Tatu ja Patu tuovat anarkiaa lastenhuoneiden ohella nyt myös elokuvateattereihin.
Parhaat lastenkirjat ovat viihdyttäviä sekä lapsille että aikuisille. Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjasarja on juurikin sitä ja samalla ne tarjoavat mahdollisuuden kyseenalaistaa monet totutut normit. Ensi-iltaan saapuneessa Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu -elokuvassa jatketaan samoilla linjoilla.
Veljekset Tatu ja Patu ovat kotoisin Outola-nimisestä paikasta joka saattaa olla tai saattaa olla olematta kuvitteellinen paikka tarinan sisäisessä narratiivissa. Outolassa meno on erilaista ja outolalaiset heittävät usein (epähuomiossa) vesilinnulla meidän yhteiskunnan normeja ja arkisia käytänteitä.
Kirjasarjassa Tatu ja Patu on kuvattu lapsina, mutta herkullisen ristiriidan luo se, että pojat vaikuttavat asuvan kaksistaan ja kohtaavan usein hyvinkin arkisia ongelmia itsenäisesti. Lukijan on helppo olettaa, että veljekset itse asiassa kuvaavat sitä, miltä aikuisten maailma näyttää lasten silmin katsottuna.
Tältä se näyttää, kun Outola saapuu Helsinkiin.
Tulkintaa Tatusta ja Patusta aikuisten maailmaa peilaavina hahmoina tukee Kanelia kainaloon -elokuvan tekijöiden päätös roolittaa veljesten näyttelijöiksi aikuiset miehet (Antti Holma & Riku Nieminen). Poikien/miesten parhaan kaverin ja tosimaailman ankkurin sekä oppaan, Veeran, rooliin on kiinnitetty kirjojen linjaa seuraten lapsi (Eedit Patrakka). Tämän aikuisten palkkaamisen takana saattaa toki olla myös se realiteetti, että elokuvan rakentaminen yksinomaan lapsinäyttelijöiden varaan ei välttämättä olisi vailla riskejä – ammattitaitoa ja vetovoimaisia nimiä nämä produktiot kuitenkin tarvitsevat.
Tämä aikuisten roolitus lasten rooleihin osaltaan alleviivaa tarinan surrealistista pohjavirettä. Siltikään ratkaisu ei ole ollut riskitön: kaksi aikuista miestä nuoren tytön parhaina kavereina saattaisi avata polkuja hyvinkin epäilyttäville tulkinnoille. Onneksi tekijätiimi ja näyttelijät hanskaavat homman ja lopputuloksesta ei moisen tulkinnan varaa löydy.
Kanelia kainaloon -elokuva on lainannut keskeiset elementtinsä viime vuonna ilmestyneestä Tatun ja Patun ihmeellinen joulu -kirjasta. Tarinassa veljekset matkustavat Veeran luokse kylään jouluksi. Elokuvaan on kuitenkin kirjoitettu verrattoman paljon uutta tarinaa, eikä se edellytä katsojalta hahmojen tuntemusta ennen leffateatteriin saapumista.
Tämä vierailu tämän meidän todellisuuden Helsingissä avaa tietysti runsain mitoin mahdollisuuksia kaoottisille väärintulkinnoille sekä anarkistiselle toisinajattelulle. Kuten kaikki tietävät, ei sisällötön anarkian lietsominen ole tarkoituksenmukaista – mukana täytyy myös olla perustelut ja analyysi. Usein Tatun ja Patun toiminta onkin varsin loogista heidän omista lähtökohdista tarkasteltuna – ja tämä perspektiiveillä leikkiminen on tietty arvokas hommeli skideille opittavaksi ja meille aikuisille muistettavaksi.
Havukaisen ja Toivosen kirjat ovat pienten yksityiskohtien ja odottamattomien viittausten ehtymättömiä runsaudensarvia. Kuvissa taustalla tapahtuu vaikka mitä ja pienellä kirjoitetut tekstit sekä ihmisjoukot kannattaa tarkastaa huolella.
Elokuvassa tästä pääsiäismunien jemmailusta on pääosin luovuttu. Päätös on formaattien erilaisuuden huomioiden lienee ihan perusteltu ratkaisu, mutta silti hieman harmillista. Lähes huomaamattomien yksityiskohtien puute vähentää väistämättä teoksen kerroksellisuutta – yksi harvoista silmään sattuneista viittauksista oli Veeran kodin seinällä vilahtanut vesivärimaalaus, jossa komeili sateenkaari. Veeralla on kaksi äitiä, seikka jota ei muuten kommentoitu leffassa mitenkään.
Tämä tuore filmatisointi ei ole ensimmäinen kerta, kun Tatu ja Patu ovat siirtyneet kirjan sivuilta. Turkulainen Linnateatteri on sovittanut lavalle Tatu ja Patu pihalla -teoksen. Siinä, missä Linnateatterin Tatu ja Patu -esitykset ovat jo ohi, on espoolainen teatteri Hevosenkenkä pitänyt oman sovituksensa Tatu ja Patu supersankareina -teoksesta ohjelmistossaan. Voiman arvostelussa todettiin teoksesta seuraavaa: ”Nukein ja näyttelijöin toteutettu esitys seurailee kirjan tarinaa varsin uskollisesti: Televisioaktiivinen lasersädetin (eli telkkarin kaukosäädin) muuttaa pojat supersankareiksi ja seikkailua pukkaa. Aktiivipojaksi ja Mittamieheksi muuttuneet jätkät ratkovat Ylivetolaa kohdannutta mystistä tapahtumasarjaa.
Kuten muutkin Tatu ja Patu -teokset, myös supersankariseikkailu toimii ensiluokkaisesti kahdella tasolla. Sekä lapset, että aikuiset saavat siitä irti jotain. Siinä, missä lapsille tarina näyttäytyy ensisijaisesti seikkailuna, näyttäytyy se aikuiselle lasten leikin kuvauksena ja kurkistuksena mielikuvitusmaailman sisään. [– –]
Hevosenkengän esityksessä ei ole edes pyritty luomaan täydellistä illuusiota todellisuudesta, mutta tämä ei haittaa. Päin vastoin. Hieman kotikutoisen näköinen toteutus istuu täydellisesti tarinaan, joka on pohjimmiltaan leikin ja mielikuvitusmaailman visualisoimista. Suurproduktio kaapeleiden varassa lentävine näyttelijöineen ja huikeine lavasteineen ei olisi välttämättä sopinut tarinan luonteeseen.”
Kanelia kainaloon Tatu ja Patu on loistavasti toteutettu elokuva, joka menee heittämällä suomalaisten (lasten)elokuvien parhaimmistoon. Sitä voi suositella varauksetta niin lapsille kuin ennakkoluulottomille aikuisillekin. Teos on hyvä muistutus ja väkevä todistus siitä, että lastenelokuvien ei tarvitse välttämättä olla yksinkertaisia ja kerralla pureskeltuja ja että lapsille ei tarvitse puhua kuin vähämielisille. Teos luottaa kaikenikäisiin katsojiinsa ja on sellaisena varsinainen aarre.
Rike Jokela: Kanelia kainaloon Tatu ja Patu elokuvateattereissa nyt. *****
