Kun ensimmäinen Tähtien sota -elokuva esitettiin Suomessa 16. joulukuuta vuonna 1977, voiman tasapaino järkkyi. Mitään tällaista ei ollut aiemmin nähty. Teos jätti jälkensä koko elokuvateollisuuteen, eikä ruskeaan froteeseen ja vakosamettiin verhoiltujen muksujen maailma koskaan palannut ennalleen.
Vajaat neljä vuosikymmentä myöhemmin Tähtien sodan perintö on siirtynyt myös jälkipolville. Päiväkotien padawanit tietävät viimeistään 5-vuotiaina, kuka on galaksin paras palkkionmetsästäjä, mikä on supertähtituhoojan huippunopeus ja miten L-s9.3-lasertykki eroaa L-s7.2-mallista. Keski-ikäistynyt Tähtien sota -brändi voi paksusti.
Tänään ensi-iltansa saa Tähtien sota -elokuvasarjan seitsemäs episodi Tähtien sota: Voima herää. Episodi I:n katalysoima kollektiivinen raivokohtaus ei ole 16 vuodessa unohtunut, mutta uskottavista scifi- ja toimintapläjäyksistään tunnetun ohjaaja J. J. Abramsin sekä alkuperäisen trilogian käsikirjoitustiimiin kuuluneen Lawrence Kasdanin tuominen mukaan projektiin antoi kyynikoillekin luvan uuteen toivoon.
Tuhannet kädet hikoavat muovisten lasermiekkojen kahvoissa. I have a bad feeling about this. Vai uskaltaisiko tähän sittenkin uskoa?
Alku on lupaava. Valkokankaalla ei näy yhtään sähläävää kengurua tai täysin perusteetonta valosapelinheiluttelukohtausta. Olo on tosifanien puolesta lähinnä helpottunut, jos naurettavan epäkäytännöllistä kolmiteräistä lasermiekkaa ei lasketa.
Elokuva yllättää alusta alkaen ennen kaikkea tyylikkyydellään. Perusvire on synkkä, ja huumori on miellyttävän hienovireistä. Myös henkilöhahmojen rakennuksessa onnistutaan hyvin. Edellisessä trilogiassa oli puolenkymmentä hahmoa, joiden tärkein luonteenpiirre oli lasermiekka, mutta nyt tyhjien tynnyreiden ja kaikkivoipien supersankareiden sijasta katsojille tarjoillaan inhimillisiä olentoja. Sellaisia, joilla tuntuu olevan jopa ymmärrettävä motiivi toimilleen.
Yksi asia ei kuitenkaan muutu: Tähtien sodassa on kyse hyvän ja pahan taistelusta. Vaikka natsi-Saksa täydellisen pahuuden vertauskuvana on nähty monesti aiemminkin, dramaattiseen avaruusoopperaan kuvasto sopii hyvin. Hienointa on kuitenkin se, ettei Voima herää -elokuvan pahuus ole selittämätöntä, täydellistä pahaa. Paha ei ole paha pahuuttaan, vaan kyse on valtapelistä, heikkoudesta, nuoruuden ehdottomuudesta ja lähes uskonnolliseen kokemukseen rinnastuvasta harhaoppisuudesta.
Katsoin ensimmäisen Tähtien sota -elokuvani vasta parikymppisenä, vuosituhannen vaihteessa. Kun Hollywood-tuotannon perusteita erikoistehosteillaan myllänneeseen teossarjaan tutustuu vasta jälkeenpäin, on elämys aikalaiskokemuksiin verrattuna varmasti valju. Animoidun TIE-hävittäjän näkeminen ei ole koskaan saanut minua palaamaan onnelliseen lapsuuteen, enkä herkistynyt kyyneliin nähdessäni Han Solon ikääntyneen ensimmäisen Voima herää -trailerin lopussa. Olen sillä tavalla vääräuskoinen.
Ehkä siksi voin kiihkottomasti todeta, ettei Tähtien sota: Voima herää ole poikkeuksellisen oivaltava teos, eikä se tule muuttamaan maailmaa. Se ei myöskään ole kovaa scifiä. Siinä missä älykäs science fiction usein kommentoi reaalimaailmaa terävämmin kuin paraskaan ryppyotsainen dokumentti, on Tähtien sota lähempänä fantasiaa, joka mieluummin pakenee yhteiskunnallisia ongelmia kuin tarttuu niihin.
Tästä huolimatta – tai juuri siksi – Tähtien sota: Voima herää on tyylikäs ja viihdyttävä kokemus. Se on mehevä sekoitus kaukaisia galakseja, avaruusaluksia ja vaikeita ihmissuhteita. Oikea määrä nostalgiaa, robotteja ja räiskettä takaa onnistuneen kaksituntisen myös froteepaidoistaan ulos kasvaneille nelikymppisille tähtiensotaveteraaneille. Ennen kaikkea Tähtien sota Episodi VII: Voima herää on koko universumin yhteinen sirkushuvi, jollaista polarisoitunut kansa juuri nyt kipeästi tarvitsee.
MIRA MÄKIRANTA
JJ Abrams: Tähtien sota – Voima herää
Ensi-ilta 16.12.2015
Viisi tähteä
