Witches of Gambaga kuvaa naisia, jotka ovat joutuneet pakenemaan perheensä väkivaltaa henkihieverissä, ja toisia, jotka ovat tulleet leiriin läheistensä saattamana. Tarinat koettelevat uskoa siihen, että ollaan 2000-luvulla. Asara, entisessä elämässään itsenäinen nainen ja ravintolanomistaja, tuomittiin noituudesta hänen kylässään puhjenneen tautiepidemian seurauksena. Hänen ja kolmen muun naisen uskottiin myrkyttäneen kylän juomaveden.

”En ollut koskaan tajunnut, että ihmiset vihasivat minua ja menestystäni niin paljon”, Asara sanoo. Monet ”noidista” on tuomittu kilpailijalle tai aviomiehen toiselle vaimolle sattuneen onnettomuuden aiheuttajina.

Taikausko istuu ghanalaisessa yhteiskunnassa niin tiukassa, että monet leirin asukkaista uskovat itsekin olevansa noitia, kun heidät on kerran siitä tuomittu. Leiri tarjoaa suojan, mutta se ei tule ilmaiseksi. Naiset maksavat leirin päällikölle tämän suojelusta ja työskentelevät tämän pelloilla ruokansa vastineeksi. Badoen haastatteluista päällikön kanssa käy selväksi, kuka tilanteesta hyötyy.

Vaikka dokumentissa on visuaalista ja musiikillista kauneutta, on Witches of Gambaga selkeästi elokuva, jolla on sanoma.

”Se on ensisijaisesti ghanalaiselle yleisölle”, toteaa Ghanassa syntynyt ja nuorena Britanniaan muuttanut Badoe. Hän puhuu intohimoisesti siitä, kuinka useimmat yhteiskunnat ja uskonnot pelkäävät ja demonisoivat naiseutta.

Elokuva tarjoaa ratkaisuksi koulutusta ja valistusta, mutta Badoe tekee selväksi, että syvempää muutosta tarvitaan: ”Patriarkaaliset rakenteet aiheuttavat sen, että naisten on vaikea saada ääntään kuuluviin.”

Kuten dokumenttielokuvissa usein, leffan teko oli kiinni rahoituksesta ja sen takia tauolla useita vuosia. Suurimman osan materiaalista Badoe kuvasi vuonna 2005, mutta palasi leiriin kolme vuotta myöhemmin, ja kokonaisuus valmistui vasta 2010.

Odotus antoi kuitenkin perspektiiviä ongelman syihin: Badoen palatessa Ghanaan syksyllä 2008 noidiksi uskottujen naisten määrä oli noussut tuhannesta kolmeentuhanteen – ohjaajan mukaan koska taloustaantuman myötä ihmiset tarvitsivat syntipukkeja yhä enemmän.

Stigmatisoinnista puhuu myös ohjaaja Suzanne Cohen. Beautiful Sentence vie naisvankilaan, jossa runoilija Leah Thorn järjestää vangeille luovan kirjoittamisen työpajoja. Dokumentti on visuaalisesti karu, mikä kertoo vankilaympäristöstä sekä elokuvan keinoin että käytännössä: Cohenin liikkuminen vankilassa sekä se, mitä hän sai kuvata, oli tarkoin rajattua. Runot ja naisten elämäntarinat kuitenkin kantavat.

Yksi Beautiful Sentencen vahvuuksia on, ettei se ota kantaa kuvaamiensa naisten syyllisyyteen tai syyttömyyteen, vaan esittää heidät ihmisinä. Monet naisvangeista ovat itsekin uhreja, jotka hyväksikäytön tai perheväkivallan myötä ovat ajautuneet rikoksiin, eikä vankila paranna tätä kierrettä: vaikka vain viisi prosenttia Britannian vangeista on naisia, vastaavat nämä joka toisesta vankiloissa sattuneesta itsensävahingoittamistapauksesta.

Myös Cohenin kuvaamat naiset kamppailevat itsensä kanssa. Heillä on kuitenkin apunaan kirjoittaminen. Elokuvan ehkä liikuttavin kohtaus on, kun yksi naisista sanoo päässeensä pisteeseen, jossa hän kirjoittaa runoja sen sijaan että satuttaisi itseään.

”Itkin, kun kuvasin sitä”, Cohen kertoo.

Ohjaaja kertookin halunneensa ensisijaisesti tehdä elokuvan runoudesta ja luovuuden voimasta.

”Olin tosi hermostunut, kun menin vankilaan ensimmäistä kertaa. Mutta vangit muistuttivat yliopistoni opiskelijoita. Tulin loistavasti toimeen heidän kanssaan!”

Cohen sanookin tulleensa kriittisemmäksi vankilainstituutiota kohtaan, sillä eristys yhteiskunnasta ei tee kenellekään hyvää. Hän painottaa, kuinka vahvasti hänen käsityksensä vangeista on muuttunut.

”Ennen sain mielikuvani leffoista ja uutisotsikoista… Olin todella onnekas päästessäni käymään vankilassa. On sääli, etteivät useammat ihmiset pääse.”

Ja vähällä oli, ettemme olisi päässeet edes dokumenttielokuvan kautta. Valmistuttuaan Beautiful Sentence oli vuoden verran esityskiellossa, sillä Britannian sisäministeriö halusi kieltää sen julkisen esittämisen. Ratkaisu, johon lopulta päädyttiin, oli että Cohen sumentaisi osan hahmoista kasvot, sillä nämä oli tuomittu niin vakavista rikoksista. Ohjaaja olisi myös mielellään antanut dokumentin henkilöiden osallistua editointiprosessiin varmistaakseen, että esitti nämä oikealla tavalla, mutta se ei ollut vankilassa mahdollista.

Jos vankeutta katsoo yhteiskunnan yrityksenä eristää, sulkea syylliset pois silmistä ja mielestä, on näiden äänten tuominen valkokankaalle kaikkea muuta kuin neutraalia. Kun kysyn naisilta, näkevätkö he itsensä poliittisina ohjaajina, miettivät molemmat hetken.

”Näen itseni ohjaajana, joka käsittelee yhteiskunnallisia asioita. Mutta tämän elokuvan tarkoituksena oli ehdottomasti myös kampanjoida”, Badoe sanoo. Cohen on samoilla linjoilla: ”Olen enemmänkin humanitäärinen ohjaaja, välitän ihmisistä. Mutta elokuvia voi käyttää asioiden esiin tuomiseen.”

Ja siinä nämä elokuvat tosiaan toimivat. Witches of Gambagaa on esitetty Ghanan valtiontelevisiossa ja Amnesty International käyttää sitä kampanjointimateriaalina Keniassa, ja Leah Thornin työpajoissa syntyneistä runoista on julkaistu kokoelma.

Kymmenminuuttinen versio 55-minuuttisesta Witches of Gambagasta on nähtävissä Guardianin nettisivuilla.

Beautiful Sentencen (21 minuuttia) voi katsoa Vimeossa: http://vimeo.com/24013313

Leah Thornin koostaman Release-kokoelman naisvankien tarinoista voi ladata PDF:nä.