todellisesta paikastani yhteiskunnassa. Sylkijän kaltaiset normimiehet kokevat olevansa yhteiskunnan moraalinvartijoita, ja väkivallan tavoite on säikäyttää väärät piiloon halventamasta normeja.
Piilossani painin syljen kanssa: en tiedä, miten päästä minuun räitystä vihasta eroon. Kaikki netistä kaivamani selviytymisohjeet kehottavat kääntämään vihalle toisen posken. Strategia on kyseenalainen eikä helpota toivottomuutta.
Sylki on kryptinen viesti. Se symboloi syvältä tekijän sisimmästä kumpuavaa halveksuntaa, joka on rakenteellista mutta myös tavallaan maltillista. Hän ei lyö minua, mutta löytää yhtäläisen suoran tavan ilmaista vihansa minua kohtaan.
Käsikkäin kulkeva miespari säikäyttää sylkijän, koska hän tajuaa lukevansa sitä häiriintyneesti. Sylkijän silmissä kaksi kättä muuntuu symboliseksi eleeksi, joka viittaa häntä mielettömästi ahdistavaan homoseksiin, jonka valtakulttuuri niin periksiantamattomasti tahtoisi rajautuvan makuuhuoneisiin. Homojen välinen hellyys aiheuttaa sylkijän mielessä jäätävän sokin, joka repii julkisen tilan auki. Homoseksuaaleista tehdään syntipukkeja sille, että vihainen heteromies ei kestä elää omien mielikuviensa kanssa. Tekijä puhdistautuu saastaisista ajatuksistaan sylkemällä ne limana minuun.
Kun kertaan tapahtunutta jälkikäteen, tuntuvat kaikki intuitiiviset sanavalinnat surettavan noloilta ja hermostuttavilta. Häpäisy toimii. Vihan kohteeksi joutumisen myöntäminen tekee minusta taas epämukavan hauraan. Kuullessaan kohtauksesta ystäväni ovat ymmällään, koska Berliiniä pidetään Euroopan homosatamana, jossa homofobia koetaan etäiseksi. Väkivallalla on kuitenkin voima tehdä yhteiskunnasta hetkeksi rakenteiltaankin läpinäkyvä.
Ensi alkuun berliiniläinen homokulttuuri voi tosiaan näyttäytyä taivaallisena sen monimuotoisuuden vuoksi. Eri halujen ja ihmistyyppien moninainen kirjo on kuitenkin usein jaoteltu byrokraattisesti erillisiin tiloihin ja iltoihin. Homoklubien ovilla on tarkat protokollat puku- ja käytöskoodeista. Seksiklubitkin ovat omalakisuudestaan huolimatta lopulta normatiivisia: täynnä kategorioita, järjestystä ja hierarkioita. Ne eivät myöskään hävitä yhteiskunnasta häpeää, vaan päinvastoin eristävät halujen emansipaation entistä syvemmälle maanalaisille alueille.
Tavallaan homokulttuuri vahvistaa yleisempää normatiivista pelkokuvaa seksuaalisuudesta. Kaikille yhteiset seksiunivormut toimivat turvarätteinä ja kelluttavat ihmistä pinnalla seksuaalisuuden vaaravesissä.
Yhtä rakenteellisesti tuotettua kuin syljestä tuntemani häpeä on se kulttuuri-ilmapiiri, joka sallii syljen lentää. Sylki on vallan oikeuttamaa. Sen tajuaminen tekee minusta säikymmän.
En enää rohkene koskettaa miestä täydessä lähijunassa, en edes autiolla lastauslaiturilla, jossa vilkuilen hädissäni ympärilleni. Kaikki julkinen tila tuntuu paikasta riippumatta kannattelevan homofobian potentiaalia. Liikun alati pelon ja helpotuksen välisenä vankina.
Kuukausi sylkitilanteen jälkeen, kun mies nappaa minut kainaloonsa vilkkaalla kadulla, hermostun siitä niin, että haluaisin repiä pääni auki. Tunnen tyhjyyttä syvästä surusta. Tajuan, että vihaan itseäni niin kauan, kun yritän ymmärtää, miksi minua hetken niin vihattiin.
Tällä maailmalla ei ole tarjota tunteille työkaluja rakenteellista väkivaltaa vastaan taistelemiseen. Ratkaisut on luotava omin päin. Keskellä katua pyydän mieheltä ääneen, että tänään hän sylkisi pakaroideni väliin. Kun hän tekee sen, saa se oloni käsittämättömän hyväksi, koska siinä ei ole mitään symbolista. Se on vapaa tilanne.