Emman Carol Raman näyttelyä ei kannata missata.
Muutama viikko sitten kuollut torinolainen Carol Rama (1918–2015) oli avantgardistinen kuvataiteilija, joka sai elämäntyölleen huomiota vasta viimeisinä vuosinaan. Torjutun naisnäkökulmansa ja vallitsevien taidesuuntausten ulkopuolelle tietoisesti työntyvien tyyliensä takia hän jäi aikanaan suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Kulttuuripiireissä Raman ristiriitainen ja poliittisestikin provosoiva persoona tunnettiin sitäkin paremmin.
Emmassa on myös esillä ikääntyneestä taiteilijasta tehty video, joka antaa viitteitä hänen omalaatuisesta henkilöstään. Samalla on helppo ymmärtää, miksi Ramaa verrataan usein Louise Bourgeoisiin (1911–2010), toiseen vasta uransa lopulla noteerattuun, omaa tietään kulkeneeseen jyrkän feministiseen taiteentekijään.
Emmassa esillä olevat pari sataa Raman teosta erottuvat selvästi omiin kehityskausiinsa.
Etenkin varhaisemmissa akvarelleissa seksuaalisuus on esillä hyvinkin häpeämättömänä, fetisistisenä ja rivona. Esillä ovat ihmisen intiimit ulokkeet kielestä sukuelimiin eritteitäkään unohtamatta.
Teosten näennäisessä primitiivisyydessä on myös tiettyä samaa kuin esimerkiksi Picasson ja muiden miestaiteilijoiden saman ajan eroottisissa kuvissa, mutta Raman hävytön naisnäkökulma on juuri tässä kontekstissa sivuuttamatonta ja kapinallisuudessaan riemukasta.
Raman abstrakteimmissa töissä on myrskyä ja erilaisten materiaalien kohtaamisesta nousevaa jyrkkyyttä, mutta ehkä yllättäen välillä myös harmonian kauneutta.
1960-luvulla hänellä oli tapana rakentaa maalauksistaan kollaaseja liittämällä niihin erilaisia esineitä tai orgaanisia elementtejä, kuten lelunukkien tekosilmiä, eläinten luita tai lääkeruiskuja. Työt näyttävät tuijottavan ja muutenkin syyllistävän katsojaa kehyksistään.
Oman kokonaisuutensa muodostavat myös teokset, joiden keskeisenä aineksena Rama on käyttänyt polkupyörien sisäkumeja. Ne ovat toisinaan leikattuja ja pinnaksi liimattuja ja toisinaan kolmiulotteisesti työn päälle pursuavasti asetettuja.
Teosten nimistä saattaa päätellä, että Ramalle materiaalilla on psykologisia ulottuvuuksia: paikatut ja kierrätetyt sisäkumit edustavat jotain, mikä on yhtä lailla vahvaa ja mukautuvaa kuin haurastakin – ehkä vähän kuin ihmiselämä.
Töissä lienee viittausta isäsuhteeseenkin, sillä Raman isä oli konkurssin kokenut ja itsemurhan vuonna 1942 tehnyt polkupyörätehtailija.
Vuosituhannen vaihteessa esillä ollut hullun lehmän tauti näyttää herättäneen hänessä ihmisten ja eläinten väliseen suhteeseen liittyviä ajatusyhtymiä. Itse asiassa koko näyttelyn voi tulkita taiteellisena elämäntyönä, jonka pohjimmaisena pyrkimyksenä on etsiä eri näkökulmista ihmisen suhdetta kehoonsa, eläimellisyyteensä ja erilaisiin materiaaleihin, niin orgaanisiin kuin synteettisiinkin.
Carol Raman Emmassa esillä olevaan näyttelyyn kannattaa asennoitua tietyllä nöyryydellä, sillä töiden todellinen räjähdysvoima ei lyö päälle aivan ensi silmäyksellä. Tietty nukkavieruus, hempeys ja herkkyys kulkevat käsikynkkää näkemyksellisen voiman, materiaalisen karkeuden ja ilkikurisen lihallisuuden kanssa.
Näyttelyn tulijan kannattaa samassa yhteydessä käydä läpi myös maaliskuun puoleenväliin Emmassa esillä oleva Saastamoisen säätiön kokoelmanäyttely Kosketus, joka esittelee tasokkaan valikoiman suomalaista ja kansainvälistä nykytaidetta.
Carol Rama, Polte Emma Espoon taidemuso 10.1. asti
