Netflixin Black Mirror on parasta mediakritiikkiä aikoihin.
Paljon ennen television yleistymistä ja Periscopen keksimistä, George Orwell visioi teoksessaan 1984 (1949) ajatuksen kaukovarjostimesta, jossa yhdistyvät propagandan levittäminen ja kansalaisten online-valvonta. Tietämättä mitään digiajan mahdollisuuksista hän kehitteli myös ideaa uutisten ja historian jatkuvasta editoimisesta poliittisten suhdanteiden mukaan.
Michael Radforf ohjasi kirjasta elokuvan sattuvasti vuonna 1984. Vastaavia mediakontrollin teemoja kehitellään lisää esimerkiksi François Truffaut’n Fahrenheit 451:ssa (1966), Terry Gilliamin Brazilissa (1985), Paul Verhoevenin Total Recallissa (1990) ja Wachowskin sisarusten Matrixissa (1999).
Mediadystopioiden toinen päälinja liittyy median oman vallankäytön vaaroihin. Esimerkiksi Sidney Lumetin Network (1976) on klassikkosatiiri uutisvälityksen kaupallistumisesta ja tositelevisioitumisesta. Samaa puuta veistelevät Peter Weirin The Truman Show (1998), Ron Howardin EdTV (1999) ja joiltain osiltaan Paul Thomas Andersonin Magnolia (1999).
Mediaväkivallan koukuttavuutta käsitteli jo Paul Bartelin Kalmanralli 2000 (1975), mutta teemaa syventävät David Cronenbergin Videodrome (1983), Oliver Stonen Natural Born Killers (1994) ja Dan Gilroyn Nightcrawler (2014).
Ari Folmanin The Congress (2014) puolestaan yhdistelee teemoja mediayhtiöiden vallankäytöstä ja virtuaalitodellisuuksiin hukkumisesta. Mediatallenteeksi esineellistyneen ihmisyyden ongelmaa pöyhii myös Dennis Potterin Kylmä Lazarus (1996).
Charlie Brookerin televisiosarja Black Mirror yhdistelee kaikkea tätä ja paljon muutakin. Vuosina 2011–2014 Channel 4 -kanavalle tehdyt seitsemän jaksoa ovat televisionovellieja, joilla on pääosin eri ohjaajat ja näyttelijät. Niitä yhdistävät mediateknologioihin liittyvät yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja psykologiset uhat.
Jo avausjaksossa kyytiä saa poliitikkojen seksiskandaaleja asiasisältöjen kustannuksella suosiva brittimedia: kuninkaallisen perheen jäsen kidnapataan, ja kiristäjä vaatii pääministeriä harrastamaan seksiä sian kanssa suorassa tv-lähetyksessä.
Muut tarinat käsittelvät idolsin kaltaisten formaattien totalitarismia, medioitunutta vaalipopulismia sekä realityviihteen ja rangaistusjärjestelmien yhdistämistä.
Kertomus, jossa tuore leski ostaa palveluntuottajalta entisen miehensä nettijäämistöstä työstetyn digitaalisen kopion, muistuttaa Spike Jonzen Herin (2013) leikittelyä virtuaalisesti simuloidun ihmissuhteen äärellä. Toinen jakso tarjoaa psykologisen painajaisen, joka seuraisi, jos ihmisillä olisi aivoissaan kaiken nähdyn ja kuullun tallentavat mikrosirut.
Toisaallakin sarjassa nojataan tähän jo Bertrand Tavernierin Katherine Mortenhoen ostettu kuolema (1980) elokuvassa olleeseen visioon silmään asennettavasta kamerasta, jolla oman elämänsä ohella myös kohtaamiensa ihmisten elämistä voi jakaa intiimejäkin osia toisille. Ideaa jalostetaan vieläpä muotoon, missä tällaisella vempaimella voi Facebookista tutun bannaamisen siirtää todelliseen elämään.
Lokakuussa Netflixissä julkaistut kuusi uutta jaksoa ovat laadultaan vähintään edeltäjiensä tasoisia. Niistä ensimmäinen tarjoaa näyn siitä, millaiseen luokkayhteiskuntaan päädyttäisiin, jos ihmiset antaisivat toisilleen pisteitä jokaisen vuorovaikutustilanteen jälkeen.
Muissa osissa maalataan dystooppisia kauhukuvia Pokémon Go -tyylisten pelien psykoversiosta, ihmiselämän jatkumisesta kuoleman jälkeen keinotodellisuudessa ja nettikiristyksen äärimuodoista. Lisäksi esitettään sosiaalisen median vihapuheen ympärille rakentuva scifi-trilleri.
Yhdessä koko sarjan pysäyttävimmistä jaksoista esitellään sotilaiden aivoihin asennettava mediaimplantti, joka avustaa heitä paitsi käytännön tehtävien suorittamisessa myös työtä vaikeuttavien psykologisten estojen torjumisessa.
Black Mirrorin satiiri on niin synkän sattuvaa, että sen kerronnan hirtehinen irvokkuus tuntuu usein suorastaan armeliaalta.
Charlie Brooker: Black Mirror. Kaikki tähän mennessä julkaistut jaksot nähtävillä nyt Netflixissä. *****
