Kari Hotakaisen romaanissa Juoksuhaudantie päähenkilö Matti Virtanen on kriisissä. Hän on riidan päätteeksi lyönyt vaimoaan Helenaa, joka nyt on lähtenyt parin tyttären kanssa. Avioero on tulossa vääjäämättömästi. Matti keksii tilanteesta epärealistisen ulospääsyn: rintamamiestalon hankkimisen. Jos hän vain saa Juoksuhaudantieltä keltaisen omakotitalon, hän voi voittaa tämän sodan. Hän on kotirintamamies.

Aikuinen mies on lyönyt vaimoaan ja nyt koko hänen elämänsä on ihan pilalla. Voi jessus, tämä juttuhan on kuultu eri versioina jo pari kertaa. Mitä uutta Quo Vadis ja RedNoseClub voisivat tuoda kuvaan vähän ressukasta vaimonhakkaajasta?

Klovnin.

Vuonna 2005 perustettu RedNoseClub on Suomen ensimmäinen ammattilaisten teatteriklovneriaryhmä. RedNoseClubin ja Quo Vadiksen yhteistuotanto Juoksuhaudantie on improvisoitu esitys, jonka runkona toimii Kari Hotakaisen romaani. Kaksi klovnia, Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) esittävät tarinan kaikki hahmot.

Teatteriklovneriassa esittäminen kerrostuu. Perinteisesti klovnilla on vapaus tehdä asioita hieman vinolla otteella, usein viattoman tosissaan. Teatteriklovneriassa klovnihahmo esittää meille teatteria. Mike ja Zin seisovat näyttämöllä mustavalkoisissa meikeissään pöllämystyneen näköisinä. Välillä riidellään siitä, mitä romaanissa sanottiinkaan. Esityksen epäloogisuuksia korjaillaan neuvotellen. Mike ja Zin yrittävät parhaansa, mutta rikkovat illuusion ja pari muutakin teatterin sääntöä siinä sivussa. Se on hurmaavaa.

Romaanissaan Hotakainen antaa äänen eri luvuissa milloin Matille, milloin Helenalle tai naapureille. Matin harha paljastaa itse itsensä. Sille ei tule ulkopuolista selittelyä tai hyväksyntää. Kotirintamamies kaivaa oman kuoppansa.

Klovnit ovat parhaansa mukaan uskollisia romaanille. Piipittävällä äänellä Zin kuvaa Mattina hetkeä, jolloin vaimosta ja lapsesta näkyy vain auton perävalot. Mike kyyhöttää myöhemmin Helenana nurkassa. Mike, tai siis Helena, pohtii kimittäen, milloin toiselle pitäisi antaa mahdollisuus ja mihin vetää omat rajat. Ihan kauheaa. Naurattaa.

Suomalaisessa kulttuurissa on hyväksyttävää nauraa tietynlaisille väkivaltaan tarttuville reppanoille. ”Syyttömänä syntymään sattui hän, tähän maahan pohjoiseen ja kylmään”, lauletaan Eppu Normaalin Murheellisten laulujen maassa vuodelta 1981. ”Jossa jo esi-isät, juovuksissa, totta kai, hakkasivat vaimot, lapset, jos ne kiinni sai.”

Samaa teemaa parodioidaan Pasila-animaatiossa kolmekymmentä vuotta myöhemmin: ”Vaimoani heikkouttani liian kovaa löin”, laulaa fiktiivinen Andy Suonsilmä. ”Rai ra rai rai rai.” Molemmissa lauluissa ote on suurieleisyydessään pilkallinen. Luuseri löi ja syytti vielä muita.

Väkivallalle ja sen tekijälle on helppo nauraa, kun kuva on tuttu mutta kaukainen. Lähisuhdeväkivalta tapahtuu yleensä muille. Sen tekee joku muu, ei ainakaan minun tuttuni. Kuitenkin se on niin tavallista, että olemme kaikki tottuneet ajatukseen siitä. Ei ole olemassa kaikkien tuntemaa pilkkalaulua kouluampujasta. Ei, koska emme ole turtuneet silmittömään ammuskeluun. Ei, koska sen uhriksi voi joutua kuka tahansa. Parisuhdeväkivaltaan voi kuolla, mutta siihen kuolee joku muu. Rai ra rai rai rai.

RedNoseClubin ja Quo Vadiksen tapa naurattaa on virkistävän erilainen. Esitys ei tartu suurieleisyyteen. Klovnit ovat esittämisessään viattoman suoraviivaisia ja toiminnallisia. Matti Virtasta, tai ketään muutakaan, ei psykologisoida. Klovnien läpi Juoksuhaudantien hahmot näyttäytyvät aitoina ihmisinä, eivät karikatyyreinä. Klovni vapauttaa hahmot painolasteistaan. Tapahtuu mitä tapahtuu, turhia selittelemättä.

Juoksuhaudantien seuraava esitys 7.2. Helsingin teatteri Avoimissa Ovissa. Kevään aikana Juoksuhaudantie vierailee myös Lahden kaupunginteatterissa ja Tampereen työväen teatterissa. Esityksiä toukokuun alkuun asti.