Julkaistu Voimassa 2/2015

Otavamedia lopetti nuorisolehti Suosikin julkaisemisen vuonna 2012, mutta Suosikki ei suinkaan ole kuollut. Se elää entisen nuorison sydämissä vielä niin pitkään kuin nuo mainitut sydämet suinkin sykkivät. Kukapa meistä ei muistaisi lämmöllä Jyrki ”Jyräys” Hämäläisen perin hämärää ja superlatiivien täyttämää pakettia, jossa ei kultaa, timantteja ja turboja säästelty.

Suosikin merkitystä suomalaisen nuorisokulttuurin kehittymisessä ei tulisi aliarvioida tahi unohtaa. Se on jopa selviö.

Yhtä selvää on, että viimeistään Hämäläisen väistyttyä päätoimittajan pestistä, Suosikki menetti relevanssiaan. Olisin yllättynyt, jos moni 2000-luvun lapsista itkisi tuon instituution perään – monokulttuurin väistyttyä vaihtoehtoja on ollut tarjolla kuin irtokarkkeja videovuokraamossa (joka sekin on lopetusuhan alla horjuva instituutio).

Tammikuussa tamperelaiset Kaija Papu ja Arsi Keva julkaisivat oman kunnianosoituksensa Suosikille: Suosikki-zinen. 60-sivuinen, mustavalkoinen, A5-kokoinen ja kopiokoneella tehty – tai ainakin sen näköinen – lehti pursuaa punk-estetiikkaa.

Suosikki-zinen jutut liikkuvat samoissa teemoissa kuin Suosikki-lehden jutut liikkuivat: musiikissa, kukissa ja mehiläisissa ja sen sellaisissa. Pop on kuitenkin vaihtunut astetta ronskimpaan musiikkiin, ja esimerkiksi artikkelit raiskauskulttuurista, BDSM-touhuista sekä pissa- ja kakkaleikeistä vievät keskustelun legendaarista Bees & Honey -palstaa syvempiin vesiin.

Merkittävästi järkevämpiä Suosikki-zinen huomiot aiheesta muuten ovat kuin mitä 50 Shades of Gray -elokuvan ja kirjojen ympärillä on nähty.

Ääneen on päässyt myös saamelaiskysymyksen ronskisti popularisoinut Suohpanterror-ryhmä. Ryhmän popkulttuurista ja mainosestetiikasta lainaavat propagandajulisteet sopivat mainiosti Suosikin kuvamaailmaan. Toki haastattelun luettuaan nuo kuvat kannattaa myös katsoa netistä, jossa ne ovat nähtävillä nelivärisinä.

Keskiaukeaman super-kulta-turbo-mustavalkojulisteessa poseeraa Seremonia-yhtye, jonka psykedeelinen hard rock ei ole täysin erilaista kuin Black Sabbathin varhainen tuotanto.

Julisteen kuva on tosin mennyt valokopioitaessa niin tuhruiseksi, että ei siitä juuri muuta erota kuin bändin logon. Se on kuitenkin tosi hieno logo.

Koska Papu ja Keva eivät kysyneet Otavamedialta lupaa zinelleen, edesmenneen Suosikin oikeudet omistava kustantamo jyrähti ja hermostui. Tämä suutahtaminen on sikäli ihan ymmärrettävää, että saattaahan yhtiö jossain välissä harkita brändin henkiin herättämistä.

Tekijät puolestaan kertoivat julkisuudessa, että heille ei ollut tullut mieleenkään, että kukaan olisi kiinnostunut Suosikki-brändin omistuksista tai käyttämisestä. Liekö sitten noin.

Riippumatta omistussuhteista ja luvattomuuksista jokaiselle zinen käsiinsä saavalle on välittömästi selvää, että kyseessä ei suinkaan ole virallinen Jyräys-tuote. Olisi huikean hienoa, jos firmat eivät tarttuisi terrierin vimmalla kaikkeen heidän touhujaan likeltä liippaavaan.

Olisi myös hienoa, jos suomalaisessa lainsäädännössä määriteltäisiin parodian rajat paremmin – ja mielellään löyhemmin. Muutama sata mustavalkoista lehteä rinnastuu enemmän taideteokseen kuin aikakauslehteen, ja siten tässäkin tapauksessa lakia voisi tulkita enemmän taidelähtöisesti. Taideteokseksi tulkittuna zinen asema tekijänoikeuskysymyksissä olisi turvatumpi.

Harmillisesti Suosikki-zinen tekijät olivat suhteellisen järkeviä, eivätkä lähteneet vääntämään kättä Otavamedian kanssa parodian rajoista. He ilmoittivat vetävänsä loput muutaman sadan lehden painoksesta markkinoilta, ja vastavuoroisesti Otavamedia lopetti kuumottamisen.

Arsi Keva & Kaija Papu: Suosikki-zine 1/2015. 60 sivua. Omakustanne.