”Mä vihaan eduskuntaa, mä vihaan tätä maailmaa”, Pertti Kurikan nimipäivien Kari Aalto laulaa Mä vihaan maailmaa -kappaleella. Vaikka teksti saattaa kuulostaa tyypilliseltä punkangstilta, on siihen kätkeytyvä tunnelataus melkoinen annetussa kontekstissa.

Kappale esitetään keskellä elokuvaa Kovasikajuttu, jossa yhtyeen jäsenet kertovat elämistään, myös kohtaamastaan kohtelusta ja asenteista.

Mä vihaan eduskuntaa, live-veto Tampereen Vastavirta-klubilla vuonna 2010.

Esimerkiksi bändin kitaristi Pertti Kurikka kertoo, kuinka soitti 1990-luvulla Koskelan sairaalaan tiedustellakseen siellä potilaana olleen äitinsä vointia: ”Sinun äitisi on kuollut”, kuului suorasukainen vastaus langan toisesta päästä. Hautajaisetkin oli pidetty, sukulaiset tai sairaalan henkilökunta eivät vaan olleet vaivautuneet ilmoittamaan tästä vainajan omalle pojalle.

Kuinka olisikaan mahdollista, että jos yhteiskunta kohtelee näin, siitä ei syntyisi patoumia?

Suurempina annoksina nämä tragediat olisivat kestämättömiä, mutta Kovasikajutussa ne rytmittävät kerrontaa hyvin. Kokonaisuus pysyy viihdyttävänä, mutta viimeistään lopputekstien alettua voi keskittyä niihin esitettyihin ja yhteiskunnallisesti rankempiin epäkohtiin.

Päällisin puolin Kovasikajuttu on kuvaus neljän kehitysvammaisen miehen, Pertin, Karin, Samin ja Tonin elämästä ja heidän Pertti Kurikan nimipäivät -punkyhtyeestä. Oikeastaan se on kuitenkin elokuva ihmisarvosta ja itsemääräämisoikeudesta, oikeudesta omaehtoiseen elämänhallintaan.

Hyväntuulinen dokumentti naurattaa yleisöään ja samalla tarttuu arkaan aiheeseen, kehitysvammaisten asemaan yhteiskunnassa. Leffa tasapainoilee jatkuvasti sosiaalipornon sekä tirkistelyn partaalla, niihin kuitenkaan kertaakaan sortumatta. Tekijät päästävät kohteensa itse ääneen ja välttää heidän päidensä yli puhumisen.

Dokumentti jättää esimerkiksi kokonaan puuttumatta siihen, että esitetyillä radikaaleilla – ja ennen kaikkea vapailla – hoitometodeilla on saatu erittäin positiivisia tuloksia aikaiseksi. Keskittymällä pelkästään kundeihin, kiinnitetään huomio siihen tärkeimpään – ihmiseen. Samalla ehkä avataan väylä julkiselle keskustelulle, jossa voidaan sitten vaikka pureutua myös niihin teoreettisempiin kysymyksiin.

Inhimillisen monimuotoisuuden ja kohelluksen ylistys oli myös saman tuotantoyhtiön ja ohjaajien edellisenkin täyspitkän dokumentin kantava teema. Kansakunnan olohuone huojui samaisella kielekkeellä tirkistelyn ja naureskelun uhan ollessa alati läsnä. Sekin onnistui väistämään karikot. Päästämällä ääneen ihmiset, jotka eivät tavallisesti huomiota osakseen saa, Mouka Filmin porukka on onnistunut toistuvasti muistuttamaan katsojia elämän itseisarvosta.

Tero ja Heikki, vauva ja jääkiekko. Kansakunnan olohuoneessa ollaan perusasioiden äärellä.

Pertti Kurikan nimipäivät haastaa pelkällä olemassa olollaan vallitsevat vammaistenhoitokonventiot. Laitokseen sulkemisen sijaan kaikki tulee ottaa osaksi yhteiskuntaa ja toivotetaan tervetulleiksi juuri sellaisina kuin ovat. Jopa Linnanjuhliin, kuten Tarja Halonen teki.

Hoitosuositusten ohella Pertti Kurikan nimipäivät haastaa myös muun yhteiskunnan. Miten määritellään ihmisarvo, miten määritellään tavoittelemisen arvoiset saavutukset? Miten määritellään se, miltä meidän pitää näyttää? Ei näitä pitäisikään määritellä.

Elokuva saisi kuusi tähteä, mikäli asteikko ei loppuisi viiteen.

Jukka Kärkkäinen & J-P Passi: Kovasikajuttu, ensi-ilta Tampereen elokuvajuhlilla torstaina 8.3. Plevnassa. Elokuvateattereissa 27.4. www.kovasikajuttu.fi

Fifissä julkaistiin joulukuussa 2010 kuvareportaasi Pertti Kurikan nimipäivien Saksan-kiertueelta & otteita Pertti Kurikan matkapäiväkirjasta jutussa Huomenna jatkuu musiikki.