”Luulin kerran olleeni väärässä, mutta erehdyin.” Lausahdus kirjan alussa kuvaa Seppo Konttisen asennetta hyvässä ja pahassa.

Taloustoimittaja Konttinen aloitti hommat Yleisradiossa vuonna 1974 ja ne jatkuivat vuoteen 2010.

Hän myöntää ylpeästi, että ei ole katunut ammattivalintaansa, koska ”toimittajan työ on etuoikeutettua”. Näin toimittajakritiikin aikoihin se on hyvin sanottu.

Konttisen kirja loksahtaa sellaiseen väliin, että kirjaa tehdessä ei ole ollut vielä tietoa siitä, miten Ylen rahoituskuvion kanssa käy. Tämä vähentää kirjan rahoituskysymykseen liittyvää dramatiikkaa. Kirja on hengeltään epätietoisen välitilan tuotos.

Nyt kun on päätetty Yle-verosta, Ylen toiminnan ja sen valtiorahoituksen suhde ei enää ole epäselvä, ainakaan ennen kuin yksityiset mediatalot aloittavat täyspommituksensa uudestaan.

Myrskyvaroituksen on antanut jokaviikkoisen Hesari-rummutuksen ohella jo kokoomuksen Kimmo Sasi, joka vaatii Yle-veron osoittamista myös kaupallisille firmoille.

Kuinka kauan näistä asioista jaksetaan meuhkata? On itsestään selvää, että kaupallisilla yhtiöillä ei ole mitään intressiä tuottaa laadukasta journalismia samalla kaavalla kuin Yle, koska mediatalojen päätavoite on ollut yli vuosikymmenen tehdä 20 prosentin tulos liikevaihdosta.

Yle ei ole kuitenkaan aina paratiisi. Välillä se on kafkamainen linna, jossa ei tiedä, kuka päätti ja mitä.

Kirjan oivaltavinta antia on kertomus siitä, miten Mikael Jungerista tuli sattumalta Ylen pelastaja. Pelimaanikko ja Ylen pääjohtaja Jungner pisti aikaisessa vaiheessa kolikot likoon sen puolesta, että Yle näkyy sosiaalisessa mediassa. Tämä uhkapeli on kantanut pitkälle.

Draamaa ja kärjistystä ei kirjasta puutu, ja siksi se on hauskaa luettavaa talouden, vallan ja journalismin taistelukentältä. Ylen pomoja Konttinen arvostelee vallan hännystelystä. Nykyistä Ylen päätoimittajaa Atte Jääskeläistä hän ripittää pääministeri Matti Vanhasen lautakasajupakasta. Konttinen toistaa myös väitteen, että Susanna Kuparisen Eduskunta-näytelmästä kertovaa uutista sensuroitiin.

Toimittaja Konttisen oman tulkinnan mukaan Vanhanen käänsi tietoisesti huomion lautakasaan, jotta epäilyt pääministerin omakotitalon pimeistä urakoinnista unohtuisivat.

Konttinen maadoittaa kirjan lopussa journalismin peruslähtökohtiinsa: ”Ohjelmien sisältöjen merkitystä ei voi aliarvioida. Kuuntelijat ja katsojat ovat viisaampia kuin ohjelmien tekijät arvaavatkaan.”

Se on kova pala nieltäväksi monelle.

Seppo Konttinen: Suora lähetys. Tosiasiaa Yleisradiosta. Siltala, 2012. 219 s.