”Brossardin käsitys subjektiivisuudesta on kollektiivista tilaa, jossa vapaiksi integroituneiden naisten sosiaalinen, poliittinen ja intiimi kanssakäyminen toteutuu spiraalimuodostelmassa neljännessä ulottuvuudessa.” Teija Enoranta teoksessa Naissubjekti ja postmoderni.

Viimeksi Lontoon Tate Modernissa tunsin taiteellista epävarmuutta. Tuijotin kuin akuankka epämääräistä kasaa tuoleja ja mietin, kuuluvatko ne näyttelyyn vai oliko vahtimestari kasannut ne siihen ihan muista syistä. Etsin katseellani tekstitaulua, joka kertoisi, mitä tuolikasa edustaa.

Kaiken taiteellisen tekemisen rinnalla kulkee taiteen selittäminen. Taiteilijat vaikuttavat suhtautuvan siihen kaksijakoisesti. Sama tyyppi, joka tuskailee apurahahakemusten kanssa, tulkitsee skumppalasi kädessä silmät kirkkaana ja puhe rönsyillen teoksiaan näyttelyn avajaisissa.

Katsojalla on valta sanoa, ettei tämä tai tuo teos puhuttele. Silti asiantuntijaselitykset flirttailevat katsojan ylpeyden kanssa. Katsopas tarkemmin, etkö näekin tässä subjektiivisuuden kollektiivisen tilan, jossa vapaiksi integroituneiden naisten sosiaalinen, poliittinen ja intiimi kanssakäyminen toteutuu spiraalimuodostelmassa neljännessä ulottuvuudessa? No tietenkin, enhän minä mikään persu ole!

Lehdistötiedotteen mukaan Kirsi-Marja Metsähuoneen valokuva- ja lyhytelokuvanäyttely Ghosts of Gesture Helsingin galleria Jangvassa “käsittelee kuvitteellisia muistoja, identiteetin vaihtoa ja pysähtynyttä liikettä”. Taiteilija on kuvannut projektia usean vuoden ajan Italiassa. “Idea ja kimmoke muotokuvasarjan asemoimiselle 1900-luvun alkuun on ollut naisasialiikkeen aktivistien toiminta naisten yhteiskunnallisen aseman parantamiseksi ja sukupuoliroolien muuttamiseksi”, tiedote kertoo.

Metsähuone on opiskellut ja asunut Yhdysvalloissa ja valmistunut vuonna 2000 Kuvataideakatemiasta tila-aikataiteen osastolta. Hän vaikuttaa juuri sellaiselta ansioituneelta mediataitelijalta, jonka cv:n pituus miellyttää apurahalautakuntia.

Tiedotteen mukaan Metsähuone “rakentaa liikkuvaa epätodellisuutta todellisuuden toiston keinoin” ja tarkastelee teosten avulla naisena olemisen roolia, eleitä ja ilmeitä. Hän on pukeutunut rooliasuihin, sillä omakuvissa sekoittuu itsetutkiskelu ja fantasia. “Kun kuvaa itseään toisena, muotokuva toimii edelleen peilin tavoin mutta myös ikkunana toiseen hahmoon, johon voi projisoida sisältään vaihtoehtoisia identiteettejä”.

Entä jos katsoja ei löydä teoksista kuvausten kertomia asioita? Katkos on voinut tapahtua monessa taiteen saumakohdassa. Ehkä katsoja ei ymmärrä taiteen kontekstia. Ehkä valitsija mieltyy kuviin muista kuin taiteilijan tarjoamista syistä. Ehkä taiteilija ei onnistu ilmaisemaan teoksissa sitä, mitä väittää ilmaisevansa.

Metsähuoneen lehdistötiedote on maininnut niin monta taustavaikuttajaa ja tulkintaa teossarjalle, että katsoja voi helposti nähdä kuvissa useampia niistä. Tiedotteen lukemisen jälkeen en osaa sanoa näenkö kuvissa omia vai sen tarjoamia merkityksiä. Mistä katsoja tietää, käykö “taiteilija dialogia ‘vieraan toisen’ kanssa” onnistuneesti vai ei?

Istumme Tokoinlahden Cafe Pirittassa. Metsähuone tilaa epäröiden päivän kolmannen lattekahvin. Näyttelyn pystyttäminen on verottanut unta, siksi hän tuntee itsensä unissakävelijäksi.

Mistä tässä teossarjassa on kyse?

Tämän projektin pääosassa ovat valokuvat, mutta siihen kuuluu myös kokeellinen lyhytelokuva. Olin miettinyt jotain tämänkaltaista kauan. Halusin kuvata Italiassa, koska halusin sijoittaa projektin vuosisadan alkuun. Miljööt vaikuttivat sopivan ideaan. Huomasin heti ensimmäisen kuvauspäivän jälkeen, että se toimii.

Mikä siinä toimii?

Halusin kuvata eleitä ja ilmeitä. Minua kiinnostaa myös, miten kuva on lähtenyt liikkeelle. Liikkuva kuva on alunperin still-kuvia. Halusin käsitellä liikettä staattisen valokuvan keinoin.

Olet kuvissa aina itse?

Se perustuu osin siihen, että ulkomailla minun on itse pakko suostua kuvauksiin. Eikä tarvitse pitää taukoja tai maksaa mitään. Mutta oli myös tärkeää, että olen itse niissä kuvissa. Siinä on tietty performatiivinen elementti.

Lehdistötiedotteessa olet nimennyt aika monta selitystä teoksillesi. Kuinka paljon selityksistä on syntynyt jälkikäteen? Kuinka paljon näitä tekstejä yleensä kirjoitetaan jälkikäteen?

Ymmärrän, että näistä näyttelyiden teksteistä saattaa tulla sellainen päälleliimattu olo, vaikka en pidä siitä sanasta. Kehittelen projekteja tosi kauan mielessä, visuaalisessa muodossa.

No, eihän kukaan tee vuosikausia töitä jonkun projektin kanssa, jos siellä ei ole jokin vahva selkeä idea taustalla.

Aika varhaisessa vaiheessa pitää kirjoittaa projektikuvaus. Joskus asiat ovat syvällä. Siinä voi mennä aikaa, että ymmärtää, mitä alitajunta on työstänyt. Ei se ole sitä, että keksin selityksiä jälkeenpäin. Jaksan tehdä tätä vuodesta toiseen, täytyyhän siinä olla jotain erityistä.

Ennen kirjoitin, mutta minulla oli syy vaihtaa ilmaisutapaa. Futuristivalokuvat ilmaisevat hyvin sitä, mitä ajattelen. Samassa kuvassa näkyy eri ilmeitä ja eleitä. Futuristit halusivat vangita liikkeen.

Mä olen sellainen tyhmä taidenäyttelyssä kävijä. Voisitko vielä selittää, miksi liikettä pitää kuvata?

Mua kiinnostaa se, miten still-kuvasta on tullut liikkuva kuva. Halusin kuvata liikettä yhdessä kuvassa.

Miksi olet sijoittanut post-modernin identiteetin kuvauksen 1900-luvun alkuun?

Halusin pohtia tässä identiteetin muutosta. Olen työstänyt paljon sitä, mitä identiteetti tarkoittaa. Teen tätä kuitenkin nykyhetkessä, joten en näe siinä ristiriitaa.

Mistä naisen identiteetti tuli tähän?

Se on vahvasti henkilökohtainen, suvun naisiin liittyvä asia. Tarinoita, jotka ovat tapahtuneet tai jääneet tapahtumatta. Se on syvästi henkilökohtainen asia. Musta tuntuu, että olen jo paljastanut liikaa projektin taustoista siinä lehdistötiedotteessa. Olen hyvin yksityinen ihminen.

Onko tässä sun mielestä ristiriita, että haluat viestiä tätä henkilökohtaista puolta, mutta et puhua siitä julkisesti?

En mä ole siellä näyttelyssä vieressä seisomassa ja tulkkaamassa. Taiteilijoiden syyt tehdä taidetta ovat usein hyvin henkilökohtaisia. Ei niitä yleensä kerrota niin suoraan. Mutta kyllä mä puhun tässä yhteydessä naisten oikeuksista. Se on yksi pääasia tämän takana. Kun projekti syntyy, sen takana on useita syitä, ei yhtä kristallinkirkasta ajatusta.

Meissä on paitsi aikaisempien sukupolvien geenejä, myös mielen ja muiston geenejä aikaisempien sukupolvien ihmisistä. Me poimitaan niistä ne, jotka koskettaa.

Olisko sun mielestä parempi, jos ei tarvitsisi kirjoittaa lehdistötiedotteita ja selityksiä apurahahakemuksiin?

Tuo on hyvä kysymys. Itselleni se ei ole ongelma, koska kirjoitan paljon. Tekstejä tarvitaan moneen paikkaan.

Kauhean usein mun ajatukset on kuitenkin visuaalisia. Mulla on päässä tulkki, joka yrittää selittää niitä sanoin.

Tämä näyttelyn kutsukortin valokuva, A Woman Making Herself New on musta hieno. Olenko mä huono tulkitsija, jos mä en näe tässä kaikkia noita lehdistötiedotteessa mainittuja asioita?

Näissä kaikissa kuvissa ei näy kaikki asiat. Eivätkä kaikki ihmiset, joilla on ihan eri tulokulma näe samoja asioita. Mitä sä sitten näet tässä kuvassa?

Vaikea sanoa enää, koska olen jo lukenut sen lehdistötiedotteen. Mä käännän tän kysymyksen sulle. Mitä sä näet tässä mun ottamassa kuvassa? (Pitkällä valotusajalla otettu kuva miehestä pyörivässä korituolissa.)

Täähän on hieno. Jos sun pitäisi kirjoittaa tästä statement niin mitä siinä lukisi?

Tässä on mun isä. Ei muuta.

Mutta jos sun olisi pakko kirjoittaa apurahahakemus? Siinä pitää kirjoittaa taustoja ja tavoitteita, työsuunnitelma, prosessin tämänhetkinen vaihe…

Niin, juuri sen mä koen vaikeaksi.

Valitettavasti maailma ei toimi niin, että ei tarvitse selittää töidensä taustoja. Olen joskus kirjoittanut hakemukseen, että mä inspiroidun sitten siellä maassa, mihin olen menossa. En vielä tiedä miten. En osaa sanoa, miksi liike on tärkeää. Se kiehtoo mua, se on mulle tärkeää.

Jostain syystä nauhuri katkaisee nauhoituksen. Tähän väliin tulisi puhetta futurismista. En muista sitä kovin hyvin, joten en uskalla referoida sitä.

Metsähuoneen mielestä taideteoksen merkityksen tulkinta on kuin maatuskan kuorimista. Kerros kerrokselta teoksesta paljastuu yhä syvempiä merkityksiä.

Jatka tätä lausetta: ihmisten pitäisi tulla näyttelyyni, koska…

Toivon, että kuvien liike aiheuttaa liikettä katsojen ajatuksissa. Suomessa pidetään esimerkiksi itsestäänselvyytenä, että tytöt saavat käydä koulua. Ei muisteta olla kiitollisia siitä oikeudesta, jota kaikilla tytöillä ei ollut sata vuotta sitten.

Ghosts of Gesture – Il movimento fantasma Helsingin galleria Jangvassa 30.10.-17.11.