Edwin Linkomiehen (1894–1963) ilmeetön katse seuraa vitsailevia näyttelijöitä, jotka kiskovat ylleen eläinmaskeja valokuvausta varten. Helsingin yliopiston konsistorin kokoussalin seinältä tuijottaa muitakin varttuneita akateemisia herroja.

Linkomiehen muotokuva ei liity valmistella olevaan esitykseen mitenkään, mutta hänen läsnäolollaan on vertauskuvallista painoa. Hän johti aikoinaan rehtorina Helsingin yliopistoa ja sitä ennen koko Suomea jatkosodan aikaisena pääministerinä.

Muistelmissaan Linkomies kuvaa, miten yhteiskuntaa on vaikea kääntää uuteen suuntaan sotasensuurin ja -propagandan ohjaaman yleisen mielipiteen keskellä.

Oikeusjuttu-teatteriesityksessä on kyse juuri siitä, kuinka hitaasti myös rauhan aikana uudet ajatukset suodattuvat päätöksentekoon, jos ne ovat ristiriidassa hallitsevan todellisuuskuvan kanssa.

Helsingin yliopiston päärakennuksen ruokalan perällä istuvat Oikeusjutun ohjaajat Laura Gustafsson ja Terike Haapoja.

Gustafsson tunnetaan kirjailijana, jonka aiheissa korostuvat sukupuoli- ja eläinnäkökulmat. Hänen esikoisteoksensa Huorasatu (2011) oli Finlandia-ehdokas. Haapoja on ansioitunut kuvataiteilija, joka esimerkiksi viime vuonna edusti Suomea Venetsian biennaalissa. Hänen työnsä käsittelevät usein ihmisen ja luonnon moninaista suhdetta.

Viime vuoden joulukuussa taiteilijat rakensivat yhdessä Helsingin Kaapelitehtaalle Naudan historian museon. Erikoisessa taidenäyttelyssä esitettiin nautojen historiaa samaan tapaan kuin perinteisessä museossa saatettaisiin esitellä vaikkapa ihmisryhmiä surrealistit, työläiset tai muinaiset inkat aarteineen. Voima selvitti taiteilijoilta ennen ensi-iltaa, mistä Oikeusjutussa on kyse.

Ensimmäiseksi on pakko kysyä oletteko te kirjailijoita, kuvataiteilijoita, museonjohtajia vai teatterintekijöitä?

LG: ”Kirjallisuus on ilmaisulajina itselleni vähän suppea, enkä ole tehnyt teatteria kovinkaan paljon. On vaikea sanoa, mihin kuuluu, jos perustaa museon. Tämä uusikin esitys vähän pakenee teatterin määritelmiä.”

TH: ”Suomessahan taiteenlaji määritellään sen mukaan, mistä toimikunnasta voi saada apurahaa. Me saimme sitä monitaide-osastolta, joten pitäisi kai sanoa monitaiteilijoita.”

Tänne Helsingin yliopistolle tuomanne näytelmä Oikeusjuttu saa ensi-iltansa marraskuussa Baltic Circle -teatteritapahtuman yhteydessä. Ei ole kovin vaikea arvata, että eläinoikeusteemojen äärellä jälleen liikutaan?

TH: ”Niin, sen taustalla on laajempi Toisten historia -hankkeemme, jossa kirjoitamme historiaa uudestaan toisten lajien näkökulmasta. Tätä kautta esiin nousi ajatus, että ihmiskeskeisessä lainsäädännössä eläimillä ei ole koskaan oikeussubjektin asemaa, vaan omistettavan esineen rooli. Kuitenkin erilaisissa lakiteorioissa ja poliittisissa projekteissa on viime vuosina etsitty paljon näkökulmia siihen, miten toislajiset olennot ja luonnonilmiöt voisivat olla paremmin suojattuja lain edessä kuin nyt ovat.”

LG: ”Esimerkiksi Animal Legal Defence Fund on nostanut kanteita väärin kohdeltujen eläinten puolesta, ja The Nonhuman Rights Project on ajanut oikeusjuttuja, joissa kyseenalaistetaan eläinten esineellisyys. Suomessa taas valmisteilla olevassa eläinsuojelulaissa toistuu yhä historiallinen orjuusparadoksi: kuten orjat aikanaan, myös eläimet määritellään tunteviksi, toimiviksi, autonomisiksi ja ajatteleviksi – esineiksi.”

TH: ”On vaikea perustella, miksi ihmislapsen kanssa samalla älyllisellä tasolla olevalla simpanssilla ei olisi jonkinlaisia perusoikeuksia, jos esimerkiksi koomapotilaillakin on. Ennakkotapaukset ovat tärkeitä. Jos onnistumme rikkomaan jossain kohtaa fundamentaalisen rajan ihmisen ja toisten lajien välillä, se voisi olla iso sysäys lainsäädännölle ja koko kulttuurille.”

Vaaditte siis eläimille yksilöoikeuksia lain edessä?

TH: ”Voi hyvin kysyä, miksi firmat ja valtiot voivat olla oikeushenkilöitä, mutta toislajiset olennot eivät. Kyse ei ole siitä, että eläimet olisivat ihmisen kaltaisia olentoja, vaan siitä, että erilaisuudestaan huolimatta niillä voisi olla oikeushenkilöinä oikeuksia. Mahdolliset korvaukset eläinten kärsimyksestä tai luonnon tuhoamisesta tulisikin suunnata vahingosta oikeasti kärsineille: eläimille ja luonnolle, eikä niille ihmisille, joille teoista seuraa oikeusvaikutuksia. Tämä rinnastuu siihen, miten naisten oikeussubjektius tuli askel askeleelta voimaan, ja miten aikoinaan debatoitiin, että yhteiskunnan talous romahtaa, jos orjuus lakkautettaisiin.”

LG: ”Tällä hetkellä yhteiskuntamme perustuu siihen, että voimme hyödyntää eläimiä ilmaisena resurssina. Samalla lailla meillä on tätä halpaa resurssia kolmannen maailman maissa, joissa ihmiset tekevät orjatyötä kaivoksissa ja tehtaissa meidän hyvinvointimme hyväksi. Jos eläinten tai kehitysmaiden osa muuttuisi, totta kai paljon yhteiskunnassamme muuttuisi. Mutta onko se hyvä vai paha asia?”

Mitä Oikeusjutussa tapahtuu?

LG: ”Esityksessä rekonstruoidaan yksi todellinen oikeustapaus, Perhon susien salametsästykseen liittyvä case. Katsomme, mitä tapahtuisi, jos laki olisi sellainen, että eläimet olisivat oikeushenkilöitä ja niillä olisi edustus oikeudessa.”

TH: ”Demonstraatiossa lähdetään siitä, että eläimillä on perustavia oikeuksia, joista ei ole poikkeuksia. Eläimiä ei voisi esimerkiksi omistaa tai tappaa. Erityinen haaste tietenkin on ollut se, miten varsin abs-traktista ajatuksesta saa viihdyttävän teatteriesityksen. Onko lähtökohtaisesti mitään niin tylsää kuin lakiteksti?”

Miksi esitys on tehty nimenomaan Helsingin yliopiston konsistorin kokoussaliin?

TH: ”Etsimme pitkään sopivaa tilaa. Konsistorin salissa on oikeussalimaista arvovaltaisuutta. Siellä on erityisen paljon sellaisia elementtejä, jotka viittaavat pitkään patriarkaalisen humanismin perinteeseen. Vanhojen miesten kuvia seinillä, jättikokoinen raamattu, nahkaiset penkit. Kaikki näkyvä edustaa jonkinlaista top/down-autoritaarisuutta. Lisäksi se on hyvin kaunis tila.”

LG: ”Tila tekee näkyväksi juuri sen, mikä sieltä puuttuu, esimerkiksi naisten aseman yliopistollisen johtamisen historiassa. Ja siellä istutaan eläinten nahkojen päällä!”

Koetteko tekevänne nimenomaan poliittista teatteria?

LG: ”Ehkä poliittista taidetta, ja nykyteatteria myös. Poliittisesta teatterista tulee jotenkin häiritsevästi mieleen joku 1970-luvun vallankumousteatteri. Minulla on perstuntuma, että kun Suomessa puhutaan poliittisesta taiteesta, sillä tarkoitetaan, että mennään mukaan puoluepolitiikkaan. Me taas haluamme tehdä ei-puoluepoliittista yhteiskunnallista teatteria. Sitä tekevät kyllä muutkin. Näin itse juuri Puoli-Q-näyttämöllä esitettävän, asunnottomien asuntolasta kertovan esityksen Ruusulankatu 10.”

TH: ”Mutta on esityksessä kyllä brechtiläinen alavire. Se pelaa sillä, että yritetään kertoa tietyn yhteiskunnallisen tilanteen taustoista oikeussalidraamana. Minusta poliittinen taide voisi aatteen toitotuksen sijaan politisoida jotain sellaista, mitä ei ehkä ajatella poliittisena. Esimerkiksi nautamuseossa yritimme osoittaa, miten näennäisesti epäpoliittiset asiat – kuten lehmä tai ajatus museosta – voivat olla ihan helvetin poliittisia.”

LG: ”Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että eläimet pitäisi vapauttaa ihmisistä, mutta ei minulla ole halua tehdä taideteosta, joka pelkistäisi asian yksisilmäisesti. Näin monimutkaisesta asiasta ei ehkä voikaan sanoa mitään helppoa totuutta. Esityksessä lopullinen päätösvalta jää yleisölle.”

No, mikä teistä on sitten taiteen tehtävä?

TH: ”Nykyään ajatellaan usein, että yhteiselämän tarkoitus on tuotannon ylläpitäminen ja talouskasvu, ja että kulttuuri ja taide ovat oikeutettuja, jos ne tukevat tätä. Asia on kuitenkin juuri päinvastoin: tuotannon ja taloudellisen turvan pitäisi olla sitä varten, että hyvä elämä mahdollistuu. Taide taas on osa tähän hyvään elämään kuuluvaa henkisten sisältöjen etsintää.”

LG: ”Juuri hyvästä elämästä puhuminen on lakaistu maan alle, mikä on jotenkin absurdia. Talous ei enää ole väline vaan päämäärä, ja se on ihan hullua. Jos taas miettii vaikka uskonnon asemaa, se on korruptoitunut ja alkanut muistuttaa liikaa muita maallisen yhteiskuntaelämän valtahierarkioita. Taiteessa on useampi jumala kuin yksi tai kaksi tai kolme. Uskonnossa on yleensä myös vastaukset valmiina, kun taiteessa niitä voi etsiä vapaammin.”

TH: ”Jos ei puhuta kirkosta vaan uskonnosta, en näkisi taiteen ja uskonnon välillä niin suurta eroa. Jostain samasta ne kumpuavat, halusta selittää maailmaa metaforien kautta ja pohtia, mitä on hyvä elämä.”

Mutta eivätkö taiteilijatkin ole osa tätä yhteiskuntaa ja sen mahdollisesti alistavia rakenteita?

TH: ”Kyllä, nykyään vallitsee paljon narsistista überyksilökeskeisyyttä ja kukin omasta puolestaan -ajattelua. Puhutaan paljon oikeuksista, vähän vastuusta. Taiteessakin menestyksen vaatimus on iso, ja on vaarana, että taiteilijat putoavat tähän yksityisyrittämisen kuiluun ja kokevat olevansa jotenkin erilaisia ihmisiä kuin muut.”

LG: ”Mutta teokset kertovat aina yhteiskunnasta, myös silloin, kun ne eivät tee sitä tarkoituksella.”

TH: ”Tyypillistä on, että kun joku ulkomaalainen tekee poliittista taidetta, se on meistä ymmärrettävää, kun taas omasta ympäristöstä nousevat huomiot tuntuvat häiritseviltä. Kaukaisten asioiden näkeminen poliittisena on helpompaa kuin lähellä olevien. Vallitsevia normeja myötäilevää taidetta ei mielletä poliittisena, ainoastaan kriittinen taide. Esimerkiksi umpikaupallinen taide voi olla hyvinkin poliittista.”

LG: ”Ja esimerkiksi lihansyöntiä ei nähdä poliittisena tekona, vaikka tietenkin se on sitä!”

Eli yhteiskunta on iso paatti, joka kääntyy hitaasti, vaikka ruoria kuinka vääntäisi?

LG: ”Minusta kaikkien pitäisi ryhtyä vegaaneiksi, mutta jo se, että ryhtyy kyseenalaistamaan vallitsevia totuuksia, vie asioita eteenpäin.”

TH: ”Suurimmalle osalle ihmisiä eläimet ovat esineitä, eikä sitä pysähdytä miettimään. Mutta onko tämä rationaalista? Vai se, että lähtee kysymään asioiden perään? On satavarmaa, että jo lähivuosina kaikki eläinten oikeuksiin tai luonnon oikeudelliseen asemaan liittyvät kysymykset nousevat kuumiksi laajemmankin yleisön silmissä. Ristiriita sen kanssa, mitä tiedämme maailmasta ja miten täällä toimimme, alkaa kasvaa kestämättömäksi. Laki on aina perässä laahaava systeemi. Jossain vaiheessa päivitetyistä arvoista syntyvä konsensus sitten vain kirjataan lakiin.”

Terike Haapoja ja Laura Gustafsson: Oikeusjuttu. Esitykset 13.,14. ja 15.11. Helsingin yliopiston konsistorin salissa.

Oikeusjutun muu työryhmä: Suvi Kokkonen, Visa Kurki, Sami Säynevirta, Max Bremer, Mirjami Heikkinen, Arttu Kurttila, Maura Korhonen, Milla Martikainen.

Baltic Circle – kansainvälinen teatterifestivaali 9.–16.11.

www.balticcircle.fi

www.toistenhistoria.blogspot.com