Professori Sixten Korkman toivoi Helsingin Sanomien kolumnissaan 9. toukokuuta 2014 kulttuurista vetoapua Suomen kansantalouden kilpailukyvylle.

Korkmanin mukaan kulttuurin, taiteen ja tutkimuksen rooli kansantalouden kasvun vauhdittamisessa on kahtalainen. Yhtäältä kulttuurin tulee levittää länsimaisen maailmankuvan sivistyksellistä ilosanomaa. Toisaalta kulttuurin tulisi osallistua innovatiivisten business-konseptien ja luovan talouden ilmapiirin kehittämiseen.

Taustoituksena Korkman esittää valikoidun version maailman kulttuurihistoriasta, jossa länsimaisen maailmankuvan voitonkulku esitetään teleologisena edistyskertomuksena. Korkmanin tulkinnan mukaan antiikin ja renessanssin sivistyksen perustalta noussut teollinen vallankumous ja tekniset keksinnöt synnyttivät markkinatalouden, joka rakentuu tiedon, ihmisarvon, vapauden ja demokratian perusarvoille.

Korkman jättää häveliäästi mainitsematta sen, että läntisen maailman taloudellinen ja kulttuurinen dominanssi on rakentunut suurelta osin kolonialismin historialle – siirtomaista tuoduille halvoille raaka-aineille, joiden jatkojalostamisen mahdollistivat orjakauppa ja halpatyövoima.

Listatessaan talouskasvua kiihdyttäneitä uuden ajan poliittisia ja taloudellisia instituutioita Korkman jättää myös mainitsematta suuret siirtomaasodat ja kumousliikkeet, joita on käyty länsimaisen sivistyksen airuina toimineita yläluokkia tai siirtomaavaltoja vastaan. Näistä merkittävimpiä ovat Ranskan vallankumous, Yhdysvaltain sisällissota, buurisota, Haitin orjakapina ja sepoykapina Intiassa.

Tarkastellessaan uuden ajan poliittisten liikkeiden merkitystä ihmisarvon ja yhteiskunnallisen demokratian kehitykselle Korkman ei myöskään mainitse 1800-luvun lopusta lähtien kehittyneen sosiaalilainsäädännön tai organisoitujen kansalaisjärjestöjen merkitystä, joiden avulla vähennettiin nopean teollistumisen aiheuttamaa köyhyyttä, nälkää, tauteja ja lapsikuolleisuutta.

Länsimaissa koulutustason nousu, sosiaalinen kierto yhdistyneenä yhteiskuntien suhteelliseen vakauteen ovatkin olleet keskeisiä taloudellista kehitystä nopeuttavia tekijöitä. Suhteellinen vakauden kausi on kuitenkin ohitettu. Globalisaatio ja Yhdysvaltain keskuspankin FEDin vuoden 2008 finanssikriisistä alkanut rahoitusmarkkinoiden massiivinen setelirahoitus ovat johtaneet pääomien ennennäkemättömään keskittymiseen.

Pekingin yliopiston talousprofessori Michael Pettisin mukaan tuloerojen kasvu horjuttaa talouden kasvua ja on osin globaalin velkakriisin taustalla. Myös kansainväliset finanssipiirit ovat viime vuoden aikana esittäneet laajasti yhteisen huolensa keskiluokan köyhtymisestä ja tuloerojen kasvusta, joka viime kädessä uhkaa yhteiskuntien vakautta ja horjuttaa talouskasvua.

Alkuvuodesta Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ilmaisi Davosin talousfoorumissa huolensa kasvavien tuloerojen aiheuttamasta uhkasta globaalille talouskasvulle.

Professori Korkmanin esitystä taiteen, kulttuurin ja tutkimuksen kytkemiseksi talouden menestykseen onkin syytä tarkastella osana laajempaa kotimaista poliittista keskustelua.

Aalto-yliopiston hallituksen jäsen Bengt Holmström ja taloustieteen professorit Sixten Korkman ja Matti Pohjola julkaisivat 21. helmikuuta 2014 Suomen valtioneuvostolle osoitetun muistion,Suomen talouskriisin luonne ja kasvun edellytykset.

Aalto-yliopisto on säätiöyliopisto, jolla on johtosääntönsä mukaisesti ”kansallinen erityistehtävä”. Lakisääteisten tehtäviensä ohella Aalto-yliopisto sitoutuu edesauttamaan suomalaisten yritysten kansainvälistä menestystä ja vauhdittamaan kansantalouden kasvua.

Talousprofessoreiden raportin mukaan maamme talouden kilpailukyky on romahtanut kalliin euron ja Nokian myötä. Talouspoliittiset reseptit talouden saattamiseksi kasvukäyrälle ovat tuttuja viime vuosina kiihtyneestä julkisesta debatista. Koska eurosta ei haluta luopua, ainoaksi keinoksi talouskasvuun tarjotaan sisäistä devalvaatiota.

Veroja ei voi korottaa. Henkilö- ja yhteisöverotusta tulee keventää. Julkisia menoja leikataan. Työvoimakustannuksia tehostetaan laskemalla palkkatasoa, vaikka palkkakulut ovat Suomessa jo nykyisellään alhaisemmat kuin Ruotsissa ja Saksassa.

Eläkeikää nostetaan. Maahan houkutellaan siirtotyöläisiä, joiden avulla luodaan ammattiliittojen säätelemien työmarkkinoiden rinnalle järjestäytymätön ja kustannustasoltaan kilpaileva halpatyövoima.

Lisäksi maahan luodaan ”korkean jalostusarvon” innovaatiosektori, jota taide, kulttuuri ja humanistinen tutkimus ruokkivat.

Valtiovallan tehtävänä on tässä yhtälössä panostaa koulutukseen, robotiikan kehittämiseen ja digitalisoitumisen vauhdittamiseen. Alojen toivotaan tarjoavan uusia työpaikkoja, kun automatisaatio tuhoaa työpaikkoja teollisuudesta ja tuotanto siirtyy halpatyömaihin.

Talousprofessorien raportissa esitetään, että innovaatiohenkisyydellä ei Suomen kokoisessa maassa tarkoiteta suurisuuntaisia omaperäisiä oivalluksia. Kaupallisesti kannattavat innovaatiot tarkoittavat muualla tehtyjen ratkaisujen lainaamista, kopioimista, hankkimista yritysostoin ja niiden häikäilemätöntä muuntamista omiin tarkoituksiin. Innovaatiohenkisyyden edistämisessä valtiolta toivotaan niukkaa tukea.

Prosessorit toteavat, että resurssien puute, köyhyys ja nälkä ruokkivat yrittäjähenkistä luovuutta. Raportissa todetaan, että jotkut konkreettiset, tarkasti rajatut ja kiireelliset valtiolliset projektit – kuten sodat ja kuulennot – ovat poikineet huomattavimpia keksintöjä maailmanhistoriassa. Valtiolta ja yksityisiltä ”hyväntekijöiltä” toivotaankin ideakilpailuja, joilla kiritetään innovaatiohenkistä kekseliäisyyttä.

Helsingin Sanomien kolumnissaan Korkman perää kulttuuritutkimukselta oivaltavia kysymyksiä. Tätäkö me haluamme? Kysymys on erinomainen, kun Korkmanin ajatuksia tarkastellaan hänen omassa, talouskasvun imperatiiveja painottavassa viitekehyksessään. Tuotetaanko yliopistoissa laadullisesti parempaa tutkimusta, kun ne pakotetaan kilpailemaan keskenään rahoituksesta ja kansainvälisestä statuksesta?

Eikö pelkona ole ennemminkin se, että tuotetaan samankaltaisia tutkimuksia kansainvälisesti standardoiduin kriteerein? Tulisiko taiteilijoiden ja kulttuurintutkijoiden luopua perustuslain takaamasta autonomiasta, ottaa vastuuta kansantalouden kasvusta? Näillä eväillä?

Mitä taiteelle tapahtuu, kun sen autonomiset sivistykselliset tehtävät muuttuvat talouteen kytketyiksi instrumentaalisiksi tehtäviksi? Entä se kuuluisa kolikon kääntöpuoli?

Korkmanin kolumnin taivutteleva ja kyselevä sävy on hienovaraista lobbausta, joka ei muuta asiasisältöjen kovaa ydintä – taiteen ja tutkimuksen perustuslailliseen vapausoikeuksiin kajoamista. Niin säätiö- kuin julkisoikeudellistenkin yliopistojen keskeinen tehtävä on edelleen tuottaa yliopistolaissa määrättyä ja perustuslain perustuslain pykälän 16.3 vapausoikeuksiin kytkettyä tehtäväänsä.

Taiteen, kulttuurin ja tutkimuksen perustuslaillisen suojan kyseenalaistaminen ja alistaminen kansantalouden kilpailukyvyn nousuun ei ole vähäinen asia.

Taiteen, kulttuurin ja tutkimuksen autonomia ja rahoitus julkisista varoista perustuu kulttuuriperinnön varjelemiseen, uusintamiseen ja kulttuurin elävänä pitämiseen. Perustuslain tavoitteena on turvata ilmaisen koulutuksen ohella sivistyspalveluiden saavutettavuus tasapuolisesti kaikille kansalaisille. Tavoitteet ovat keskeinen osa hyvinvointivaltion arvopohjaa.

Jos taiteen ja tutkimuksen tehtävät, kulttuurin perusta, kansalaisten arvo ja valtion rooli määritellään uudelleen riippuvuussuhteessa kansantalouden kilpailukykyyn, ollaan reippaasti romuttamassa nykyisen yhteiskuntajärjestelmän perusteita.

Kolumninsa lopuksi Korkman korostaa suomalaisen identiteetin ja yhteiskunnallisen kehityksen sidoksia sivistyksen periytymiseen. Hän tiivistää ajatuksensa lauseeseen: ”yhteiskunta vailla muistia on kuin puu ilman juuria”.

Yhteiskunnan muisti ei kuitenkaan ole puu, vaan erilaisten historiallisten näkökulmien ja ristiriitaisten sosiaalisten intressien systeemi. Kulttuurien monimuotoisuutta ei voi väkivallatta tiivistää markkinatalouden, länsimaisen maailmankuvan ja teknologisen kehityksen voitonmarssiksi, joka tarjoillaan taiteen, kulttuurin ja tutkimuksen avulla sivistyksen, humanismin, ihmisarvon ja demokratian edistämisen moraalisessa käärepaperissa.

Perussuomalaiset esittivät kolme vuotta sitten vaaliohjelmassaan, että taiteen julkinen rahoitus tulee kytkeä suomalaiskansallista identiteettiä vahvistavaan taiteeseen. Korkman esittää käytännössä vastaavan kytkennän, jossa taiteen, kulttuurin ja tutkimuksen avulla ryhdytään piiskaamaan kansallista ”Suomi talouskasvuun” -narratiivia globaalista talouskilpailusta. Instrumentalistiset nationalistiset kytkennät on vain piilotettu taitavammin kauniiseen kiiltokuvaan.

Tässä viitekehyksessä perustuslain pykälän 16.3 turvaamat tutkimuksen ja taiteen autonomia alkavat tuntua entistä arvokkaammilta niin sivistyksellisen perinnön säilyttämisen ja uusintamisen kuin myös kompromissittoman sanan- ja ilmaisunvapauden kannalta.

Kirjoittaja Merja Puustinen on kuva- ja mediataiteilija ja tutkija.

Puustinen tekee Kuvataideakatemiassa sosiologispainotteista tohtorintutkimusta, jossa käsitellään makrotalouden ja geopoliittisten trendien heijastumista taidemaailman käytäntöihin.

Lue myös Fifissä helmikuussa 2012 julkaistu teatteriohjaaja Esa Leskisen essee Taide pelastaa kilpailulta.