Teksti Ellen Eljaala
Äidit lentävät avaruuteen, myyvät kukkakaaleja ja strippaavat Joonas Berghällin juuri ensi-iltaan tulleessa dokumenttielokuvassa Äidin toive.
Miesten vuoro -elokuvastaan tunnetun Joonas Berghällin uudessa dokumentissa paneudutaan äitiyteen ja sen tuomiin toiveisiin ja pelkoihin. Äidit ympäri maailmaa kertovat tarinoitaan, toiveitaan ja huoliaan. Suru on suuri, kun menettää oman lapsen, oli kyseessä sitten keskenmeno, onnettomuus tai edessä oleva kuolemantuomio. Kertomuksista nousee selkeästi esiin rakkaus, huoli ja omistautuminen.
Kymmenen naisen kertomuksen kautta katsoja pääsee syvälle kamalimpiin ja kauneimpiin hetkiin päähenkilöiden elämässä. Yksi elokuvan vahvuuksista onkin sen henkilökohtaisuus. Siinä on onnistuttu pääsemään lähelle ihmistä ja kuulemaan aitoja ajatuksia. Eri elämäntilanteista ja yhteiskunnallisista eroista huolimatta äitien toiveet noudattavat samaa linjaa: tärkeintä on, että lapsilla on kaikki hyvin.
Tiiviisti naisten omiin kertomuksiin keskittyminen tuo elokuvaan intiimin sävyn, mutta rajaus on myös ongelmallinen. Tilaa jää vähän katsojan omille tulkinnoille. Samalla kokonaisuus muodostuu hiukan pateettiseksi kunnianosoitukseksi äideille.
Toisaalta kun Miesten vuoro –elokuva kertoi suomalaisten miesten avautumisesta suomalaisen saunakulttuurin ympäristössä, nyt vastaavaa erityistä kulttuurista alustaa ei ole. Siksi myös haastateltavien arjen laajempi kuvaaminen olisi voinut olla perusteltua.
Elokuvan kiinnostavimmat hetket ovatkin juuri ne harmillisen vähäisiksi jäävät kohtaukset, joissa on kuvattu äitien ja lasten arkista yhteiseloa. Sitä, kuinka pikkusisko on kakannut kylpyammeeseen, tai sitä, mikä riemu syntyy äidin tuomasta uudesta nukesta. Niistä saattaa nähdä pienessä hetkessä enemmän kuin mitä pitkillä puheilla saadaan kuvatuksi.
Äitiyden lisäksi elokuva käsittelee esimerkiksi sukupuolten tasa-arvoa ja luokkaeroja globaalilla tasolla. Dokumentti näyttää katsojalle, miten äidit sinnittelevät miesten maailmassa väkivallan ja pakkoavioliittojen keskellä tehdäkseen kaiken voitavansa lastensa hyväksi. Surullisen irvokkaalta tuntuu katsella, miten köyhä meksikolainen äiti joutuu konttailemaan strippiklubin lavalla voidakseen ostaa pojalleen torilta leluja.
Rivien välistä paljastuu myös ajatus naisten keskinäisestä epätasa-arvosta. On toki traagista, että amerikkalainen äiti joutuu olemaan erossa lapsistaan avaruusmatkansa ajan, mutta ehkä silti katsojalta heruu enemmän sympatiaa väkivaltaista miestään pakoilevaa, köyhissä oloissa kaalien kasvattamisella lapsistaan huolehtivaa yksinhuoltajaa kohtaan. Toisilla on mahdollisuus toteuttaa unelmansa, vaikka se tarkoittaisikin hetkeksi lastensa seurasta luopumista. Toisilla taas on taloudellinen pakko työskennellä aamusta iltaan, jolloin ajanvietto oman lapsen kanssa jää haaveeksi. Joidenkin suurin unelma taas on ylipäänsä saada lapsi.
Äidin toive on suurimmalla budjetilla koskaan tehty suomalainen dokumenttielokuva, ja haaveet sen maailmanlaajuisesta levityksestä ovat suuret. Kotimaisella vastaanotolla voi olla tässä suhteessa suuri merkitys. Puutteistaan huolimatta elokuva nostaa esiin tärkeitä asioita koskettavasti ja sille suo menestystä. Se toimii niin äitienpäivän itkettäjänä kuin vakavampienkin ajatusten kirvoittajana.
Joonas Berghäll: Äidin toive
Ensi-ilta 16.10.
★★★
