Taiteilija Jaakko Heikkinen (s. 1969) touhuaa turkulaisen galleria Titanikin isoimmassa huoneessa. Nurkkaan laitetussa televisiossa tilittää yläosaton vanhempi herra. Seinien vierustoissa on niille kohta ripustettavia maalauksia. Yhdessä nainen itkee keittiön tuolilla. Käsi kätkee kasvot.

Gallerian seinille nostetaan pääasiassa farkkulippispäisen Heikkisen maalauksiinsa taltioimaa ”erilaista arkea”. Pehmentävä kiertoilmaus tarkoittaa sitä arkea, jota hänen yhteiskunnan liepeillä roikkuvat tuttunsa elävät.

”Yleensä kun ihmisiä maalataan, ne on ylpeitä jostakin. Jotenkin se olisi minun kohdallani vääristelyä. Teosteni ihmiset kärsivät useimmin tietyistä ongelmista: yksinäisyydestä, epätoivosta ja alkoholismista”, Heikkinen kertoo.

”Sellaiseen maailmaan olen nyt taiteessani ajautunut.”

Useimmin suomussalmelaisen Heikkisen teoksissa on vain yksi ihminen. Erilleen elämässään jääneiden ihmisten kuvat muodostavat galleriatilaan näyttelyn ajaksi eräänlaisen panoraaman syrjäytyvästä ja kahtia jakautuvasta Suomesta.

Suurin osa näyttelyn teoksista on saanut alkunsa Heikkisen ottamista valokuvista. Kuvat on napattu hänen pitkäaikaisista tutuistaan. Sopivan hetken vangitseva kuva jalostuu myöhemmin maalaukseksi.

”Haluan kuviin hetkellisyyden, en poseerausta. Otan vähän salassa, kun ollaan otettu vähän viiniä tai tolleen noin”, Heikkinen avaa.

”Ehkä ihminen on kaikista rehellisimmillään, kun hän on tollaisessa kunnossa ja saa vähän nousuhumalaa – silloin purkaa tuntojaan ja antaa ottaa kuvia. On siinä juomisessa hyviäkin puolia, kuten sosiaalisuutta.”

Heikkinen ehtii ennen toimittajaa myöntämään tilanteen ristiriidan. Toisen ihmisen huonon olon taltiointi kuvaan on aina arveluttavaa, erityisesti hiprakassa. Ja silloin kun kyse on oikeista ihmisistä eikä fiktiosta.

”Mulla on se periaate, että kysyn aina luvan maalauksen tekemiseen”, hän kertoo.

”Tuon videon tekoon niitä piti kysyä kaksi. En osoita sormella tai tuo nimen kanssa ihmisten ongelmia julki niin, että haluaisin ivata. Olen itsekin useissa kuvissa. Myötäelän näiden maailmaa.”

Heikkisen teoksiin tulee lisätulkinnan kerros siitä, että hän maalaa ne. Vahvoissa väreissä kylpevät teokset lainaavat keinoja abstraktista taiteesta ja muun muassa kollaasitekniikoista. Ne eivät siis pyri olemaan objektiivisia kuvauksia, vaan välittämään Heikkisen suhteen maalauksen kohteeseen.

”Sen oman tunnesidoksen häntä kohtaan, sen kokemuksen ja senhetkisen tilan voin pystyä maalauksessa välittämään”, taiteilija selittää.

Heikkisen duunit ovat siitä mielenkiintoisia, että niissä paljastuu jotain mitä vaikeuksissa olevat ihmiset helposti peittävät näkyvistä. Heikkoutta. Araksi tekevää häpeää.

Teoksiin ikuistettujen osalta prosessi ei ole välttämättä kivuton. Eikä peitellyn olotilansa näkeminen kankaalla aina vapauta.

”Jotkut tykkää, on ylpeitäkin että pääsee näyttelyyn”, Heikkinen kertoo. ”Toiset taas eivät sano suoraan tai ovat hiljaa.”

Samalla hän myöntää työskentelyn käyvän välillä raskaaksi itselleenkin. Toisten kohtaloiden kuvittamisessa unohtaa helposti omat tarpeensa.

”Olen ajautunut tällaiseen maailmaan, on tämä omalla tavallaan raskas maailma”, hän myöntää.

”Olen myös yrittänyt olla tekemättä taidetta, lopettaa. Jos saa ainutlaatuisen tarinan luotua maalauksella maailmaan, niin silloin tulee hyvä fiilinki. Tämä on kuitenkin minun tapani kirjoittaa tarinoita.”

Jaakko Heikkisen näyttely Turun galleria Titanikissa 22.4. asti, ti–pe 12–18, la–su 12–16.